Empedokles: Kasvissyönnin ja eläinten puolustaja 2500 vuoden takaa

Tanja Tervonen

Plutarkhoksen Lihansyönnistä on ensimmäinen liki kokonaan säilynyt lihansyönnin kritiikki länsimaisessa filosofiassa. Kasvissyönnin puolesta oli kuitenkin puhuttu jo satoja vuosia ennen sitä. Kasvissyönnin ja länsimaisen eläinoikeusliikkeen eräänlaiseksi isäksi voidaan kutsua Empedoklesta, joka eli Sisiliassa 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Empedokleen säilyneet fragmentit ovat länsimaisen ajattelun ehkä vanhimmat säilyneet kirjoitukset eläinten tappamista, julmaa kohtelua ja lihansyöntiä vastaan.

Sisilian Akragas, jossa jalosukuinen Empedokles eli, oli sen ajan mittapuun mukaan suuri kaupunki, jossa kerrotaan olleen 800 000 asukasta. Elämä kaupungissa oli vaurasta ja hurskasta, eläinuhrit olivat tavanomainen osa uskonnollisia käytäntöjä. Suurina uskonnollisina juhlapäivinä ilma Akragasin kaupungin kaduilla oli tulvillaan kuolevien eläinten kärsiviä huutoja ja sakeana veren ja palavien eläinraatojen hajusta. 

Empedokles uhrasi hunajasta ja jauhosta valmistetun härän

Kaikki Akragasin kaupungin asukkaista eivät kuitenkaan ottaneet osaa tällaisiin rituaaleihin. Empedokles tarkkaili aikalaistensa juhlintaa raskain mielin. Ehkä syvästi järkyttyneenä eläinten tuskanhuudoista ja veren vuolaasta virrasta hän alkoi ajaa täysin toisenlaisia, veretöntä liturgiaa. Siinä missä muut kaupunkilaiset taluttivat uhrialttareille teurastettaviksi pelosta vauhkoja, eläviä härkiä, uhrasi Empedokles kisalähettiläitä varten hunajasta ja jauhosta valmistetun härän.

Aikalaistensa silmissä Empedokles oli järjetön uskonnon pilkkaaja. Oli ilmeistä, että hänen uskonnollisten menojen kritiikkinsä oli uhkarohkeaa ja radikaalia toimintaa. Kaksi ja puoli vuosituhatta myöhemmin eläinten ystävät kuitenkin näkivät Empedokleessa vallankumouksellisen oppi-isän ja eläinten oikeuksien puolustajan. Eräiden tulkitsijoiden mukaan modernin eläinoikeusliikkeen edustajien, kuten Peter Singerin, ajatukset ovat nimenomaan Empedokleen perintöä. 

Ihminen voi seuraavassa elämässään syntyä eläimeksi

”Ettekö jo lopeta karkeaa teurastusta? Ettekö tajua, että ajattelemattomuutenne vuoksi tuhoatte toinen toisenne?” ihmettelee Empedokles ihmisiä, jotka teurastavat eläimiä ravinnokseen. Empedokleen kielto tappaa eläviä olentoja perustui sielunvaellusoppiin, joka oli saanut vaikutteita pythagoralaisuudesta. Eräissä pythagoralais-orfilaisissa lahkoissa uskottiin sielun kiertävän oliosta toiseen, ennen lopullista paluutaan jumaluuden yhteyteen. Sielut ovat sidottuja pitkään inkarnaatioiden ketjuun, jolloin ihminen saattaa seuraavassa elämässään syntyä eläimeksi, jopa kasviksi. Tämän vuoksi on eläinten surmaamisesta ja syömisestä pidättäydyttävä. Oman sielunsa teitä Empedokles muistelee seuraavasti:”Olen ollut aikaisemmin nuorukainen ja nuori nainen, pensas ja petolintu ja merestä hyppäävä mykkä kala.”

Korkein elämänmuoto tämän sielunvaellusopin mukaan on jumalaisen olennon elämä. Alhaisimpia olemme me, maanpäälliset ihmiset. Empedokles kauhistelee tällaista ihmisen vaatteisiin syntynyttä,  jumalien maasta pakoon joutunutta.  Ihmisliha on meidät kahlinnut kenties siksi, että olemme edellisissä elämissämme syyllistyneet vääryyksiin. Erityisesti verenvuodatus on rikos, johon syyllistyneiden on Empedokleen mukaan vaellettava ”kolmekymmentätuhatta kautta, kauas siunatuista.”

Veren vuodatus, joka on maisen matkamme syy, on siis epäviisas ja saastuttava, miasmaattinen teko. Jos tapamme eläimiä ja syömme niiden lihan, syyllistymme vääryyteen ja epäpyhään toimintaan, sen lisäksi saatamme tietämättämme tappaa oman sukulaisemme: ”Isä kohottaa oman poikansa, joka on muuttanut muotoa, rukoillen hän teurastaa oman poikansa, tuo typerä isä. Vaikka poika säälittävästi valittaen anoo armoa, mutta kuurona kivun huudoille isä teurastaa lapsensa salissa ja valmistaa pahan aterian. Samoin teurastaa poika isänsä ja lapsi äitinsä: Ottavat läheisensä hengiltä ja syövät rakkaidensa lihan.”

Siinä missä aikalaiset näkivät ihmisveren vuodattamisen saastuttavana tekona, piti Empedokles myös eläinten tappamista suurena vääryytenä. Hän uneksii eräässä runossaan utopiasta, kaukaisesta kultaisesta ajasta, jolloin ei ollut veriuhreja, eivätkä uhrialttarit tulvineet härkien verestä, vaan uhrit olivat kasviperäisiä. Kaikki eläimet olivat kesyjä, pedoista lintuihin, ja molemminpuolinen ystävyys kukoisti ihmisten ja eläinten välillä. 

Herakleitos oli myös poikkeus filosofien joukossa

Empedokles on hämmentävä poikkeus esisokraattisten filosofien joukossa, jotka yleensä vaikenivat täysin moraalisista kysymyksistä. Empedokleen lisäksi vain Vähässä Aasiassa elänyt Herakleitos (noin 540 - 475 eKr.) uskalsi kajota eettisiin asioihin ennen Sokratesta. Myös Herakleitos kritisoi terävin sanoin aikalaistensa uskonnollisia menoja, joissa vuodatettiin sian verta: ”Puhdistavat itsensä verestä tahrimalla itsensä vereen, ikään kuin mutaan astumalla voisi puhdistaa itsensä mudasta. Hullunahan sitä pidettäisiin jonka näin nähtäisiin tekevän!”

Legendan mukaan ihmisiin pettyneestä Herakleitoksesta tuli lopulta misantrooppi, joka kehotti kanssaihmisiään hirttäytymään ja vetäytyi yksin vuorille ruohoja ja muita kasveja syömään. Herakleitoksen säilyneissä fragmenteissa ei kuitenkaan ole varsinaisia viittauksia kasvissyöntiin tai eläinten tappamisen kieltoon. 

Empedokles ja Herakleitos ottivat ensimmäiset horjuvat askeleet etiikan yhä hataralla maaperällä. Empedokles aloitti sen lisäksi keskustelun eläinten oikeuksista. Hänen ajatuksensa ovat kirkkaan ajattomia, yhä vieläkin ajankohtaisia. Eläinten oikeudet eivät Empedokleen ajoista ole juuri parantuneet, eivätkä kanssaihmisemme muuttuneet. Empedokles tekikin aikalaisistaan huomion, johon on meidän yhteiskunnassamme helppo yhtyä:

”Akragaslaiset mässäilevät kuin kuolisivat huomenna, mutta rakentavat kuin eläisivät ikuisesti.”

Empedokleen kasvissyöntioppia on käsitellyt mielenkiintoisella tavalla Jonathan Barnes 1979 ilmestyneessä teoksessaan ”The Presocratic Philosophers”. Legendoja Empedokleen elämästä taas on säilynyt Diogenes Laertioksen kirjoituksissa ”Merkittävien filosofien elämät ja opit”.

 

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 2/2005.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa

Vegaaniliitto Instagramissa