Kirjoja

Eläinten oikeuksia ovat runoissaan vähintään sivunneet Eeva Kilpi, Helvi Hämäläinen ja Sanna Karlström. Eeva Kilven ”Animaliaa” myydään edelleen esimerkiksi Animalian kirjamessupöydässä.

”Ihmiset, ahneet armolle, julmat eläimille” – runoissa on otettu kantaa eläinten oikeuksiin

Asiasanat: 

Teksti ja kuva: Artemis Kelosaari

Suomalaisen runouden valtavirtaa väritti pitkään luontokuvasto kaikkine vesilintuineen ja metsän nelijalkaisineen, niin kansanperinteessä kuin taiderunoissakin. Nykyisenkaltaiseen eläinoikeusajatteluun kytkeytyviä runoja alkaa tulla vastaan sitä mukaa, kun kyseenalaistaminen alkaa tihkua runoihin.

Runoilija Jenni Haukio (s. 1977), tasavallan presidentin puoliso, herätti keväällä huomiota julkaisemalla runon ”Suojele, älä tuhoa”. Pitkä, tunteellinen runo ottaa ahdistuneen häkkieläimen näkökulman ja luettelee julmuuksia, joita eri eläimet joutuvat kokemaan ihmisten armoilla:

”olen klovnin vaatteisiin puettu apina, kani Draizen testissä,
areenalle kuoleva härkä jonka korva viilletään irti,
betonialtaassa kiertelevä delfiini, juottovasikka,
teurasmatkalla piiskattu emakko, kahleissa laahustava norsu”

Tämän yleiseläimen olemukseen on ”ladattu/ vuosituhantinen tieto siitä,/ miten ja missä minun sekä lajitovereitteni tulisi saada elää” – ja tämän luonnollisen tiedon ihminen sivuuttaa sulkiessaan eläimen ”metalliseen häkkiin, ahtaaseen karsinaan,/ kapeaan aitaukseen,/ sysimustan säkin pohjalle, jossa ei ole tilaa olla minä”.

Saattoi arvata, että rouva Haukio joutui eläintuottajien tölväisyjen kohteeksi. Siitäkin huolimatta, että tätä runoa ei voi syyttää eläinten liiasta inhimillistämisestä; siinä kuvataan vain eläimen näkökulmasta eläimiin liittyviä tosiasioita. Haukion runo on kaukana eläinsaduista, joissa eläin todella on vain karvainen tai höyhenikäs ihminen – yhtä kaukana kuin perinteisistä luontorunoista, joissa eläin toimii pelkkänä runokuvana. 

Sitä mukaa kun yhteiskuntakritiikki on modernismin myötä tullut osaksi runoutta, myös eläinten suojelu ja oikeudet ovat ilmaantuneet runoihin. Varhaisesta eläinten hyväksikäytön pohtimisesta löytyy kuitenkin esimerkki jo 1800-luvun alkupuolella koostetusta Kantelettaresta

”Repo juosta reyätteli,
pitkin vuorta voivotteli; 
[ - - ]
’Tuoll’ on poikani poloisen,
Tuolla tyrmän tyttäreni:
Kaikk’ on kettuna Kemissä,
Tukulmissa turkkiloina,
pispan pitkinä hihoina,
papin paian kauluksina 
[ - - ] 
On sitä minullai mieltä,
mutt’ on surma sukkelampi:
milloin viskovi vipuhun,
saattavi satimen alle.’” 

Viattomat ja itsetietoiset eläimet – klassikko vuodelta 1987

Kenties tunnetuin eläinoikeuksia puolustava suomalainen runoilija on Eeva Kilpi (s. 1928) Jo klassikoksi noussut Animalia (1987) sisältää runoja, joissa Kilpi kuvailee eläintä nimenomaan ihmisestä riippumattomana subjektina – itsetietoisena oliona, jolla ei ole muuta syytä olla olemassa kuin itsensä. 

”Oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja. 
[ - - ] 
Olet unohtanut jotain oleellista.
Olet unohtanut että
minä olen minä.” 

Kilpi tarttuu vuorotellen eläinkokeisiin, lihansyöntiin ja nahka- ja turkistuotteisiin. Hän puhuu kaunistelematta siitä, miten groteskeilta ne kaikki näyttävät, kun muistamme eläimen olevan joku.

”Suo anteeksi, mutta on ihmisiä
jotka kuulevat kyljyksen ammuvan lautasellaan
ja makkaran sisältä hiljaista valitusta.”

”Laukku ei ole aito
ellei se ole tehty meistä.”

”Mitä se todistaa?
Mitä hyötyä tuloksesta on?
Vastaan teille: Vain se että voitte sanoa ’tutkimus’. Tutkimus sitä ja tutkimus tätä.
Tutkimus on osoittanut.
Ja ’me tutkijat’.”

”Naiskauneuden tarina on täynnä eläinten kärsimystä.”

Toisella tavalla provokatiivisia ovat runot, joissa Kilpi asettuu suoraan eläimen asemaan – ja vieläpä niinkin väheksyttyjen eläinten kuin käärmeen ja hyönteisten. ”Hyttynen ja iso liha” -runo onkin suoranainen syväekologian tai vaihtoehtoisesti posthumanismin manifesti: 

”Hyttysen kannalta minä olen vain paljon syötävää,
iso liha.
Ei se kunnioita yhtään minun henkisiä kykyjäni… 
[ - - ] 
Sekin on oman maailmansa keskus, sekin on ’minä’,
ja sillä on velvollisuuksia itseään ja lajiaan kohtaan.
Voi olla että sen käsitys minun tehtävästäni maailmassa
on aivan oikea.
Miten minä olisin enemmän kuin se?” 

Tämä runo ei peräänkuuluta ihmisen myötätuntoa, vaan astuu askeleen pelkästä suojeluajattelusta eteenpäin korostamalla niin sanotun haittaeläimen arvoa. Voihan oikeutta olla epämiellyttävä pitää suorastaan itseisarvon määritelmänä.

Sodassa kaatuneiden hevosten muistolle

Eläimen itseisarvon suhteen Kilpi onkin selvästi modernimpi kuin eräs toinen kirjailija, jolta julkaistiin eläimiä sivuava runokokoelma samana vuonna. Helvi Hämäläisen (1907–98) Sukupolveni unta (1987) keskittyy ennen muuta kristillisiin synnintunnon ja anteeksiannon teemoihin ja toisen maailmansodan aiheuttamiin traumoihin. Paikkansa saa myös ”luontoa kohtaan osoitettu armottomuus”, kuten takakansitekstissä lukee. Runoissa kuten ”Eläimet ja Jumala” ja ”Eläin ja ihminen tapasivat ensi kerran” eläin näyttäytyy puhtaana ja viattomana Jumalan luomana ja ihmisen eläimiin kohdistama julmuus perisynnin seurauksena. 

”Se [eläin] samasti Luojan käden ja ihmisen käden,
siinä ei ollut yhtään haavaa, ei lyömisen kipua”. 

Perisynti, Jumalasta erkaneminen, on koko kirjan kantava teema, ja kaikkein useimmin sen konkreettisena esimerkkinä toimii sota. Hämäläinen omistaakin yhden runon ”Hevosille, jotka kaatuivat sodassa” ja muistuttaa jälleen, miten laajalle levinnyttä eläinten hyväksikäyttö ja kärsimys oikeasti ovatkaan.

Skalpellinkylmän järjen kritiikki

Suomalaisen modernismin uranuurtaja Eeva-Liisa Manner (1921–95) tunnetaan värikkään eläinkuvaston käyttäjänä ja varsinkin hevosrunojen kirjoittajana. Mannerin eläinsympatiat lähenevät järjestelmällistä eläinsuojelu- ja eläinoikeusaatetta esimerkiksi runoelmassa ”Kambri”, joka sisältyy hänen arvostettuun kokoelmaansa Tämä matka (1956): 

”Ihmiset, ahneet armolle, julmat eläimille,
järjeltä suuret, mieleltä vähät.
Rukoilkaa eläinten tähden, te rukoilevaiset 
[ - - ] 
Myös heihin on vuotanut läsnäoleva henki,
myös he ovat sieluja, ehyemmät kuin te.” 

Kuten Hämäläinen myöhemmin, Manner onnistuu kytkemään eläinten oikeudet kristinuskoon laajentamalla kristillisen myötätunnon koskemaan myös muita lajeja kuin ihmistä. Samalla hänen sanomansa on laajempi ja radikaalimpi: ”Kambri” on kokonaisuudessaan laaja teksti teemanaan evoluutio ja kaiken elämän yhteinen alkuperä. 

Toisaalta Mannerin voi nähdä kritisoivan yhtä lailla länsimaista tiedettä: ihmiset ovat ”järjeltä suuret, mieleltä vähät”, eli pelkkä kylmä etäinen järkeily ei kanna pitkälle. Onhan ihminen usein nostanut itsensä juuri järjen nimissä muiden lajien yläpuolelle.

Ei liene sattumaa, että eräässä Mannerin runossa esiintyy mies, joka säännöllisesti mainitaan niin eläinoikeusfilosofiassa kuin tieteenkritiikissä – yleensä itse Saatanan roolissa. Rene Descartes’n (1594–1650) ansioksi tai syyksi luetaan länsimaiselle ajattelulle ominainen sielun eli järjen ja hengen erottaminen ruumiista eli aineesta sekä kaiken ei-inhimillisen niputtaminen yksinomaan jälkimmäiseen kategoriaan – eli eläimillä ei siis olisi minkäänlaista mieltä. 

Mannerin ”Descartes” onkin täynnä tyylikkään hienovaraista vinoilua kyseiselle herralle ja hänen ihailijoilleen. Niin kutsuttu puhdas järki näyttäytyy sosiopaattisuuden lisäksi kömpelön puutteellisena. Mannerin sympatiat tulevat selviksi viimeistään loppua kohden, kun hänen puhujanäänensä julistaa (viitaten ”heillä” hevosiin”): 

”Tänään
juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan.” 

Tragikoominen tutkielma apinatutkijasta

Tuoreempi ja omalaatuisempi tapaus suomalaisen eläinrunouden kaanonissa on Sanna Karlströmin (s. 1975) Harry Harlow’n rakkauselämät (2009). Kokoelman nimen mukaisesti runoissa vilahtaa toistuvana motiivina yhdysvaltalainen psykologi Harry Harlow (1905–81) ja tämän surullisenkuuluisat apinatutkimukset, joiden aiheuttaman vastareaktion väitetään olleen olennainen osa nykyisen eläinoikeusliikkeen muodostumista. Harlow pohti nimenomaan kiintymyssuhteiden ja kosketuksen merkitystä lapsen kehitykselle, ja tätä hän tutki eristämällä apinanpoikasia lajitovereistaan. 

Karlström saattaa ottaa runoissaan itse Harlow’n tai hänen vaimonsa näkökulman tai sitten käyttää kokonaan ulkopuolista puhujaa, mutta hänen lähestymistapansa on yhtä ironinen kuin Mannerilla Descartes’hin. Samaa asiaa nämä kaksi runoilijaa pohjimmiltaan kritisoivatkin: läsnäolosta vieraantunutta abstraktia järkeä. 

”Tutkimusteni mukaan/ nainen on pehmeää kangasta 
ja jollei ole, otan toisen samanlaisen.
Jos apinalla ei ole tunteita,
on aivan turha siirtää ketään samaan häkkiin,
voin juoda ja uneksia psykologiasta
pää paperille painettuna 
[ - - ] 
todistan tällä järjettömällä käyttäytymisellä,
että se on ovi yhä suurempiin luentosaleihin.” 

Tämä vihjailevuus pysyy yllä kautta kokoelman; Karlström ei raivoa eikä revittele Harlow’n hahmon groteskiudella, eivätkä liioin tieteelle uhratut apinat saa omaa ääntä. Enemmänkin Harry Harlow’n rakkauselämät on vähäeleinen tragikomedia, joka kysyy eläinoikeuksiakin laaja-alaisemman kysymyksen: kuka tutkisi tutkijaa? 

 

Kirjahylly

  • Jenni Haukio: Suojele, älä tuhoa. Teoksessa Eläimet yhteiskunnassa. Toimittaneet Elisa Aaltola ja Sami Keto. Into 2015.
  • Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta. WSOY 1987.
  • Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät. Otava 2009.
  • Eeva Kilpi: Animalia. WSOY 1987.
  • Elias Lönnrot: Kanteletar, elikkä, Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. 1840.
  • Eeva-Liisa Manner: Tämä matka. Tammi 1956.

 

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa