Kettuja, jäniksiä ja eläinoikeuksia

Elisa Aaltola

Eläinetiikan saralla “eläinoikeus”-käsitteestä on käyty keskustelua jo vuosikymmenten ajan. Peruskysymyksenä on ollut, voidaanko muiden eläinten kohdalla puhua oikeuksista lainkaan, vai onko pelkkä “arvo” osuvampi tapa lähestyä eläimiin liittyviä moraalisia kysymyksiä.

Yhteistä eetikoiden keskuudessa yleensä on ajatus, jonka mukaan kokemuksellisuus (tietoisuus niin sanotussa “fenomenaalisessa” mielessä) on eläinten arvon perusta – asioiden jonakin kokeminen on siis pohja moraaliselle arvolle.

Yksi ongelma “oikeus”-käsitteen käytön yhteydessä on, että oikeudet yleensä samastetaan yhteisöllisyyteen. Oikeudet ovat yhteisön jäsenyyden tunnusmerkki, ja kertovat nimenomaan asemasta yhteisön sisällä – mikäli oravalla siis on oikeuksia, on oravan kyettävä yhteisölliseen toimintaan. Koska yhteisöllisyys usein mielletään eläinten kohdalla vähintäänkin kaheliksi ajatukseksi, ei eläinoikeuksia pidetä mahdollisena. Usein kuultuja ironisia kommentteja onkin, että mikäli oravilla katsotaan olevan oikeuksia, tulisi niille tarjota pikimmiten vaikkapa mahdollisuus äänestää kunnallisvaaleissa.

Tämä ajatus liittyy näkemykseen, jonka mukaan oikeudet perustuvat moraaliseen toimijuuteen; oravan on kyettävä toimimaan moraalisesti, jotta sillä voitaisiin väittää olevan oikeuksia. Moraalinen toimijuus katsotaan edellytykseksi, sillä siihen liittyy kaksi oikeuksien kannalta usein oleelliseksi koettua seikkaa: kyky ymmärtää omien oikeuksien luonne, ja kyky vastavuoroisesti kunnioittaa toisten oikeuksia. Jotta oravalla olisi oikeuksia, on sen siis ensinnäkin kyettävä hahmottamaan, mitä kyseiset oikeudet ovat, ja esimerkiksi tietoisesti vaatimaan ja harjoittamaan niitä; samoin oravan on kyettävä kunnioittamaan muiden otusten oikeuksia. Koska eläinten väitetään yleisesti olevan kykenemättömiä toimijuuteen, on ajatus niiden oikeuksista yhtä heikko kuin ajatus kukkapurkkien tai ruusunmarjapensaiden oikeuksista.

Väitteet eivät kuitenkaan kanna. Niin sanottu “marginaaliargumentti” (vaikkakin terminä on ongelmallinen) osoittaa, että me emme koe yhteisöllisyyttä tai moraalista toimijuutta välttämättömiksi kriteereiksi oikeuksien kohdalla, sillä myös ne ihmiset, jotka eivät täytä kyseisiä kriteerejä, kelpuutetaan oikeuksien haltijoiden joukkoon. Esimerkiksi henkisesti vammaiset ihmiset omaavat oikeuksia riippumatta siitä, kykenevätkö he vaatimaan tai edes ymmärtämään kyseisiä oikeuksia. Tältä pohjalta esimerkiksi Tom Regan onkin väittänyt, että oikeuksien kannalta oleellista ei ole kyky esittää oikeuksiin liittyvia vaateita (“make a claim”), vaan yksinkertaisesti kyky omata noita vaateita (“have a claim”); omaaminen taas perustuu moraalisen toimijuuden sijaan edellä mainittuun kokemuksellisuuteen. Niin oravilla kuin henkisesti vammaisilla ihmisilläkin siis on oikeuksia siksi, että kokevat olemassaolonsa jollakin tapaa, ei siksi, että kykenevät ymmärtämään mitä käsite “oikeus” tarkoittaa.

Kritiikkiä ei kuitenkaan ole nielty mukisematta. Esimerkiksi Reganin kuuluisa kritisoija Carl Cohen on väittänyt, että moraalista toimijuutta ei arvioida yksilön, vaan koko lajin kykyjen perusteella. Koska ihmisten lajiominaisuus on moraalinen toimijuus, ovat kaikki ihmiset oikeuksien kantajia – koska ihmiset siis yleensä ovat toimijoita, ovat myös marginaaliryhmien edustajat oikeuksia omaavia olentoja. Tämä vastaus ei kuitenkaan tyydytä, sillä epäselväksi jää, miksi lajiominaisuus voisi olla oikeuksien kriteeri. Moraaliset oikeudet liittyvät nimenomaan yksilön arvoon, eivät ryhmän; toisin kuin vaikkapa jotkut poliittiset oikeudet, ne siis kunnioittavat ryhmän sijaan itse yksilöä. Meidän on näin ollen arvioitava itse yksilön kykyjä kun arvioimme hänen moraalista arvoaan. Tämä voi tuntua rankalta väitteeltä, mutta tulee selvemmäksi kun mietimme ryhmäkeskeisen arvioinnin negatiivisia puolia, jolloin vaikkapa Mauri Tarvaisen arvo on riippuvainen hänen rodustaan tai sukupuolestaan sen sijaan, että häntä arvotettaisiin yksilönä. Rasismi, seksismi, nationalismi yms. ovatkin nimenomaan (yleensä vääriin olettamuksiin perustuvan) ryhmäkeskeisen ajattelun hedelmiä.

On myös epäselvää, miten ryhmän yleiset kyvyt ja yksilön arvo voitaisiin sitoa toisiinsa – argumentin logiikka jää siis mysteeriksi. Kykyjen tilastollinen yleisyys ei tarkoita, että kaikilla yksilöillä olisi nuo kyvyt. Se, että veitset ovat yleensä suoria ei näin ollen tee käyrästä veitsestä suoraa; samoin vaikkapa se, että suuri osa suomalaisista tuijottaa puoli yhdeksän uutisia ei tarkoita, että kaikki Liisat ja Pekat ryhtyisivät samaan touhuun. Yleiset keskiarvot kykyjen suhteen eivät siis tee meistä kaikista noiden keskiarvojen edustajia yksilöllisistä kyvyistä riippumatta. Näin ollen on myös epäselvää, miksi moraalisen toimijuuden yleisyys tarkoittaisi, että kaikki yksilöt todellakin ovat moraalisia toimijoita. Pienet lapset eivät saa äänestää ja henkisesti vammaiset eivät saa ajokorttia juuri tästä syystä; näin ollen on vaikeaa hahmottaa, miksi heillä kaikilla silti olisi samat moraaliset oikeudet yksilöllisistä kyvyistä riippumatta. Lajikeskeiset kyvyt eivät näin ollen anna hyvää perustetta marginaaliryhmien edustajien oikeuksille.

Oikeuksien ihmiskeskeisyyttä on koetettu puolustaa myös toisella tapaa, vetoamalla siihen, että marginaaliryhmien edustajat tulevat olemaan tai ovat joskus olleet moraalisia toimijoita. Potentiaali tai mennyt aika ovat siis oikeuksien perusta. Tämäkään argumentti ei kuitenkaan toimi, sillä jälleen törmäämme loogiseen ongelmaan. Miksi potentiaali tai mennyt aika antaisi perustan oikeuksille nyt-hetkellä? Näyttäisi selvältä, että meitä tulee kohdella sen mukaan, mitä olemme nyt sen sijaan, että meitä kohdeltaisiin tulevan tai menneen perusteella. Se, että olemme olleet joskus lapsia ei tarkoitakaan, että meitä tulee kohdella nyt lapsina; samoin se, että tulemme kaikki olemaan joskus kuolleita ei tarkoita, että meitä tulisi kohdella nyt kuolleina.

On myös huomioitava, että kyseinen väite ei anna arvoa marginaaliryhmien edustajille sellaisina kuin he ovat itsessään, vaan arvottaa ainoastaan mitä he ovat olleet tai voivat tulevaisuudessa olla. Tämä antaa varsin surkean kuvan esimerkiksi dementoituneiden vanhusten tai pienten lasten arvosta, sillä toki he ovat arvokkaita itsessään, juuri sellaisina kuin ovat nyt sen sijaan, että arvo piilisi tulevassa tai menetetyssä moraalisessa toimijuudessa. Edelleen on muistettava, että kaikki marginaaliryhmien edustajat eivät suinkaan ole joskus olleet tai tule joskus olemaan moraalisia toimijoita – jotkut ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan toimijuuteen kykenemättömiä, mutta silti myös heillä on moraalisia oikeuksia.

Näyttäisi siltä, että lopulta oikeuksien ihmiskeskeisyys perustuu vanhaan ymmärrykseemme “persoonan” merkityksestä; sekä oikeudet että ihmisyys ovat sidottuja persoonuuteen ilman sen kummempia lisäperusteita. Moraaliset oikeudet siis perustuvat persoonuuteen, ja persoonuus puolestaan ihmisyyteen, sillä selvä. Lopulta kohtaammekin varsin dogmaattisen ajatuksen oikeuksien luonteesta: oikeudet ovat osa ihmisyyttä, eikä moiselle tarvitse tarjota sen suurempia perusteita. Tällainen ajattelutapa on varmasti usein eläinoikeuksiin kohdistuvan kritiikin taustalla – eläinoikeudet tuntuvat “vääriltä” siksi, että ne rikkovat ihmiskeskeistä, itsestään selvänä pidettyä dogmaa. Lienee kuitenkin selvää, että tällainen “se nyt vain on niin” –ajattelu ei kauas kanna, ja että meidän tulee etsiä parempia perusteita oikeuksien luonteelle.

Yksi tapa päästä eroon dogmaattisuudesta on huomioida marginaaliargumentin voima, mutta edetä sen suhteen toiseen suuntaan kuin yleensä eläinetiikassa on tapana. Tämä tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että katsoisimme marginaaliryhmien oikeuksien osoittavan, että myös eläimillä on oikeuksia, katsomme eläinten oikeudettomuuden johtavan myös marginaaliryhmien oikeudettomuuteen. Esimerkiksi filosofi R.G. Frey on tarjonnut kommentteja tähän suuntaan, ja väittänyt, että johdonmukaisuus esimerkiksi lääketieteellisten kokeiden kohdalla vaatii teoriassa myös marginaaliryhmien käyttöä – suunta siis on toinen kuin esimerkiksi Reganilla, jonka mukaan molempien käyttö tulisi ehkäistä. Tämä johtuu hänen mukaansa mentaalisten kykyjen (kuten moraalisen toimijuuden) kompleksisuudesta; mitä kompleksisempi mieli, sitä suurempi arvo. Tämäkin argumentti on kuitenkin heikko, varsin ilmeisistä syistä, joihin tässä ei ole mahdollisuutta pureutua. Riittänee sanoa, että (toivon mukaan) intuitiomme sanelee niin marginaaliryhmien edustajat kuin eläimetkin arvokkaiksi olennoiksi, ja että tästä syystä turkisten käytöt ja “idioottiburgereilla” mässäilyt ovat moraalisesti ongelmallisia.

Eläinoikeuksia on kuitenkin kritisoitu myös toisella tapaa. Väitteenä on muun muassa ollut, että koko oikeusajattelu on perustaltaan heikko – eli sekä ihmis-, että eläinoikeusajattelu pohjautuvat siis kehnoihin argumentteihin. Yleensä kritiikin taustalla on ajatus, jonka mukaan oikeusteoria itsessään on tuomittu joko perustelemattomuuteen, tai jopa mystisyyteen. Tämä johtuu siitä, että “oikeuksien” olemassaolo koetaan joko itsestäänselvyydeksi, tai se perustellaan intuitiivisten, ja joskus mystistenkin seikkojen varaan. Ongelmana näin ollen on itse oikeusteorian kestämättömyys, ja oikeuksien olemassaolon osoittaminen. Tämäkään kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin kanna.

Vaikka oikeusteoriaan usein liittyy intuitionismia, ja myös silkkaa perustelemattomuutta, voidaan sille kuitenkin tarjota myös kestäviä muotoja. Ensinnäkin, intuitionismi maltillisina annoksina ei välttämättä ole pahasta, jahka pystymme tarjoamaan sen ohella myös muita perusteita uskomuksillemme – moraalista teoriaa on itse asiassa vaikeaa hahmottaa lainkaan ilman edes pientä intuitiivisuuden ripausta. Näin ollen se, että oikeuksia perustellaan niiden intuitiivisuudella ei tarkoita koko teorian surkeutta, vaan voi jopa olla osoitus teorian vahvuudesta, jahka myös muita perusteita sen tueksi on esitettävissä. Toisekseen, oikeudet perustuvat mystisiin oletuksiin vain silloin, kun niitä lähestytään niin sanotusta “ontologisesta” näkökulmasta, esittäen väitteitä niiden aktuaalisesta olemassaolosta olettaen, että ne ikään kuin autuaasti leijuvat jossain yläpuolellamme. Tämän sijasta niitä voidaan lähestyä myös “epistemologisesta” (tiedollisesta) näkökulmasta, väittäen, että meidän ajatusmaailmamme sisällä oikeudet ovat merkityksellinen käsite, ja että meidän logiikkamme ja johdonmukaisuutemme vaativat niiden ulottamista koskemaan myös eläimiä. Oikeudet siis perustuvat meidän tapaamme hahmottaa maailmaa, ja tuon tavan johdonmukaistaminen johtaa myös eläinten oikeuksiin.

Toinen tapa, jolla arvoa korostavat eläineetikot ovat kritisoineet ”oikeuseläineetikoita”, perustuu väitteisiin retorisuudesta. Näiden mukaan oikeuksia käytetään lähinnä retorisena aseena monissa yhteiskunnallisissa liikkeissä samalla, kun niiden teoreettinen tausta ja myös uskottavuus jää hämäräksi. Oikeuksia siis käytetään toistuvasti parantamaan erilaisten ryhmien asemaa, mutta niiden perustaa ei tarkemmin luonnehdita. Tämä on johtanut paitsi oikeus-käsitteen inflaatioon, myös sen retorisuuteen. Jälleen kritiikki ei kuitenkaan ole kaikin osin selvä. Kuten edellä nähtiin, voidaan oikeuksille tarjota teoreettinen perusta, eivätkä ne näin ollen ole välttämättä pelkästään retorisia aseita. Samoin on huomattava, että retorisuus ei välttämättä ole negatiivinen seikka moraalin saralla, sillä toki moraaliseen keskusteluun kuuluu myös sellaisten käsitteiden tietoinen käyttö, jotka parhaiten ajavat haluttua asiaa.

On kuitenkin huomattava, että edelliset kritiikit ovat oikeassa sen suhteen, että aina oikeuksille ei tarjota selkeää perustaa, samoin eläinoikeuksien tarkka sisältö jää toisinaan hämärän peittoon. Tässä piilee eläinoikeus-käsitteen haaste. Parhaimmillaan eläinoikeuksille tarjottu perusta voi olla tarkka ja hedelmällinen, perustan pohdintaan ja valintaan on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota (tämä ei ole vaikeaa nykypäivänä, jolloin eläinoikeuksia käsitteleviä opuksia on onneksi kasapäin markkinoilla). Samoin oikeuksien sisältöön on syytä kiinnittää huomiota tarkentaen, mistä oikeuksista kunkin eläinlajin kohdalla puhutaan. Edelleen on myös muistettava, että vaikka oikeudet tarjoavat hyvän paitsi teoreettisen, myös retorisen tavan lähestyä eläinetiikkaa, eivät ne tarjoa ratkaisua kaikkiin eläinten käyttöön liittyviin ongelmiin (selvimpänä esimerkkinä tilanteet, joissa ihmisten ja muiden eläinten tasavertaiset oikeudet ovat ristiriidassa). Tästä syystä eläinten moraalisen aseman tarkka pohdinta vaatii tuekseen myös muita käsitteitä, aina “arvosta” “intresseihin”.

Oikeudet ovat hedelmällinen termi paitsi moraalin saralla yleensä, myös eläinetiikassa. Sen enempää moraaliseen toimijuuteen kuin teoriaan ja retorisuuteenkaan keskittyvä kritiikki ei kykene osoittamaan oikeuksia kehnoksi tavaksi lähestyä eläinten käyttöön liittyviä kysymyksiä. Mitä tämä sitten tarkoittaa, tulisiko jänikset pelastaa kettujen kynsistä, rotille tarjota avuliaasti äänioikeutta, tai tulisiko meidän pyrkiä pelastamaan kaikki Suomen maan oravat nälältä ja kylmältä? Absurdeja seurauksia on usein tarjottu viimeiseksi eläinoikeuksien kritiikiksi. Nekään eivät kuitenkaan kumoa eläinoikeuksien uskottavuutta, sillä usein niitä yksinkertaisesti ei ole olemassa. Esimerkiksi ketuilla on oikeutensa jänojussin pyyntiin, ja koska eläinetiikassa ei suinkaan ole kyse eläinten eettiseksi tekemisestä, emme me voi vaatia ketulta parempaa moraalista selkärankaa jänöjen suhteen (toki silloin kun eläinten tuhoviettien hillitseminen ei haittaa niiden omaa perushyvinvointiaan, voimme niin tehdä rikkomatta itse eläinten oikeuksia – esimerkiksi hiirten pelastaminen kissojen kynsistä tai sorsien poimiminen verenhimoiseksi ryhtyneen Mustin tieltä on siis moraalisesti järkevää toimintaa).

Eläinten oikeuksien luonne taas riippuu täysin eläinten omista kyvyistä, ja on näin ollen kontekstisidonnainen. Koska rotta on sosiaalinen ja tuntoinen eläin, tulee sen elämälle tarjota puitteet, jotka huomioivat nämä seikat – äänioikeus sen sijaan jää suosiolla rotan ulottumattomiin, kuten myös oikeus adoptioon tai työttömyyskorvaukseen. Eläimille ei siis olla tarjoamassa tismalleen samaa asemaa yhteiskunnassa kuin ihmisille, ja absurdit seuraukset ovat näin ollen vain kriitikoiden haavetta.

Kysymys eläinoikeuksien puolesta toimimisen rajoista taas on rinnastettavissa muihin eettisen toiminnan ongelmiin. Vaikka me emme kykene muuttamaan maailmaa täydellisen autuaaksi kaikille, tulee meidän pyrkiä tekemään parhaamme, koettaen kunnioittaa niin omaa kuin muidenkin hyvinvointia. Jos eläinten surkeaa kohtelua ei saada koskaan kuriin, ei tämä tarkoita, että moista ei tulisi lainkaan yrittää – kykenemättömyys kohdata ideaaleja ei tarkoita, että noita ideaaleja ei ole lainkaan olemassa, tai että niitä kohden ei tulisi pyrkiä.

 

Lähteitä

 

Eläinten arvon ja oikeuksien kritiikkiä: 

  • Carruthers, Peter 1992: The Animals Issue. Moral theory in practice, Cambridge University Press, Cambridge
  • Cohen, Carl 2001: ”In Defence of the Use of Animals” in Carl Cohen & Tom Regan (eds.) The Animal Rights Debate, Rowman and Littlefield Publishers, Oxford
  • Frey, R.G 1980: Interests and rights. The case against animals, Clarendon Press, Oxford
  • Frey. R. G 1997: “Moral Community and Animal Research in Medicine”, Ethics & Behavior, Vol. 7:2
  • McCloskey, H. J 1979: “Moral Rights and Animals”, Inquiry, Vol. 22
  • Scruton, Roger 1996: Animal rights and wrongs, Demos, London
 

Arvoon ja/tai oikeuksiin suopeasti suhtautuvia:

  • Bekoff, Marc 2002: Minding Animals: Awareness, Emotions, and Heart, Oxford University Press, Oxford
  • Cavalieri, Paola 2001: The Animal Question: Why Nonhuman Animals Deserve Human Rights, OUP, Oxford
  • Clark, Stephen R.L 1997: Animals and Their Moral Standing, Routledge, London
  • DeGrazia, David 1996: Taking Animals Seriously. Mental Life and Moral Status, Cambridge University Press, Cambridgle
  • Dombrowski, Daniel 1997: Babies and Beasts: The Argument from Marginal Cases, University of Illinois Press
  • Jamieson, Dale 2002: Morality’s Progress, Clarendon Press, Oxford
  • Midgley, Mary 1983: Animals and Why They Matter, University of Georgia Press, Athens
  • Pluhar, Evelyn 1995: Beyond Prejudice. The Moral Significance of Human and Nonhuman Animals, Duke University Press, London
  • Rachels, James 1990: Created From Animal. The Moral Implications of Darwinism, Oxford University Press, Oxford
  • Regan, Tom 1983: The Case For Animal Rights, University of California Press, Berkeley
  • Rodd, Rosemary 1990: Biology, Ethics, and Animals, Clarendon Press, Oxford
  • Rollin, Bernard E 1992: Animal Rights and Human Morality (Revised edition.), Prometheus Books, New York
  • Rowlands, Mark 1998: Animal Rights. A Philosophical Defence, MacMillan Press Ltd, London
  • Sapontzis, S. F 1987: Morals, Reason, and Animals, Temple University Press, Philadelphia
  • Singer, Peter 1975: Animal Liberation. A New Ethics For Our Treatment of Animals, Avon Books, New York
  • Singer, Peter 1993: Practical Ethics, Second edition, Cabridge University Press, Cambridge
 

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 3/2003.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa