Murtautuuko kasvissyönti marginaalista? (Osa 2)

Kaj Winqvist

Kymmenen vuotta sitten kirjoitetun juttusarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin 90-luvun kasvissyöntiliikettä ja sen taustalla olevia perusteluita. Vaikka perusteluita kasvissyöntiin on paljon, enemmistö silti edelleen syö lihaa. Sarjan toisessa osassa käymmekin läpi lihansyönnin taustalla olevia ideologioita.

Enemmistön murheellinen logiikka

Maailmanparantajathan edustavat jo määritelmän mukaan vähemmistöä. He parantavat enemmistön tai valtakulttuurin hallitsemaa ”pahaa maailmaa”. Se, mitkä aatteet milloinkin ovat vähemmistössä ja marginaalissa, vaihtelee jonkin verran historiallisesti, mutta on erotettavissa myös ”ylihistoriallisia” trendejä. Varsin pysyvää on esimerkiksi suurten ihmisjoukkojen tai ”kansan” sovinnainen pyrkimys olla erottumatta valtakulttuurin tai ainakin oman lähiympäristönsä arvoista. Toisaalta uusi poliittinen sanasto tai paradigma saattaa lyödä itsensä läpi nopeastikin, kuten on käynyt vaikkapa ympäristöliikkeelle sen parikymmenvuotisella taipaleella marginaalin syövereistä valtavirtaan.

Aatteiden tai käytäntöjen menestyksellä ei tarvitse olla mitään tekemistä niiden eettisyyden, järkevyyden tai perusteltavuuden kannalta. Onhan kasvissyönninkin takana sellainen kirjo vaikeasti kumottavia argumentteja, että kasvissyöjien joukon luulisi jo olevan huomattavasti suurempi. Se, ettemme toistaiseksi ole nähneet merkkiäkään laajapohjaisesta demokraattisesta kansanrintamasta tiukan elämänsuojelun saralla, ei tarkoita ettei sellainen olisi mahdollinen tai perusteltukin. Aivan ilmeistä on kuitenkin, että edellisessä osassa tekemäni hahmotelma kasvissyönnin suhteesta perinteiseen poliittiseen aatekarttaan jää pinnalliseksi osatotuudeksi. Mutta mitkä, jos mitkään, ideologiat sitten selittävät nykyisenlaisen vielä massiivisen lihansyönnin?

Ihmiskeskeinen humanismi

Perustavin kaikista lienee antroposentrismi eli ihmiskeskeisyys. Vaikka kaiken elämän arvoa korostavia biosentrisiä ituja onkin alkanut itää kulttuurissamme, ihmisten pienimmätkin tarpeet saatetaan nähdä tärkeämpinä kuin vaikka muiden eliöiden oikeus elämään. Antroposentrismiä voisi kutsua myös rajoittuneeksi humanismiksi. On tärkeää nähdä, että eläinoikeusajattelukin versoo empaattisesta humanistisesta perinteestä, mutta voimakkaampi pohjavirta kulttuurissamme on luonnon lähinnä resurssina tai kulissina näkevä ”perinteinen” ihmiskeskeinen humanismi. Niinpä antroposentristillä saattaa olla korkeitakin ideaaleja, mutta (tuotanto)eläintä hän voi silti pitää esineen asemassa. Kasvissyöjäksi hän ei ryhdy, koska hän tyypillisesti korottaa ihmisen kauas eläimen yläpuolelle. Hän saattaa vedota ihmisen ainutkertaiseen kieleen, mieleen, järkeen tai sieluun, muttei kuitenkaan ole innostunut käyttämään näitä suurenmoisia henkisiä kykyjään eläimiin kohdistuvan sorron lopettamiseen. Niinpä seuraavassa käänteessä hän saattaakin jo perustella lihansyöntiä vain sen ”luonnollisuudella” juurikaan ihmettelemättä miksi muut kädellisetkin ovat pääosin kasvissyöjiä.

Eläinoikeuskritiikin voimistuessa ja kasvissyönnin yleistyessä antroposentrismikin joutuu uudistumaan. Mutta samalla kun hyväksytään jonkinlainen eläinsuojelua laimeasti kannattava konsensus takerrutaan sitäkin tiukemmin kiinni itse ihmiskeskeisen hallinnan periaatteeseen. Voidaan spekuloida loputtomasti eläinten hyvästä kohtelusta, mutta yhtään tuotannonalaa ei haluttaisi kieltää. Ilmeisesti se olisi antroposentrismin näkökulmasta liian radikaalia ja pelättävää ”antihumanismia”.

Olosuhdesyiden voima

Pragmatismi on eräänlainen aatteen negaatio, elämäntyyli, joka arvostaa pelkästään asioiden helppoa sujumista käytännössä. Suurille ihmisjoukoille on kussakin erilliskysymyksessä tyypillistä tendenssi asettaa tavat ja instituutiot yksilöllisen ajattelun ja omantunnon valintojen edelle. Ei lihan kuluttaja tiedostane edustavansa antroposentrismiä tai mitään muutakaan ismiä. Hän ostaa makkaraa, koska sitä on hyllyssä ja koska se on halvempaa kuin luontaistuotekaupoissa piileskelevät soijanakot. Eikä hän välttämättä ole edes kiinnostunut vaihtoehtoisesta kuluttamisesta.

Teimme Turussa pienen tutkimuksen akateemisten lihansyöjien motiiveista. Kysyimme yliopistolla opiskelevilta vastaajilta, miksi he syövät lihaa ja miksi he voisivat harkita kasvissyöntiä, jos voisivat. Ryhmittelimme vastauksissa esiintyneet perustelut moraalisiin, ominaisuus- ja olosuhdesyihin. Selvä havainto oli, että siinä missä moraaliset spekulaatiot saivat monen vastaajan harkitsemaan kasvisruokavaliota, olosuhdesyiden järkähtämätön voima sai heidät pysymään lihansyöjinä. Näitä syitä olivat muun muassa liharuoan helpoksi koettu saatavuus ja valmistus sekä sosiaaliset ja tapoihin liittyvät syyt. Ne olivat lopulta syinä tärkeämpinä kuin lihaan itsensä liitetyt myönteiset ominaisuudet.

Jos akateemisenkin väestönosan lihansyöntiperustelut liikkuvat varsin pragmaattisella tasolla, niin mitä voimme odottaa kansan syvemmiltä riveiltä? Niin kauan kuin liha- ja maitokulttuurissa tarjolla oleva ruoka nähdään kuluttajien suuren enemmistön keskuudessa lähinnä käytännöllisenä asiana, kasvissyönnin jyrkkä yleistyminen on mahdotonta. Mutta tietyissä kulttuurisissa ympäristöissä kasvisruokakin alkaa jo olla ”olosuhteiden pakottama normi”, joten tilanne voi muuttua, vaikka pragmatismin arka uskontunnustus ”mitä yksi ihminen voi vaikuttaa maailman asioihin” passivoisi kuluttajia jatkossakin.

Konservatismi mielentilana

Kaikesta maailmanparannuksesta ja kulttuurisista uudistuksista puhuttaessa ei voi unohtaa konservatismia vastavoimana. Myös kasvissyöntikysymyksessä vastassa on konservatismin linnake. Konservatismin käsite on kuitenkin pulmallisempi kuin luulisi. Alunperin sen luulisi viitanneen vanhan säilyttämiseen, mutta ainakin tämän päivän poliittisessa todellisuudessa nimenomaan (oikeisto) konservatiivit rakentavat innokkaasti uutta rahan ja talouden ehdoilla. ”Koti-uskonto-isänmaa”-retoriikkahan on käynyt harvinaiseksi. Toisaalta konservatiivi painaa nopeasti jarrua sellaisille uudistuksille, joilla pyrittäisiin etiikan tai yleisen edun nimissä rajoittamaan markkinoiden toimintaa.

Konservatismin ydin tukeutuu vain löyhästi kirjoitettuihin teorioihin. Enemmänkin se on kuin mielentila, joka aktivoituu vastarintaan, kun konservatiivin tai hänen lähipiirinsä materiaalisiin etuihin kajotaan. Koko aatteessa ei siis ole kysymys paljosta muusta kuin eri tilanteisiin taitavasti sovelletusta itsekkyydestä. Kun konservatiiville esitetään maailmassa esiintyvä epäoikeudenmukaisuus (josta hän lähes aina hyötyy), hän vastaa tyypillisesti ”kitkataktiikalla”: ”Mutta entä tämä ja tämä vääryys? Miksette tee ensin mitään niiden poistamiseksi?” Taustaoletuksena pysyy koko ajan ihmisen raadollisuus ja oletus ettei maailmaa voi eikä kannata parantaa.

Kasvissyöntikysymyksessä konservatiivin strategia toimii erinomaisesti. Ei voi puuttua tuotantoeläinten kohteluun, koska villissä luonnossakin on kärsimystä, Afrikassa nälkäänäkeviä ja Suomessa työttömiä. Tässä vaiheessa pitäisi kysyä, miksi konservatiivi niputtaa eri ongelmat keinotekoisesti yhteen. Mutta se olisi turhaa, koska vastaus on ilmeinen: ollakseen tekemättä mitään millekään ihmisjoukkojen egoistisesta toiminnasta syntyvälle ongelmalle.

Koska konservatismi on antiteesi epäitsekkyyttä korostavalle altruismille, se mahdollistaa hedonistisen otteen lihan kulutukseen. Tutkimuksessammekin esiintyi edelleen lihan käytön perusteluja, jotka pelkästään viittasivat liharuokien hyvään makuun. Argumentti näyttää niin itsestäänselvältä, ettei edes välttämättä huomaa miten heikolla pohjalla se on. Pelkistäessään ruokavalion valinnan pelkäksi makuasiaksi se kuin kiistää asiaan liittyvät laajat filosofiset ongelmat.

Jos lähdemme purkamaan konservatismia hieman toisesta näkökulmasta tulkiten sen liittyvän historialliseen talonpoikaiseen arvomaailmaan, hyvältä ei kasvissyönnin kannalta näytä sittenkään. Onhan juuri talonpoikaisen kulttuurin ominaisuus täällä Pohjolassa ollut kasvisruoan väheksyminen ”eläinten ruokana”. Kaiken city-kulttuurisen vegaaniuhon keskellä on hyvä epäillä, että tällaiset asenteet elävät edelleenkin vahvoina etenkin syvällä maaseudulla.

Taloudelliset arvot

Lihansyöntiä ja eläinkunnan tuotteiden laajaa käyttöä pönkittää myös ekonomismi, jolla tarkoitan ajallemme tyypillistä taloudellisten arvojen ylikorostusta. Eläintuotantohan on voimakkaasti subventoitua ja usein tehty halvemmaksi kuin vastaavat kasvisvaih- toehdot. Räikein esimerkki on tietenkin soijamaitotölkin moninkertainen hinta lehmänmaitotölkkiin verrattuna. (Tämä voisi tietenkin olla ekologisesti perusteltua, koska soija ei kasva Suomessa, mutta miksi sitten banaani ja kahvi ovat täällä hyvin halpoja?)

Kasvissyönnin yleistyminen vaatisi muiden kuin taloudellisten arvojen asettamista ohjaavaan rooliin. Tulisi olla kannattavampaa kerätä sienet metsistä ja nokkoset ahoilta kuin sulloa eläimiä häkkeihin. Mutta juuri tähän ekonomisti ei ole valmis. Hän kannattaa aina olemassaolevien taloudellisten rakennelmien edelleentehostamista, ja tässä ajattelussa eläinten oikeudet ovat vain este ja hidaste. Ja ideologisista syistä hän torjuu ajatuksenkin talouden ohjaamisesta, koska hänen maailmassaan raha ja talous lähentelee metafyysisen ensimmäisen liikuttajan asemaa. Jos kilpailijamaissa on paineita eläinten luonnonmukaisempaan kohteluun, ekonomisti saattaa ideaan pitkien neuvottelujen jälkeen suostuakin. Mutta eläimen pitäminen tuotantokoneiston osana on hänen maailmankuvansa vankkumaton osa.

Ekonomismi ei välttämättä ole kasvissyönnin kanssa ristiriidassa. Kansantaloudellisesti olisi järkevää suosia kotimaisten kasvisten kulutusta, sillä ovathan lihantuotannossa tarvittavat tuontipanokset melkoisia. Myös alentunut sairastuvuus ja sitä kautta terveysmenojen pieneneminen puoltaisivat kasvissyönnin yleistymistä. Mutta kaksi puuttuu ekonomistilta, kuten koko harmaalta enemmistökulttuurilta: ajattelun radikaali tinkimättömyys ja eettinen herkkyys. Näin vallitsevien olojen diktatuuri saa aina vain jatkoaikaa.

 

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 3/2009.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa