Murtautuuko kasvissyönti marginaalista (osa 5)

Kaj Winqvist

Kymmenen vuotta sitten kirjoitetun juttusarjan neljässä ensimmäisessä osassa on käsitelty lihan- ja kasvissyönnin taustalla olevia ideologioita, kasvissyönnin sukupuolittuneisuutta ja kirjoitusajankohtana vallinnutta ravitsemusajattelua. Juttusarjan viidennessä osassa käsitellään kasvissyönnin ja ekologisen ajattelun suhdetta.

Ekologisen ajattelun ja kasvissyönnin riitasoinnut

Luulisi ilman muuta, että eläinoikeusliike ja kasvissyöntiliike olisivat vihreän ajattelun perillisinä yhtä ympäristöliikkeen kanssa. Valitettavasti näin ei ole käytännössä eikä oikein teoriassakaan. Aatteiden välillä tuntuu vallitsevan ikävä epäsymmetria. Vaikka kasvissyöntiaktivistit yleisesti myöntävät ekologisen ajattelun tarpeellisuuden, luomuväki ei manifesteihinsa aina kirjaa eläinten oikeuksia edes petiittiteksteihin. Eläinoikeusliikkeeseen periaatteessa myönteisesti suhtautuva Pentti Linkolakin varoittelee veganismista, koska se hänen mukaansa yleistyessään merkitsisi Keski- ja Pohjois-Suomen tyhjentymistä asutuksesta.

Onko ympäristöväen varsin yleinen kasvissyönnin vieroksunta siis perusteltu reaktio, koska asumme liian pohjoisessa, vai heijasteleeko se vain ekoväen oman lihantuotannon tai -kulutuksen synnyttämää defenssimekanismia? Vai onko kyse syvällisemmistä eroista kahdessa vain näennäisesti rinnakkaisessa ideologiassa?

Yrjö Lindegren on havainnollistanut luonnonsuojelijan ja eläinsuojelijan usein erilaisia arvomaailmoja. Luonnonsuojelijalle ovat luonnon tärkeimpiä yksiköitä ekosysteemit, lajit ja populaatiot. Yksittäisellä eläinyksilöllä on arvoa lähinnä sen populaation osana, johon se kuuluu. Ristiriitatilanteessa yksilö häviää yhteisölle, joten luonnonsuojelija haluaa ikään kuin säädellä luontoa kuten totalitäärisen valtion Hyvä Johtaja kansaansa. Eläinsuojelija puolestaan korostaa yksilöitä ja niiden kokemuksia, elämää ja oikeuksia, eikä halua uhrata yksilöä yhteiselle hyvälle. Eläinsuojelijan mielestä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta jakaa kuolemantuomioita syyntakeettomille.

Ympäristökeskusteluamme seurattaessa huomaa nopeasti, että vihreän ajattelumme valtavirta seurailee edelleen edellä hahmoteltua luonnonsuojelijanäkökulmaa. Yksittäisten eläinten oikeudet huomioiva ajattelu on vasta nousemassa ansaitsemaansa arvoon. Ympäristöajattelullahan on jo sikälikin pitkät perinteet, että vain pari sukupolvea sitten elimme agraariaikaa, jolloin jonkinlainen ympäristönäkökulma oli olemassa jo olosuhteiden pakosta. Eläinoikeusajattelu ja kasvissyönti ovat vielä liiaksi vain nuoren polven ideoita vaikuttaakseen syvällisesti vanhempien väestöryhmien näkökulmiin. Ne ovat myös ideologioina vaativampia edellyttäessään tiukempaa omakohtaista kuluttajanäkökulmaa.

On toki olemassa käytännöllisiäkin perusteita vastustaa Suomen muuttumista vegaaniseksi paratiisiksi. Heikki Koskimiehen mukaan Suomen pelloilla ei kyetä tuottamaan tarpeeksi kasvisruokaa väestöllemme, ja kasvissyönnin yleistyessä jouduttaisiin tuontikasvisten varaan. Lisäksi hän huomauttaa, että yksipuolinen kasvisruoan tuotanto ei sovi luomuviljelyn perusperiaatteisiin eläinten lannan kiertoon perustuvan viljelytavan vuoksi. Ainakin biologit ovat tietoisia myös siitä, miten laiduntava karjatalous lisää biodiversiteettiä erityisesti hyönteismaailmassa.

Vaikka luomulihan tuotannon osuus maamme lihamarkkinoista on häviävän pieni, jonkinlainen ideaalityyppinen luomueläintuotanto kangastelee monien vegaaneja kritisoivien ekoajattelijoiden ja tavallistenkin kansalaisten toiveena ja lähtökohtana. He vain valitettavasti jo kulutustottumuksissaan yleensä sivuuttavat sen, miten kaukana nykyinen tehotuotanto heidän ihanteistaan on. Ja lihansyöjiä kun yleensä lienevät, he eivät propagoi kasvissyönnin puolesta, vaikka sen yleistyminen palvelisi heidänkin pehmeän maatalouden päämääriään.

Tunnontarkasti eettiseen puhtauteen pyrkivä vegaani on kyllä kiusallisen dilemman edessä käyttäessään tuontikasviksia, koska jo niiden kuljetus ei vain ole epäekologista, vaan myös tuhoaa eläimiä useankin oikean lisäainevalinnan edestä. Tämä ei ole kuitenkaan niin vahva argumentti veganismia vastaan kuin luulisi, koska leijonanosa esimerkiksi Suomeen tuotavista soijapavuista on tehottomasti eläinten kautta kierrätettävää rehua. Suomessa kulutetaan soijapapuja vuodessa noin 32 kg/henkilö ja useimmat vegaanit lienevät reilusti tämän keskiarvon alapuolella. Ja kasvisproteiinin tuonti on toisaalta vain seuraus siitä, että esimerkiksi Suomeen soveltuvien härkäpapujen viljely on jäänyt vähäiseksi. Sitä paitsi onhan pelkästään suomalaisia kasviksia käyttävä fennoveganismi mahdollista, joskin nykyisillä markkinoilla se ymmärrettäväksi jää yleensä etäiseksi ideaaliksi.

Ekologin ja vegaanin ajatukset voivat kulkea samoja ratoja ennen muuta nykyisin vallitsevan tehomaatalouden kritiikissä. Harva ornitologi ilahtuu häkkikanojen määrän hätyytellessä peipon ja pajulinnun asemaa maamme runsaimpana lintuna. Eikä massiivisesti rehuja, öljyä ja peltoalaa kuluttava lihan tehotuotanto sen enempää kuin ryöstökalastuskaan ole perusteltua miltään muulta kuin lyhytnäköisen ekonomistiselta kannalta. Kasvissyöntiliikkeen kannattaakin tukea luomutuotantoa parempana vaihtoehtona niin eläinten kuin luonnonkin kannalta ja samalla jatkaa yhä "kasvispitoisempien" (luomu)-viljelysysteemien kehittämistyötä, jota maailmalla jo tehdäänkin. Olisi hyvä, jos luomuväkikin tulisi periaatteissaan sen verran vastaan, että myöntäisi ainakin kehittyneiden nisäkkäiden tappamisen olevan ongelmallinen asia. Sitä voidaan pitää perusteltuna esimerkiksi eskimokulttuurissa, jossa mikään muu vaihtoehto ei ympäristöön sopisi. Mutta meidän kulttuurimme voisi kyllä periaatteessa siirtyä tulevaisuudessa laajamittaiseen kasvisruoan käyttöön. Olemme suruissamme liikenneonnettomuuksissa vuosittain menehtyvien muutaman sadan ihmisen kohtalosta, ja pyrimme vähentämään liikenteen kuolleisuuslukuja. Samaan aikaan vain pienet vaihtoehtoliikkeen osaset kantavat huolta miljoonien eläinyksilöiden tehdasmaisesta tuotannosta ja tappamisesta. Kulttuurimme perustuu puhtaalle lajisorrolle, jos se ei ota myös eläinten kohdalla tavoitteeksi "turhien kuolemien" vähentämistä.

Tehomaatalouden täydellinen alasajo, tuotantoeläinten määrän radikaali vähentäminen, vegaaniruokaa kaupunkien väestölle ja joillakin alueilla järvikalastusta! Näin linjaavat tavoitteitaan Ville Lähde ja Pertti Hämäläinen tavalla, johon voinevat yhtyä monet, jotka kaipaavat ekosentrisempää ja kokonaisvaltaisempaa muutosta ruoantuotantoomme. Absoluuttisia periaatteita, kuten ehdoton omavaraisuus tai totaaliveganismi, ei maamme ruokakysymyksessä voine säilyttää joutumatta samalla niin filosofisiin kuin ennen kaikkea käytännöllisiin vaikeuksiin.

Luomuviljely ja kaikenlaisen kasvissyönnin merkittävä lisääminen voisivat sopia vahvistamaan niin ympäristö- kuin eläinliikkeenkin välisiä yhteyksiä. Sillä onhan niillä aatteina sittenkin huomattavasti enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Ne molemmat ylittävät niin konservatismin, pragmatismin, ekonomismin kuin rajallisen humanisminkin. Niissä eri tavoin ilmenevä elämän kunnioittaminen on kaukana kapitalistisen spektaakkelin ja vaihtoehdottoman esinekulttuurin arvottomuudesta. Lisäksi ne voidaan nähdä kuin kauniin rinnakkaisina eri asteissaan. "Itsekeskeinen" luonnonsuojelija tyytyy vain säilyttämään kauniita maisemia, joista nauttii. Hänen hengenheimolaisensa eläinsuojelun alalla tyytyy huolehtimaan vain lemmikkieläintensä hyvinvoinnista. Tavoitellessaan laajempien (ihmis)yhteisöjen hyvinvointia ekoajattelijasta voi tulla päästöjä vastaan kamppaileva ympäristönsuojelija, kun taas kasvissyönti voidaan samantapaisesta lähtökohdasta perustella ruoan riittävyydellä ihmisille."Korkeimmalla" asteellaan nämä vihreät aatteet myöntävät itseisarvon laajalle ihmisyhteisön ulkopuoliseen luontoon. Tällä tasolla toivottavasti niin syväekologit kuin vegaanitkin tiedostavat olevansa kuin saman puun kauas haarautuneita oksia.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 2/2010.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa

Vegaaniliitto Instagramissa