Jo-Anne McArthur

"Olen palanen isossa liikkeessä"

Teksti ja kuvat: Laura Lyytikäinen

Eläinten puolesta -dokumentista palkittu kuvajournalisti ja eläinaktivisti Jo-Anne McArthur vieraili helmikuussa Suomessa. Kun sain tietää mahdollisuudesta tavata hänet, minua kieltämättä jännitti, mutta hermoilin aivan turhaan. Tämä maanläheinen ja lämpimän tyyni henkilö kertoi minulle tarinaansa ilomielin.

Miten rupesit kuvaamaan eläimiä?

–Olin valokuvaaja ennen kuin aloitin eläinten tarinoiden kuvaamisen noin 15 vuotta sitten. Huomasin, että kuvatuista eläimistä suurin osa oli kotieläimiä, jotka elivät ihmisten seurassa perheenjäseninä. Toinen tavallinen kuvauskohde oli eksoottiset eläimet kuten norsut ja tiikerit Afrikassa. Niistäkin eläimistä tiedämme paljon. Mutta sitten on olemassa eläimiä, jotka ovat näkymättömiä elämässämme, vaikka meillä itse asiassa on heidän kanssaan kaikista läheisin suhde: syömme niitä, käytämme niitä vaatteina ja käytämme niillä testattuja tuotteita. Tapamme niitä miljardeittain joka vuosi. Halusin kohdistaa huomion niihin, jotta tulisimme tietoisiksi niistä ja voisimme toimia ystävällisemmin niitä kohtaan. Oma roolini on puolustaa eläinoikeuksia kuvajournalismin keinoin. Näen itseni yhtenä palasena isossa eläinoikeusliikkeessä.

Valokuvaus vai eläinoikeudet – kumpi tuli ensin?

–Rakkautta ja huolta eläimiä kohtaan minulla on ollut jo lapsuudesta saakka. Kun ryhdyin kuvaajaksi, olin utelias ja kiinnostunut maailmasta. Sitten tajusin, että eläinoikeusaihe oli jotain, mille voisin todella omistautua, ja sillä tavalla kuvaamisesta tuli aktivismia. Kaikki kuvajournalistit ovat tavallaan aktivisteja, koska yrittävät muuttaa maailmaa työnsä kautta, vaikka he kutsuisivatkin itseään kampanjatyöntekijöiksi tai humanitaareiksi. Aktivisti-sana on leimattu sana. Jos haluan menestyä, minun pitäisi varmaan muuttaa nimikettäni. Olen jo kuuden kuukauden ajan ollut yhteydessä National Geographic -aikakauslehden toimitukseen. He pitävät työstäni ja kehuvat sitä uniikiksi, mutta eivät tilaa minulta kuvia.

Kaikki kuvajournalistit ovat tavallaan aktivisteja, koska yrittävät muuttaa maailmaa työnsä kautta.

Minkä neuvon antaisit niille, jotka haluavat toimia eläinaktivisteina?

–Tee sitä missä olet hyvä. Näemme aktivisteja usein jakamassa esitteitä tai järjestämässä nyyttikestejä, mutta se ei välttämättä sovi kaikkien luonteelle. Olemme kaikki hyviä jossakin, ja jos voimme käyttää taitojamme edistääksemme sitä, mikä meistä tuntuu tärkeältä, niin teemme sen ilolla. Sillä tavalla jaksamme tehdä sitä pidempään.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin, mitä sanoisit juuri aloittelevalle Jo-Annelle?

–Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, että olen oikealla puolella. Aloittelevana vegaanina ja aktivistina voi joutua käymään läpi monenlaista toimiessaan yhteiskunnan ja perheen normien vastaisesti. Pyytäisin itseäni myös ottamaan työni vakavammin. Nyt melkein viidentoista vuoden jälkeen minulla on jo paljon historiallista materiaalia. Ajattelin aloittaessani, että otan yksittäisiä kuvia, mutta nykyiset kuvani ovat osa isoa kansainvälistä We Animals -arkistoa, jonka toivon vielä muuttavan historian kulkua. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden historiaan kuuluu aina sellaisia kuvia, jotka ovat toimineet käännekohtina. Ehkä olisin pystynyt vaikuttamaan aiemmin, jos olisin ymmärtänyt tämän.

Teet myös jonkin verran salakuvausta. Oletko koskaan jäänyt kiinni?

–Tämä on tärkeää työtä, mutta sitä on niin vaikea tehdä. Ehkä se on tärkeää juuri sen takia. Mehän emme pääse näkemään, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. Hallitukset ja teolliset tuottajat menevät hyvin pitkälle estääkseen meitä näkemästä kaikkea. Minut on ajettu pois alueilta kuorma-autoilla, ja kollegaani on töytäisty kuorma-autolla. Kollegoitani on hakattu metalliputkilla ja he ovat saaneet aivotärähdyksiä ja luunmurtumia. Työni on vaarallista, mutta jään harvoin kiinni. Joskus sitä tapahtuu, eikä se ole miellyttävää. En ole vielä ollut syytettynä mistään. Minusta on kuitenkin tärkeää ottaa riskejä.

Miten pystyt pitämään positiivisen asenteen elämään, vaikka olet nähnyt niin paljon julmuutta?

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden historiaan kuuluu aina sellaisia kuvia, jotka ovat toimineet käännekohtina.

–Se on valinta. Etulinjan kokemukseni ovat tehneet minusta rikkinäisen ja vihaisen ihmisen, mutta monet tuntevat samoin pelkästään nähdessään julmuuksia Facebookin kautta. Minä otan niitä kuvia, jotka traumatisoivat ihmisiä ruudun kautta. On niin monta syytä masentua, mutta silloin palaa helposti loppuun, eikä voi tehdä työtä asioiden muuttamiseksi. Siksi päätän joka päivä pysyä positiivisena, olla tuomitsematta, keskittyä muutoksiin ja olla toiveikas. Ellei tee tätä tietoista valintaa, hukkuu helposti maailman pahuuteen. On tärkeää pitää huolta myös itsestään – sekä eläinten että meidän kaikkien takia.

Ovatko ystäväsi ja perheesi vegaaneja?

–Kun ryhdyin kasvissyöjäksi vuosia sitten, äitini sujautti kaikkiin keitoksiin kanalientä eikä ottanut minua lainkaan vakavasti. Nykyään hänkin on kasvissyöjä, osallistuu protesteihin kanssani ja tekee vapaaehtoistyötä eläinten turvakodeissa. Olen onnekas, kun minulla on niin kannustava perhe. Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät ole kasvissyöjiä, mutta työni takia myös paljon aktivistiystäviä.

Voi olla vaikeaa olla pelkästään lihansyöjien ympäröimänä, koska silloin tunnemme itsemme helposti yksinäisiksi. Kun näkee julmuutta ja kärsimystä, tuntuu vaikealta, jos toiset eivät ole vastaanottavaisia tälle tiedolle. On helppoa joutua kiivaisiin keskusteluihin, mutta sen huomaa kyllä, jos joku ei ole aidosti kiinnostunut vaan haluaa vain väitellä. Siksi valitsen tarkasti, mihin keskusteluihin osallistun. Meillä on kuitenkin vain rajallinen määrä energiaa ja tarvitsemme sitä tähän työhön.

Jo-Anne

Mikä on parasta vegaanina ja eläinaktivistina olemisessa?

–Ryhdyin vegaaniksi, koska minun oli pakko. Olin harjoittelijana Farm Sanctuary -nimisessä eläinten turvakodissa, ja siellä piti syödä vegaanisesti kunnioittaakseen eläimiä. Ajattelin sen olevan todella äärimmäistä ja tekeväni sitä vain kuukauden ajan. Huomasin kuitenkin yllättäen, että vegaaniruokaa syötyäni en ollutkaan nälkäinen vaan tunsin oloni todella hyväksi, koska en ollut vahingoittanut ketään. Tuntui hengellisesti ja emotionaalisesti todella hyvältä; kaikki oli kohdallaan ja elin juuri niin kuin halusin elää. Silloin tajusin, ettei äärimmäistä ole veganismi, vaan se että miljardeja eläimiä tapetaan joka vuosi ihan turhaan. On myös hienoa kuulua yhteisöön, jossa on niin monta myötätuntoista, toisiaan tukevaa ihmistä. On vaikea muuttaa maailmaa yksin, mutta kokonainen yhteisö voi saada muutoksia aikaan.

Mitä suunnitelmia sinulla on seuraavaksi?

We Animals -projektin yhteydessä aloitettiin pari vuotta sitten myös uusi koulutusohjelma. Vierailen sen puitteissa kouluissa kertomassa tarinoita työstäni. Sitä kautta eri ikäryhmät innostuvat asiasta.

Pari viikkoa sitten olin yhdellä koululla puhumassa lypsylehmistä ja kuulin, että heillä oli ollut maitoteollisuuden edustaja vierailemassa viikkoa aiemmin. Kysyin oppilailta, miten kauan lehmä elää, ja he vastasivat innoissaan, että viisi-kuusi vuotta! Maitoteollisuuden edustaja oli sanonut, että lehmillä on todella luisevat jalat, jotka eivät pysty kannattelemaan lehmiä sen pidempään. Sain siis mahdollisuuden kertoa vähän erilaisen tarinan lypsylehmän elämästä.

Teollisuudella ei ole pulaa rahasta tai resursseista, ja he pystyvät hyvin jatkamaan propagandansa levittämistä kouluissa. Sen vuoksi on tärkeää saada myös toisenlaista tietoa leviämään.

Kouluprojektin lisäksi jatkan myös tutkimustyötäni ja olen tekemässä kahta uutta kirjaa. Toinen kirjoista kertoo eläinoikeusliikkeen naisista nyt ja ennen ja toinen kirja keskittyy pelastettuihin eläinyksilöihin. Aiempi kirjani We Animals antoi laajan kuvan eri aloilta. Olen tavannut niin monia laboratorioista ja muista paikoista pelastettuja yksilöitä, että haluan nyt jakaa niiden tarinan ja kauniit kasvot.

Luin hiljattain yhden artikkelin, jonka mukaan eläinoikeudet ovat itse asiassa feministinen kysymys. Mitä mieltä olet siitä?

–On tosiaan tärkeää ottaa huomioon eri liikkeiden päällekkäisyydet ja yhdistää niitä. Naiset ovat aina dominoineet eläinoikeusliikkeessä ja tämä toinen kirjoitusprojektini onkin ylistys juuri naisille. Monet naiset ovat inspiroineet minua tekemään tätä työtä. Kirja ei kuitenkaan tule kertomaan pelkästään naisista. Esimerkiksi kun menen Borneoon kuvaamaan orankien pelastamista, kertovat kuvat tätä työtä tekevistä naisista mutta samalla orangeista, palmuöljystä ja metsänhaaskauksesta. Aiheissa on siis paljon päällekkäisyyksiä.

Työstäsi kertova dokumentti Eläinten puolesta on herättänyt paljon huomiota. Mitä muita elokuvia suosittelisit?

Cowspiracy on todella älykäs elokuva. Earthlings on tärkeä elokuva, mutta on helpompi katsoa dokumentteja kuten Cowspiracy tai Eläinten puolesta.

Mitä kirjoja suosittelisit?

Bleating Hearts on todella hyvä kirja Mark Hawthornelta. Se on hyvin kirjoitettu. Pattrice Jonesin kirja Aftershock kertoo aktivisteista, jotka näkevät niin paljon kärsimystä, että heistä tuntuu vaikealta elää tässä maailmassa. Kirja on tarkoitettu kaikkien eri alojen aktivisteille ja antaa hyvät työkalut itsensä auttamiseen.

Katso pätkä tästä haastattelusta videolta:
(Jos video ei näy alla, voit katsoa sen osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=TIW-BOH9Koo)

Lue lisää:

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa