Osaammeko olla nälkäisten ja viljelijöiden kavereita?

Päivi Mattila 

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ruoka – Osa 1

Syöminen pitää meitä hengissä ja tuottaa elämän suuria nautintoja. Lisäksi ruoka on merkittävä yhteiskunnallinen asia. Päivällisemme on monin tavoin osa valtakamppailuja.

Muutkin kuin kasvissyöjät kritisoivat teollista lihantuotantoa. Kansainvälinen pienviljelijöiden yhteenliittymä Via Campesina ja vegaanit kulkivat yhtä jalkaa mielenosoituksessa lihateollisuutta vastaan Kööpenhaminan ilmastokokouksen aikaan joulukuussa 2009. Iskulauseissa vaadittiin rehusoijaplantaasien loppua. 

Mutta kulkevatko vegaanitkaan aina pienviljelijöiden rinnalla? Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden miettiminen ei saa pysähtyä valintaan sianpuolikkaan ja vegesapuskan välillä. Kaupan rakenteiden epätasa-arvoisuus johtaa yleisesti rakenteelliseen väkivaltaan luontoa, eläimiä ja tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Meillä on vastuu muuttaa tilannetta ja me voimme tehdä sen, yhdessä. Minkälaista reilu ja solidaarinen kasvisruokakulttuuri olisi ja missä sen ituja on näkyvissä? 

Globalisaatiotrendi synnyttää vientipeltoja 

Me suomalaiset paistattelemme yltäkylläisyydessä. Maailmassa vallitseva ruokajärjestelmä näyttäytyy meille täysinä marketin hyllyinä, kävipä ostoksilla Siwassa tai Stockmannin ruokaosastolla. Kuluttajille on tarjolla liki mitä vain pallon ympäri, vuoden jokaisena päivänä. Ruoan alkuperä on yleensä hyvin pitkälti arvoitus. Lihan yhteys ainutkertaiseen eläinyksilöön ja sen syömään rehukasaan jää piiloon, kuten jäävät piiloon appelsiinien poimijoiden työolot tai sitrusten vaatimat vesimäärät. 

Hämärän peitossa on myös, mikä yhteys meidän yltäkylläisyydellämme on ihmiskunnan niihin jäseniin, jotka eivät systemaattisesti saa tarpeeksi syödäkseen. Ruokaa tuotetaan maailmassa niin paljon, että tasaisesti jaettuna se riittäisi ruokkimaan jokaisen ihmisen kukkuralautasin. Silti juuri nyt nälkäisiä ihmisiä on maailmassa enemmän kuin koskaan, peräti yli miljardi. Moni haluaisi ajatella, että köyhyys ja kurjuus ovat köyhien itsensä, tai vaikkapa kunkin valtion, omaa syytä. Nälkää aiheuttavat kuitenkin paitsi valtasuhteiden paikalliset, esimerkiksi sukupuoleen liittyvät hierarkiat, myös maailmankaupan rakenteet. 

Maatalous on voimakkaammin kuin ikinä ennen alistettu osaksi globaaleja markkinoita. Sen sijaan, että tuotettaisiin ensisijassa paikalliseen käyttöön ja myytäisiin vain ylijäämä oman kotiseudun ulkopuolelle, vallitsevana trendinä on viennin korostaminen ja pientuotannon alasajo. Suurtilojen monokulttuurit tuottavat ruokaa, rehua ja polttoaineita ensisijassa ulkopuolisia markkinoita varten, joko vientiin ulkomaille tai valtioiden kaupunkikeskuksiin. Maaseuduilla on kilometritolkulla esimerkiksi soijaa sekä sokeriruokoa ja hehtaareittain, tai ainakin kasvihuoneittain, tomaatteja. Perinteisesti Etelän maista tuotiin länsimaiden elintarvikemarkkinoille lähinnä nautintoaineita kuten kahvia, mutta nykyisin myös vaikkapa ruusuja ja parsakaalia. 

Suuntaus on suuryhtiöiden ja rikkaiden länsimaiden – osin myös köyhien maiden – taloudellisten sekä poliittisten eliittien siunaama. Yhtiöille kyse on bisneksestä, mutta uusliberalismin omaksuneet taloustieteilijät ja poliitikot väittävät lisäksi, että omavaraisuus on vanhanaikaista – vasta erikoistuminen suuren luokan vientiviljelyyn tuottaa edistystä ja vähentää köyhyyttä. Elintarvikkeiden maailmankaupan esitaistelijoita ovat Maailman kauppajärjestö WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki. Ne vaativat tuontielintarvikkeille vapaata pääsyä markkinoille ja kansallisten maatalouden tukijärjestelmien lakkauttamista. 

Siat ja kanat syövät, ihmiset eivät? 

Aihe on edelleen miltei tabu, mutta on kuitenkin välttämätöntä puhua myös lihankulutuksesta, jos tarkoituksena on edistää globaalia sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Lihaa, maitotuotteita ja kananmunia painottava ruokavalio ei ole ihmisten yksityisasia. On samantekevää, kummalta puolelta näkkärinsä voitelee, mutta eläinkunnan tuotteiden aikaan saamiseen haalitut resurssit ovat kiistatta jossain muilta pois. Rajallisella planeetalla resurssit ovat rajalliset. 

Jokainen ekologian oppikirjakin toteaa nykyään, että eläinten kasvatus tuhlaa energiaa  moninkertaisesti siihen nähden, että kasvit käytettäisiin suoraan ihmisravinnoksi. Esimerkiksi sika tarvitsee lihoakseen kilon noin 4 kg viljaa ja soijaa. Jos syö sekaruoan sijaan kasvisruokaa, tarvitaan ruoan tuottamiseen viljelypinta-alaa Suomessa ja ulkomailla yhteensä noin puolet vähemmän. 

Tutkimusmatka eläimille syötettävän valkuaisen lähteille osoittaa konkreettisesti, että liha ruokkii pientä ja valikoitua määrää ihmisiä. Soijaa tuotiin Suomeen esimerkiksi vuonna 2005 liki 200 miljoonaa kiloa, pääasiassa rehuksi. Pavun alkuperä oli hyvin suureksi osaksi Etelä-Amerikka. Alueen velkaantuneet valtiot ovat tukeneet soijantuotantoa viime vuosikymmeninä muun muassa IMF:n ja Maailmanpankin painostuksen vuoksi. Viennin sekä valtion laajuudessa mitattavan bruttokansantuotteen kasvukaan eivät korreloi yleisen hyvinvoinnin kanssa. 

Soijan viljely työllistää huomattavasti vähemmän kuin sen syrjäyttämä ruoantuotanto. Rehusoijabuumin myötä työttömyys onkin noussut pilviin muun muassa Argentiinan ja Brasilian maaseutualueilla. Maanomistus on Latinalaisen Amerikan maissa hyvin keskittynyttä, joten työllistymismahdollisuudet ovat heikot. Työttömillä ei ole juuri muuta tulevaisuuden vaihtoehtoa kuin pakkomuuttaa kaupunkien slummeihin. Isot soijanviljelijät ovat myös painostaneet vähiä itsenäisiä pienviljelijöitä pois tiloiltaan, ja maalaisten oikeuksia ajavien ihmisten kimppuun on hyökätty väkivaltaa käyttäen. Kyse ei ole vain viljelijöistä ja maatyöläisistä. Iso poismuuttoliike rapauttaa koko yhteisön: lähtöpassit tulevat maaseudulla palveluammatteja harjoittaville kampaajille ja kauppiaillekin. 

Köyhtyminen ja viljelyn yksipuolistuminen lisäävät aliravitsemusta. Argentiina oli maailman suurimpia ja monipuolisimpia ruoantuottajamaita, mutta soijan astuttua näyttämölle maissin, maidon, riisin, perunoiden ja linssien tuotanto on romahtanut. Maan on nyt pakko tuoda ulkomailta peruselintarvikkeita. Ne maksavat enemmän kuin aiempi kotimainen tuotanto, joten köyhien kasvanut joukko syö vähemmän kuin ennen. 

Tekeekö härkäpapurehu lihantuotannosta ongelmatonta? 

Viime aikoina on puhuttu siitä, että forssalainen sika voitaisiin tulevaisuudessa ehkä sittenkin ruokkia soijan sijaan kotimaisilla palkokasveilla, kuten härkäpavulla. Meillä tämä voi teoriassa onnistuakin, mutta yleisesti ottaen lihantuotannon ja -syönnin vähentäminen on väistämätön vaatimus. Jos esimerkiksi saksalaiset haluaisivat ruokkia tuotantoeläimensä pelkästään saksalaisella rehulla, tulisi rehunviljelyyn uhrata noin kolmannes maan pinta-alasta.

On syytä todeta, ettei globaalin Etelän kuormittaminen kuitenkaan ole hiljattaisen globaalisaation aloittamaa. Kaupallinen eläinbisnes on ollut syntymästään saakka kolonialistista: riippuvaista muualta ryöstetyistä halvoista ja helpoista tuotantopanoksista. 1900-luvun alussa, kauan ennen soijarehuja, suomalaisille maitotiloille tuotiin siirtomaatavarana rehuksi pähkinöitä. 

Huomiotta ei voi jättää eläintuotannon ja yleisesti teollisen maatalouden suurta fossiilisten polttoaineiden kulutusta. Maaöljypohjainen maatalous ei ehkä meillä liity ihan suoraan Irakin pommituksiin, mutta Länsi-Siperian saastuttamiseen ainakin. Eläinbisnes on merkittävä syyllinen ilmastonmuutokseen. Maailmanlaajuinen eläintuotanto tuottaa kasvihuonekaasupäästöistä YK:n laskelman mukaan 18 prosenttia, eli enemmän kuin liikenne, eivätkä ilmastokriisin seuraukset jakaudu oikeudenmukaisesti. 

Katastrofiin vähiten syylliset trooppisten maiden asukkaat tulevat eniten kärsimään ilmaston järkkymisestä. Kuivuus, aavikoituminen ja tulvat yleistyvät, mikä syventää maatalousvaltaisten ns. kehitysmaiden köyhyyttä. Ei ole liioittelua sanoa, että meillä vallitseva ylikuluttava kulttuuri – ja ruokakulttuuri sen yhtenä osasena – on matalaintensiivistä sotaa näitä ihmisiä vastaan. Tässä sodassa kuolee ihmisiä: esimerkiksi ilmasto-olojen äärevöitymisen vuoksi jo nyt kolmannesmiljoona ihmistä menehtyy vuosittain ennenaikaisesti.

Kalastus johtaa konflikteihin 

Ongelmana ei ole vain rehuntuotanto, sillä epäkohtia liittyy myös villieläinten käyttöön ihmisten ja lemmikkien ruokana. Valtamediassa kerrotaan säännöllisin väliajoin, että kalakantoja verotetaan nykyisin aivan liikaa. Hieman on alettu puhua myös siitä, kuinka paljon dieseliä meriä imuroivilla kalastusaluksilla palaa. 

Melko harvoin puhutaan siitä, että monet pienkalastajat perheineen menettävät elantonsa teollisen ylikalastuksen vuoksi. Kalavalkuainen on rannikkojen asukkaille tärkeä proteiinilähde, joten heidän ruokaturvansa heikkenee vakavasti verkkojen jäädessä tyhjiksi. Länsimaiden kalastuslaivastot eivät jätä yhtäkään hyvää kala-apajaa käyttämättä. 

Euroopan unionin maiden kalastuslaivastot liikkuvat häikäilemättä esimerkiksi Länsi-Afrikan rannikon tuntumassa. EU:n pyynnistä maksamat korvaukset ovat riittämättömiä kompensoimaan aiheutettua haittaa, eivätkä varsinkaan valtioille
maksetut rahat päädy elantonsa menettäneiden kalastajien hyväksi. Kun somalialaiset kalastajat nousivat epätoivoiseen vastarintaan merirosvoiksi ryhtymällä, länsimaat lähettivät paikalle NATO:n sotalaivastoa sen sijaan, että olisivat vähentäneet kalastusta.  Eläinoikeusajattelun kannalta kalastus on toki sinänsäkin eettisesti ongelmallista. 

Minkälaiset ovat kasviswokin kasvot? 

Jos harva on tietoinen sianlihan yhteydestä gm-soijaan ja muun muassa Argentiinan nälkäisiin, niin yhtä vähän ymmärretään arkisten kidneypapujen, taco-kastikkeiden, mustapippurien, cashewpähkinöiden ja sokerin alkuperästä. Kasvisruoan valitseminen ei sinänsä tuo sädekehää kenenkään päälle, koska kasvisruoka voi olla aivan yhtä vastuutonta kuin eläinkunnan tuotteetkin. Edelleen on kysyttävä: kenen ruoaksi missäkin tuotettu ruoka tulee? Miten se on tuotettu? 

Tiedämme ehkä, että Chiquitan hallinnoimien banaaniplantaasien maa-asiakirjat juontavat juurensa siirtomaa-ajan hämäryyksiin ja että Yhdysvallat on tukenut elintarvikeyhtiöidensä etua sekaantumalla esimerkiksi useimmissa Keski-Amerikan maissa harjoitettuun politiikkaan.  Kyseessä ei ole erityinen poikkeus. Maatalouden tarpeet ovat yksi syy, miksi Israel ottaa palestiinalaisten maita sekä kasteluvesivarantoja haltuunsa. Esimerkiksi yhden appelsiinin tuottamiseen tarvitaan kaiken kaikkiaan 50 litraa makeaa vettä. 

Isot vientituottajat saavat harvoin parhaita viljelymaita ja muita resursseja käyttöönsä ilman paikallisväestön oikeuksien syrjäyttämistä. Suurtilojen tarjoamat vähät työt ovat viheliäisiä ja niihin liittyy muun muassa myrkyllisille maatalouskemikaaleille altistumista, tuotettiinpa pelloille eläimille syötettävää rehua tai ihmisille suoraan menevää ruokaa. 

Voikin pitää todennäköisenä, että vaikkapa kaupan hyllyllä nököttävän intialaisen viinirypäletertun alkuperään liittyy jonkinlaista kahmintaa tai alistamista. Edellä kerrottu soijaesimerkki on vain yksi tarina siitä, miten vientikauppa rikastuttaa useissa niin sanotuissa kehitysmaissa etupäässä alueen yläluokkaa. Yhden vientimenestys voimistaa valtaeroja myös paikallistasolla. On yleistä, että maaseudun pientilalliset ja isot maanomistajat – olivatpa he yksityisiä ihmisiä tai ulkomaisia yrityksiä – eivät suinkaan ole toisiaan avustavia naapureita, vaan heidän välillään käydään ankaraa kilpailua resursseista. Rikkaiden rikastuminen ja vaikutusvallan kasvu kurjistaa yhteiskunnassa heikommilla olevien asemaa.

Keskeisimmät lähteteokset

  • Raj Patel (2007): Stuffed and Starved. Markets, Power and the Hidden Battle for the World Food System.
  • Roy, Arundhati (2009): Listening to Grasshoppers
  • Hilkka Pietilä: Ruoka pois Maailmankauppajärjestöstä, tilalle Uusi maailman ruokajärjestys (teoksessa Talous ja demokratia, Like 2005); 
  • Lappé ym: 12 myyttiä maailman nälästä (Like 2000) 
  • Eeva Simola ja Miia Toikka: Globaali kurina – Nälkä ja maailman ruokatalous, Kepa 2002.
  • Teppo Eskelisen (2009) kirjoitus teoksesta Ekologinen velka – mitä se on ja miten se kertyy?, Uusi tuuli ry. 
  • Global Humanitarian Forumin raportti 2009, Human impact report. The Anatomy of a silent crisis.
  • Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta – Tarinoita todellisesta Intiasta (Like 2001). 
  • Quiet Violence - View from a Bangladesh Village (Food First Books, 1985). 
  • Killing fields: the true cost of Europe's cheap meat -dokumenttielokuva

Tarkempi lähdeluettelo löytyy artikkelin verkkoversiosta eläinoikeusyhdistys Faunan www-sivuilta.

 

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 1/2011.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa

Vegaaniliitto Instagramissa