Osaammeko olla nälkäisten ja viljelijöiden kavereita? (osa 2)

Päivi Mattila

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ruoka – Osa 2

Syöminen pitää meitä hengissä ja tuottaa elämän suuria nautintoja. Lisäksi ruoka on yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Päivällisemme on monin tavoin osa valtakamppailuja.

Vastareaktiona globaalin elintarvikekaupan rakenteiden epäkohtiin yhä useampi on herännyt siihen, että jos kahvihammasta kolottaa, täytyy sitä paikata reilun kaupan kahvilla. Reilun kaupan merkkijärjestelmä pyrkii takaamaan, että viljelijän oikeudet on huomioitu tavallista paremmin. Raaka-aineet ostetaan suoraan tuottajilta ja maksu on parempi kuin normaaliostajilla. Lisäksi viljelijät saavat halutessaan etukäteismaksua, eli heidän on helpompi suunnitella arkeaan, kun palkka ei tule, karkeasti todeten, vain kerran vuodessa.

Vähemmän epäreilu alkuperä ei kuitenkaan poista vaikkapa kuljetuksen ympäristövaikutuksia. Jos huomioidaan pitkän ajan oikeudenmukaisuus ja esimerkiksi ilmastoturvallisuus, lieneekin mielekästä edistää lähinnä kuivatuotteiden, kuten kahvin ja pähkinöiden, kaukokauppaa. On myös ongelmallista, ettei Reilun kaupan merkkijärjestelmän yhteydessä nosteta esiin etelän tuottajien asemaa heikentäviä talousrakenteita, kuten tullisäädöksiä ja raaka-aineiden suhdanneheittelyitä. Jalosteiden korkeampien tullimaksujen takia jalostus, kuten kahvin paahto ja jauhatus, sijoittuu edelleen länsimaihin. Täten valtaosa Reilun kaupan tuotteenkin arvosta, liikevoitoista, kanavoituu pohjoiseen. Esimerkiksi kahvin hintaromahdus on syössyt aiemmin mukavasti toimeen tulleet viljelijät ahdinkoon, myös Reilun kaupan viljelijät. Voi miettiä, miten reilua on esimerkiksi Reilun kaupan merkillä varustettu appelsiinimehu.

Mitä jos alkaisikin juoda mustaviinimarjamehua eikä appelsiinimehua, syödä lanttua eikä bataattia? Eikö viennin väheneminen olisi isku niille, jotka ovat siitä riippuvaisia? Vain pieni ihmisjoukko jää suremaan, jos soijaparonien – kuten Maggin, maailman suurimman soijantuottajan ja Brasilian erään osavaltion kuvernöörin – ja muiden suurtuottajien asema heikkenisi. Mutta entä ne pientilalliset, jotka ansaitsevat vaikkapa vientiriisillä lastensa koulumaksut? On syytä muistaa, että tämä ongelma on vain osatotuus. 

Pienviljelijöidenkin vientituotteiden taustalla on paljolti se, että paikallismarkkinat ovat tukossa. Kyse ei ole siitä, että muut seudun asukkaat – kaupunkilaiset ja maalaiset – olisivat ruokailussaan omavaraisia. Toki ruokaa myydään ja ostetaan niilläkin seuduin. Ongelman nimi on kaupan ”vapauttamiseen” liittyvä polkumyynti eli tuotteiden hintojen vääristymät: Pohjoisesta tuodut keinotekoisesti halvat elintarvikkeet syrjäyttävät pienyrittäjien tuotteet. Esimerkiksi eteläeurooppalaiset tomaattitiivisteet ovat ajaneet ghanalaisen tomaattituotannon alas. Suomesta ja muista EU-maista dumpataan maitojauhetta muun muassa Tansaniaan jopa alle tuotantokustannusten. 

Pohjoisesta iskevät myös etelän paikalliselle torikaupalle hallaa tekevät supermarketketjut. Pientuottajien on mahdoton saada omia tuotteitaan markettien hyllyille. Paikallismarkkinoita haavoitetaan myös nälkäkatastrofien yhteydessä. Länsimaiden toimittama ruoka-apu tuodaan yleensä avustajamaista, vaikka ruokaa olisi hankittavissa kriisin naapurimaista tai jopa kriisistä kärsivän maan muilta alueilta.

Pelloilla ei juhlita lännessäkään 

Entä eurooppalaisten tai pohjoisamerikkalaisten maataloustuotteiden reiluusaste? Täkäläistä maaseutua ajatellessa mieleen tulevat ensin ehkä koneet, eivät pelloilla työskentelevät ihmiset. Meistä tuntuu ihan luonnolliselta, että maatilat ovat isoja ja niitä on varsin vähän. Pientuottajien savustaminen on täällä tapahtunut pitkälti jo kauan aikaa sitten, joten emme muistakaan, että laajat monokulttuurit ovat vain yksi mahdollinen tapa hoitaa viljely. 

Puimurien koko sen kuin kasvaa, sillä EU:n maatalouspolitiikassa raaka-aineista maksetaan vähän, alle tuotantokustannusten, ja suurimman osan tuloistaan tuottaja saa maataloustuista. Tuet ohjaavat laajentamiseen ja yksipuoliseen viljelyyn. Ne jaetaan tuotantomäärien, peltopinta-alojen ja eläinten lukumäärän perusteella. Näin ollen suurimmat tilat saavat suurimmat tuet: kymmenesosa EU:n maatiloista saa 75 prosenttia tuista. Maatilojen lukumäärä on Suomessa puolittunut kahdessa vuosikymmenessä, ja asiantuntijat arvioivat lukumäärän tällä menolla puolittuvan uudelleen seuraavan vuosikymmenen sisällä.

Suurtilojen arkeen liittyy rasismi ja ihmisten hyväksikäyttö Espanjan ja Italian tomaattitilojen ohella esimerkiksi Kaliforniassa sekä Isossa-Britanniassa. Muualta tulleet siirtolaiset poimivat nykyisin niin paprikat kuin useimmat muutkin vihannekset. Paperittoman ja kieltä osaamattoman työvoiman on vaikea puolustaa omia oikeuksiaan, joten ihmisille maksetaan niukasti ja he joutuvat asumaan slummien kaltaisissa olosuhteissa.

Ei ole syytä asettaa vastakkain ghanalaista ja vaikkapa suomalaista pienviljelijää. Molemmat ovat häviäjiä nykyisessä systeemissä: samoin kuin ghanalainen tomaattifarmari kilpaillaan ulos markkinoilta, ei Siwassa, K-marketissa tai pikaruokalassa juuri näe täällä paikallisesti tuotettuja ruokia. Elintarvikealan keskittyminen tekee pienviljelijöille ja -jalostajille yhä vaikeammaksi saada omia tuotteitaan myyntiin. Isot marketit hyväksyvät vain isoja eriä, joten niihin on turha yrittää tarjota muutamaa tusinaa fenkolia tai ruislimppua. Myös monopoliasemassa olevat suurjalostajat painavat raaka-aineiden hintoja mataliksi. Yksi yritys voi päätöksillään lähes lakkauttaa monien vähän erikoisempien viljelykasvien kaupallisen viljelyn koko Suomen alueelta. EU:n tukipolitiikan vuoksi elintarviketeollisuus ja kauppa saavat raaka-aineet jo lähtökohtaisesti pilkkahintaan. 

Raha ratkaisee, mutta ei kuluttajan kukkaro 

Viime vuosina on korostettu kuluttajavaikuttamista: on esitetty, että kuluttajakuninkaat muuttavat kaupankäynnin oikeudenmukaiseksi. Meidän on toki osaltamme sanouduttava irti sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta aiheuttavista tuotantotavoista ja rakennettava vaihtoehtoja. On selvää, että ellei tuottaja saa luomuporkkanoitaan kaupaksi, ei hän pysty niitä montaa vuotta viljelemään. En kuitenkaan itse tarkastelisi esimerkiksi kasvissyöntiä ja luomuruoan puolustamista yksilövaikuttamisena omalla rahapussilla, vaan kulttuurisena muutosliikkeenä. Kuluttajien sijaan me olemme poliittisia toimijoita ja meidän on kamppailtava suurten yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseksi – haastettava nykyiset valtakeskittymät. 

Olisi naiivia uskoa, että muutos kohti parempaa lähtee niistä samoista yhtiöistä ja poliittisista valtakeskittymistä (kuten valtioista), joiden toiminta on syypää nykyisiin ongelmiin. Ei ole kovin realistista jäädä toivomaan, että kasvispyörykät noin vain pikkuhiljaa syrjäyttävät broileripyörykät valikoimista tai että kuluttajapaineen alla Lidlkin myy kohta vain Reilun kaupan suklaata. 

Pikemminkin kuin alku jollekin kauniille, Lidlin reilu suklaanurkkaus ja McDonald'sin luomumaito sementoi epäoikeudenmukaisia kaupantekomalleja. Vallitsevassa talousjärjestelmässä yritysten on kannattavaa ottaa valikoimiinsa tuotteita myös tuoreille kuluttajasegmenteille, kuten Reilun kaupan kahvia tai kasvishampurilaisia eettisyyttä korostaville asiakkaille. Todella harva yritys luopuu eettisesti kyseenalaisista tuotteista, mikäli jotkut ostajaryhmät niitäkin edelleen ostavat. Yhä uusia ongelmatuotteita lanseerataan jatkuvasti. 

On todennäköistä, että esimerkiksi lihatuotteiden myynti ja mainonta jatkuu niin kauan kuin yhteiskunta on siten järjestäytynyt, että tällainen yritystoiminta on yleisesti hyväksyttyä, laillista ja taloudellisesti kannattavaa. Muistettakoon, että lihan hinta on kilpailukykyinen rehu- ja eläintilojen saamien valtiollisten ja EU-tukien vuoksi. Mikäli ostoepäröintiä ilmaantuisikin ihmisten keskuudessa, valtiot ovat usein hanakoita tukemaan vallitsevaa tuotantokoneistoa. Esimerkkinä tästä satojen tuhansien eurojen markkinointituet, joita vaikeuksissa painiskeleva sianlihatuotanto on saanut maa- ja metsätalousministeriöltä viime vuosina. 

Vastaavasti Yhdysvaltojen luomubuumi on esimerkiksi johtanut lähinnä siihen, että Kellogg’sin ja Wal-Martin kaltaiset suuryritykset ovat vallanneet nekin markkinat lähes tyystin itselleen. Jättitiloilla luomuviljelyn ekologiasta on jäljellä hädin tuskin viljelykierto, eikä tuotantoketjussakaan ole tapahtunut muutoksia: sopimusviljelijöiden itsemääräämisoikeus on suunnilleen yhtä pieni kuin tehdastyöläisillä. 

Näin ollen pätee myös, että vaikka kasvisruokailu yleistyykin väistämättä tulevaisuudessa esimerkiksi öljyn kallistumisen vuoksi, mikään automaatti ei takaa, että muutos edistäisi vallan ja resurssien hajauttamista takaisin ne menettäneille. Rehusoijan peittämät alat eivät ainakaan itsestään palaudu pienviljelijöiden käyttöön. Valtio- ja EU-tasolla pannaan koko ajan kapuloita pientuottajien rattaisiin säätämällä esimerkiksi hygieniasäädöksiä, jotka tekevät pienjalostamisen melko vaikeaksi. 

Tässä kapitalistisessa systeemissä ne, joilla on eniten rahaa ja valtaa, sanelevat millaista tuotanto on. Tarjolla olevan valikoiman päättävät tutut Keskon, Saarioisten, Unileverin, Chiquitan ja Monsanton kaltaiset tahot: kauppaketjut, jalostajat ja muut ruoka-alan suuryritykset. Niiden vaikutus ulottuu laajemmalle kuin suoraan tuottajiin ja kuluttajiin: lobbauskoneistoineen ne vaikuttavat muun muassa maataloustukijärjestelmiin, tulleihin sekä lainsäädäntöön. 

Ongelmista ei voi syytellä vain yksittäisiä ahneita yritysjohtajia. Talousjärjestelmämme ytimessä on pörssikauppa ja sinne listautuneiden osakeyhtiöiden perusperiaatteena on voiton tahkominen osakkeenomistajilleen. Vastaavasti kaikki valtiot ovat sitoutuneet ensisijassa talouskasvun edistämiseen. 

Kulttuuriset muutosliikkeet. Reclaim the fields! 

Epäoikeudenmukainen maailmantila osoittaa, että hierarkiaa ylläpitävät koneistot ovat vielä vahvoja. Mutta haastajiakin on, kuten Brasiliassa toimiva lähes kahden miljoonan maalaisen maattoman maatyöläisen yhteenliittymä MST, joka ajaa maaomistussuhteiden oikeudenmukaistamista ja suoraa demokratiaa. Väenliike edistää maareformin toteutumista etenkin suoralla toiminnalla: yhteisöjä perustaen, peltoja vallaten ja ihmisiä opettamalla.

Väenliikkeistä mainittakoon myös maailman pienviljelijöiden liitto Via Campesina, jonka jäseniä ovat muiden muassa edellä mainittu MST ja Eteläsuomalaisten luomutuottajien yhdistys. Etenkin etelän maiden tuottajien järjestöt ovat viime vuosina alkaneet vaatia, että maatalous- ja kauppapolitiikan periaatteeksi otetaan ruokasuvereniteetti. Sillä tarkoitetaan valtioiden ja etenkin paikallisyhteisöjen oikeutta määrätä itse ruokapolitiikastaan. 

Lähiviljelyä kerrostalon takapihallaTäälläkin yhä useampi puolustaa hajautettua, paikallista ruoantuotantoa, jossa eivät suuryritykset määräile. Ymmärretään, että lähiruoka siirtää päätösvallan ruoantuotannosta kasvottomilta markkinavoimilta takaisin ruoan kasvattajille ja sen syöjille.  Konkreettisia esimerkkejä uusvanhasta suuntauksesta ovat urbaanit puutarhat, luomuruokapiirit, tuottajatorit ja tuottajien putiikit kauppahalleissa. 

Jotta ihmiset haluavat syödä nimenomaan paikallista vegaaniruokaa, on tärkeää kehittää reseptistöä, joka ei vaadi kaukotuotteita. Nykyaikaisen lähidieetin ei suinkaan tarvitse olla monotonista lantunjyystämistä vaan pikemminkin se on mahdollisuus tämän hetkistä monipuolisempiin ja herkullisempiin makunautintoihin. Paikalliset, vain tovi sitten maasta nostetut porkkanat ja puusta poimitut omenat ovat eri planeetalta pitkän matkan takaa tulevat hedelmät, jotka on korjattava raakoina. Kulinarismille on runsaasti mahdollisuuksia, sillä jalostuksessa on usein tingitty mausta kasvin kuljetuskestävyyttä haettaessa. Kaupallisesti viljeltyjen lajikkeiden valikoima on nykyisellään vain häivähdys mahdollisuuksista. 

Paikallisvaihtoehdot eivät kilpaile mahdollisimman matalilla ruoan tuotantokustannuksilla, sillä kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen nimissä ruoan ei pidä olla ostajalle puoli-ilmaista. Täkäläisenkin puutarhurin pitäisi saada suurempi kuin nykyinen 3-7 euron tuntipalkka. Luksustuotannosta ei silti ole kyse vaan monissa lähiruokaprojekteissa korostetaan, että laaturuoka on myös vähävaraisten oikeus. Mikäli kauppaketju ohitetaan ruokapiirin avulla, ei sesongin mukainen paikallisruoka maksa ostajalle merkittävästi enempää kuin euroshopper, jonka raaka-aineet on hankittu sortohintaan. 

Ruokapiiriä pidemmälle yhteisöllisessä vastuun ottamisessa menee yhteisön tukema maatalous, CSA. Yhteisöllisen itsemääräämisoikeuden lisäksi siinä rakennetaan luontosuhdetta. CSA-malli on suhteellisen yleinen esimerkiksi Yhdysvaltojen pientilojen luomutuotannossa ja myös Helsingissä on käynnissä pari yhteisömaataloushanketta. Systeemissä ruokaosuuskunnan jäsenet osallistuvat viljelyn vaatimiin investointeihin ja saavat sijoituksensa vastineeksi ruokaa sadon onnistumisen mukaan. Näin viljelijä ei yksin kanna tuotannon taloudellisia riskejä (säät ynnä muut) vaan ne jakautuvat kaikkien jäsenten kesken. Kukin osuuskunta on jäsentensä näköinen, mutta useimmiten myös maa on jäsenten yhteisomistuksessa. Toimintaa jouhevoittaa, jos kaupunginosiin luodaan yhteiskellareita ja työtä voidaan tehdä vaihtokauppojen lisäksi paikallisrahalla. 

Solidaarista taloutta tarvitaan tietysti kaikilla muillakin tuotannon haaroilla kuin maataloudessa. Tehtävää on meille kaikille! 
 
 

Keskeisimmät lähdeteokset

  • Olli Tammilehto (2008):  Kuljetusten kurjuus - Maapallo globaalin kuljetusverkon puristuksessa. Uusi tuuli ry.
  • Tytti Nahi (2008): Ruokaa ja rauhaa reilulla kauppapolitiikalla - köyhyyden ja kaupan kytkökset, osa 2. Kepa
  • Elina Hirvonen (2007): Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa. Dokumenttielokuva.
  • Nick Broomfield (2006): Ghosts. Dokumenttielokuva.
  •  Pierre Daumfarahany (2010): Hyvät, pahat ja mauttomat. (Teoksessa Le Monde Diplomatique XIV, Into kustannus)

Tarkempi lähdeluettelo löytyy artikkelin verkkoversiosta eläinoikeusyhdistys Faunan www-sivuilta.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 2/2011.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa