Vasikka nimeltä Makkara

Vasikka nimeltä Makkara.

Vegaanit ymmärtävät maalaiselämää liiankin hyvin

Teksti: Artemis Kelosaari
Kuvat: Venla Maijanen (Kettuinen Photography)

Eräs yleinen vastaväite eläinsuojelulle on kasvissyöjän leimaaminen yliherkäksi kaupunkilaiseksi, joka on ”vieraantunut luonnosta” tai ei vain ymmärrä maalaiselämää. Tällainen ajatuskulku ohittaa täysin ne vegaanit ja eläintensuojelijat, jotka itse asiassa ovat eläneet maaseudulla ja olleet tekemisissä tuotantoeläinten kanssa. Heitäkin nimittäin on.

Facebookin Vegaani-ryhmään linkitettiin 11.11.2015 Maaseutumedian tunteellinen artikkeli: kanalassa työskentelevä nainen puolustaa ”hennolla äänellä” eläintuotantoa ja viittaa ”vegaanien propagandaan”. Artikkelissa nostetaan esiin paljon toistettu ajatus: eläinsuojelujärjestöjen tiedotus eläintuotannosta johtaa nuoria ja ymmärtämättömiä kaupunkilaisia harhaan, ja näiden pitäisi vain joskus todella vierailla maatilalla sisäistääkseen eläintuotannon tosiasiallisen hyvyyden, luonnollisuuden ja puhtauden.

”Mä olen vegaani juuri siksi, että vanhemmillani oli suursikala”, kommentoi artikkelia Minna Tyrväinen. ”Kun olen sen kerran läheltä nähnyt, en halua olla tukemassa tuotantoa millään tavalla.”

40-vuotias Tyrväinen on kotoisin pienestä maaseutukylästä ja asuu nykyisin Kuopiossa. Hän kertoo seuranneensa läheltä sikojen lisäksi lypsy- ja lihakarjan elämää nuoruudessaan 1970-luvulta 1990-luvulle.

”Mä olen vegaani juuri siksi, että vanhemmillani oli suursikala.”

”Olisin halunnut lopettaa lihan syömisen heti, kun tajusin sen tulevan eläimistä, eli noin kolmevuotiaana”, hän muistelee. Hän siirtyikin kasvissyöjäksi heti muutettuaan kotoa, ja täysin vegaani hän on ollut nyt 2,5 vuotta.

Tyrväinen ei vastaa ilkeämielistä olkinukkea ylitunteellisesta city-vegaanista, mutta hän ei ole ainoa laatuaan. Moni muukin on kiinnostunut eläinten oikeuksista nimenomaan eläintilavierailun jälkeen.

”En ole vegaani, vaan kasvissyöjä, mutta muuten täytän about kaikki stereotyyppisen ituhipin määritelmät. Opiskelin eläintenhoitajaksi, joten silloin kun otan osaa eläinten oloja tai oikeuksia koskevaan keskusteluun, tiedän hyvin mistä puhun”, kommentoi tamperelainen Mirva Nurminen, 22.

Hän ei kyseenalaista niinkään eläinten tappamista – esimerkiksi riistan syönti ei ”periaatteessa ole omaa moraaliani vastaan” – mutta peräänkuuluttaa eläimen oikeutta toteuttaa lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Ne eivät hänen mukaansa toteudu nykyisenkaltaisessa tehotuotannossa.

VasikoitaKenellä on oikeus määritellä eläintuotannon lainalaisuudet: sillä, joka on itse tapahtumien keskellä, vai sillä, joka pyrkii sivusta näkemään laajemman kuvan?

Luonnollisuuden häilyvät rajat

Usein kuulee puhuttavan lihansyönnin "luonnollisuudesta" ja siitä, miten vegaanit ovat vieraantuneet tästä alkuperäisestä, hyveellisestä luonnosta. Väite saa monen maatilaelämää seuranneen eläintensuojelijan näkemään punaista.

”Teollistettua eläintuotantoa voi tuskin luonnolliseksi kutsua”, tokaisee luomutilalla lapsuutensa viettänyt 27-vuotias vegaani Roope Kanninen. ”Eläin elää vain niin pitkään kuin tuottavuus vaatii, ei hetkeäkään pidempää.”

Hän hämmästelee, miksi ihmiset ovat valmiita luopumaan ”’luonnollisista" elämäntavoista pienimmänkin epämukavuuden vuoksi, mutta eivät jonkun toisen hyväksi.

Myös Minna Tyrväisellä on sanottavaa luonnosta ja siitä vieraantumisesta.

”Sika, joka ei pääse tonkimaan maata, rakentamaan pesää, edes kääntymään ympäri, ja joka näkee auringonvalon ensimmäistä kertaa teurasautoon kävellessään. Kana, joka elää koko elämänsä niin pienellä alalla, ettei mahdu levittämään siipiään koskaan kunnolla. Lehmä, jolta viedään vasikka heti syntymän jälkeen ja jota pidetään iso osa vuodesta suuren osan aikaa kytkettynä kaulastaan samaan paikkaan. Mitä luonnollista tässä on?”

Useinhan koko luonnollisuuden käsite kumisee onttouttaan. Jos ihminen katsotaan osaksi luontoa, mikä tahansa tekemämme asia voidaan nähdä luonnollisena – ja jos taas olemme jotain muuta tai enemmän, miksi meidän edes pitäisi toimia niin kuin olisi ”luonnollista”?

Usein luonnollisuuden ja neutraaliuden kaltaisten myyttien taakse kätketäänkin silkkaa tiedostamatonta arvottamista, hierarkioiden luomista.

”Tiede on nyt todistanut, että eläimillä on tietoisuus. Silti niitä kohdellaan yhä makkaran raaka-aineina, näin karrikoidusti sanottuna”, Tyrväinen havainnollistaa. Luontoon ja luonnollisuuteen vetoaminen katsotaankin normaalisti argumentaatiovirheeksi.

”Tuon kaltaiset argumentit tulevat yleensä silloin, kun omaa asiaa ei osata perustella enää millään järjellisellä”, toteaa lihakarjatilan naapurissa lapsena asunut Hely Hollo, 20.

Hollo kertoo nähneensä omin silmin myös samanlaista eläinten suoraa pahoinpitelyä, mitä koko Suomi sai vastikään seurata Oikeutta Eläimille -järjestön julkaisemilta teurastamovideoilta. Lehmiä lyötiin aurauskepillä niiden saamiseksi navettaan.

”Sata vuotta sitten perheen lapsi saattoi saada selkäänsä, ja sitä pidettiin lähes normaalina. Eläintuotannossa vallitsee toisinaan tämä sama ajatus: kun eläin ei tottele, se saa selkäänsä”, Nurminen vahvistaa.

Eläintilat voidaankin nähdä osana laajempaa konservatiivista maailmankuvaa, joka tunnetusti on kaupunkien ulkopuolella vahva. Asiat ”vain ovat” niin kuin ovat oletetusti aina olleet; ulkoisiin ominaisuuksiin – kuten tässä tapauksessa lajiin – perustuvat hierarkiat vallitsevat. Jos yksilö ei mukaudu tähän järjestykseen, asia korjataan ensi sijassa väkivalloin.

Läheltä katsominen haittaa näköä

Kun uusimmat uutiset eläintuotannon raakuuksista levisivät mediassa, monen mielessä saattaa herätä taas viha tehotuottajia ja muita eläinteollisuuden työntekijöitä kohtaan. Millainen hirviö kohtelee eläviä tuntevia eläimiä kuin lihakimpaleita? Haastatellut maaseudun kasvatit eivät kuitenkaan näe asiaa näin yksioikoisesti.

”Ongelma ei ole yksittäisissä työntekijöissä. He eivät ole muita pahempia ihmisiä tai edes mikään erikoisuus alalla. Järjestelmä itsessään on viallinen”, Hollo kiteyttää.

Vertailukohde löytyy esimerkiksi natsi-Saksasta: suurin osa juutalaisia murhanneista saksalaisista ei suinkaan ollut psykopaatteja tai muuten erityisen ”kieroon kasvaneita” yksilöitä. Koska kyseinen yhteiskunta rakentui tiettyjen ihmisryhmien arvon kieltämiselle, sen mukaisesti käyttäytyvät ihmiset olivat täysin normaaleja. Ryhmän ja auktoriteettien luomaa painetta on vaikeaa vastustaa.

Ongelma ei ole yksittäisissä työntekijöissä.

”Mikä tahansa toiminta alkaa tuntumaan ihmisistä tavalliselta ja oikeutetulta, mitä pidempään sitä tekee. Varsinkin kun ympäröivä yhteiskunta vahvistaa samaa kantaa jatkuvasti”, Kanninen luonnehtii täsmälleen samaa kuviota eläintuotannossa.

”Kun pienestä pitäen opetetaan, että tämä on normaalia, osa kotoisaa kulttuuria, siihen on helppo mennä mukaan”, Tyrväinen lisää.

Eläintuottajat ja heitä edustavat tahot julistavat mielellään, että suomalaisilla eläintiloilla kohdellaan eläimiä hyvin. Väitteiden vastakappaleeksi asettuvat eläinaktivistien salakuvat tehotuotantotiloilta – märkiviä haavoja täynnä oleva eläin makaa omassa ulosteessaan betonilattialla. Eläintuottajat vastaavat syyttämällä kuvaajia ”valikoivuudesta”. Ristiriita on syvä.

”Uskon, että valtaosa tuottajista tahtoo kohdella eläimiään hyvin”, Tyrväinen sanoo. ”Mikä on hyvin, onkin jo toinen juttu. Niin kuin on aina tehty? Niin kuin maatalouskoulussa opetettiin? Niin kuin tutkijat nykytiedon perusteella nyt sanovat?”

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa