Entäpä jos eläimilläkin on tunteet

Asiasanat: 

Teksti: Petja Viittanen

KansikuvaJonathan Balcombe: Eläimellinen nautinto. Into Kustannus, 2014

Tämä viime vuonna suomeksi ilmestynyt kirja kertoo eläinten mielihyvästä. Tarkemmin sanottuna se tarkastelee sitä mahdollisuutta, että eläin kykenee tuntemaan niin positiivisia kuin negatiivisiakin tunteita. Ne kokevat niin välittömiä tuntemuksia kuin abstraktejakin tunnetiloja.

Itselleni kirjan lähtökohta tuntui kummalta. Useimmat lemmikinomistajathan ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän lemmikkinsä nauttivat monista asioista, kuten herkkuruoista ja silittelystä, ja inhoavat toisia, kuten pesua tai kynsien leikkuuta. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys kaikille, mikä saattaa selittää nykymuotoista karjataloutta ainakin osittain. Siksi luin kirjaa osittain epäuskoisuuden vallassa – onko tämäkin asia todella perustelemisen tarpeessa.

Itse kirja ei ota tiukan tieteellistä lähestymistapaa aiheeseensa, vaan sen esimerkit liikkuvat anekdoottitasolla, kuten tässä eläinten leikkiä kuvaavassa katkelmassa: “Monet petolinnut esittävät ilmabalettia, joka alkaa sillä, että pari lähestyy toisiaan kynnet ojossa. Toinen linnuista lentää pikku matkan ylösalaisin leikin aloittamisen merkiksi, sitten molemmat linnut pudottautuvat maata kohti osittain hallitussa syöksyssä, siivet levällään. Seurasin kerran valkopäämerikotkapariskunnan suorittavan tätä henkeäsalpaavaa taidonnäytettä Ontariossa.”

Monet petolinnut esittävät ilmabalettia, joka alkaa sillä, että pari lähestyy toisiaan kynnet ojossa.

Kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo listaa sekaisin kaunokirjallisia teoksia ja tieteellisiä artikkeleita. Tämä epätieteellinen lähestymistapa hieman vaivasi minua, sillä kirja oli rakennettu ikään kuin tietokirjaksi, mutta yksittäistapauksista vedettiin johtopäätöksiä välillä liiankin railakkaasti. Tämä saattaa johtua siitä, että eläinten käyttäytymistä on tutkittu lähinnä viettien ja suoranaisen eloonjäämiskamppailun näkökulmasta.

Kirjassa käy ilmi, miten tutkijat usein välttävät puhumasta eläinten tunteista pelätessään syyllistyvänsä antropomorfismiin eli ihmisenkaltaistamiseen. Balcombe kuitenkin toteaa: “Kannatan vahvasti tieteellistä tarkkuutta, mutta kun hylkäämme mahdollisuuden, että hanhet voivat olla iloisia, norsut rakastua, lepakot äännellä, kalat kiihtyä ja ketut hurmaantua, alennamme tietoisen olennon miltei pelkäksi elinten ja kudosten järjestäytyneeksi rakennelmaksi.”

Yksittäistapauksista vedettiin johtopäätöksiä välillä liiankin railakkaasti.

Luin kirjan paikassa, jossa ympärilläni oli paljon eläimiä, niin luonnonvaraisia kuin lemmikkejäkin. Sanoisin että se oli harvinaisen hyvä tapa tarttua kirjaan, koska saatoin siten heijastaa omia pohdintojani ympärilläni pyörivään maailmaan. Eli kirja käteen ja riippumattoon lukemaan samalla, kun pääskyt kirmailevat taivaalla!

Ja lahjoita toki kirjasi lukemisen jälkeen eteenpäin. Luulen että saatte aikaan monia mielenkiintoisia keskusteluja aiheen tiimoilta niin eläinten kuin ihmistenkin käytöksestä.

Jutun kirjoittaja Petja Viittanen on Helsingissä asuva vegaaniaktiivi, joka ajaa ratikkaa ja valmistuu pian kokiksi. Hän harrastaa parkouria ja kaupunkiviljelyä ja osallistuu toukokuussa hortoiluhaasteeseen eli yrittää syödä joka päivä edes hiukan villivihanneksia.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa