Kaikki tai ei mitään, vai jotain siltä väliltä

Jenni Råback

Eläinten syömisestä -kansi

Kirjaesittely: Eläinten syömisestä. Jonathan Safran Foer. Atena 2011, 340 s (englanninkielinen alkuteos Eating Animals, 2009, Penguin).

Kun amerikanjuutalainen Jonathan Safran Foer (s. 1977) julkaisi kirjansa Eating Animals vuonna 2009, siitä tuli nopeasti lukijasuosikki ja suurilmiö. Natalie Portman julisti ryhtyvänsä vegaaniaktivistiksi. Eating Animals, joka on kolmen vuoden intensiivisen tutkimustyön tulos, on käännetty 36 kielelle, ja nyt se on saatavilla myös suomenkielisenä. Lisähöysteenä suomalaisessa laitoksessa on Salla Tuomivaaran kirjoittama Suomen eläintuotantoon keskittyvä luku.

Vuonna 2009 näin wieniläisessä kirjakaupassa vihreäkantisen kirjan, jonka otsikko kiinnitti huomioni. Muistan ajatelleeni, että jaa, taas ne kirjoittavat tehotuotannosta. Ilmeisesti jonkinlainen teini-iän ylimielisyyden jäänne sumensi järkeni, sillä en tarttunut kirjaan. Ajattelin, etten kuitenkaan oppisi kovin paljon uutta. Seuraavan kerran törmäsin Eating Animals -kirjaan poikaystäväni kertoessa, että jokin kirja oli tehnyt hänen siskostaan vegetaristin. Kysyin, oliko kyseessä Singerin Animal Liberation (suom. Oikeutta eläimille), mutta ei. Poikaystäväni kertoi lukevansa kirjaa nyt itse, ja olikin viime aikoina laukonut tavallistakin nokkelimpia kommentteja eläinten oikeuksista. Pari kuukautta myöhemmin Jonathan Safran Foer kävi Wienissä kertomassa kirjastaan, ja ilmiökirjan pokkariversio käsissäni minä täpisin jonottaessani nimikirjoitusta.

Eating Animals ei hypetä tai syyllistä. Sen ei tarvitse. Foerin esikoisen syntymä inspiroi uuden isän ottamaan selvää siitä, mitä lapselleen syöttäisi. Eating Animals on monipuolinen journalistinen teos, jossa monen eri puolen kannattajat pääsevät ääneen. Arvosteluissa kirjaa on tituleerattu intohimoiseksi; henkilökohtainen se kyllä on, mutta minulta meni intohimoisuus täysin ohi. Vähän niin kuin Bill Bryson, Foer onnistuu kertomaan kylmän maailman kylmistä faktoista mielenkiintoisella ja inhimillisellä tavalla. Parhaimmillaan Eating Animals soljuu yhtä vaivattomasti kuin Harry Potter, ja tätä ei tietokirjoista kovin usein pääse sanomaan. Kyse on kuitenkin oikean maailman oikeista kysymyksistä, valitettavasti. Foer käyttää kirjassaan eläintuotannon virallisia, oletettavasti konservatiivisia tilastotietoja, mutta Helsingin Sanomien kirja-arvostelu (HS 23.2.2011) toteaa teoksen olevan, kaikin puolin oikeutetusti, “varsinainen kauhukirja“.

Jokaisen vegaanin kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja. Jos joku meistä tosiaan tietäisikin jo kaikesta kaiken, lukeminen kannattaisi silti, sillä Foerin veroista tarinankertojaa saa hakea. Itse opin paljon uutta kaloista ja ihmisten sadismista niitä kohtaan. Monet ”eläintenystävät” kelpuuttavat kalan lautaselleen unohtaen sen tosiasian, että kala täysin varmasti kärsi kuollessaan (siinä missä muut tuotantoeläimet saattavat joskus kuolla kivuttomasti). Eläintuotannon ja erilaisten tautien yhteyksiä käsittelevä luku sisälsi myös paljon uutta ja ravistelevaa tietoa. Olin jo aiemmin sitä mieltä, että geenitekniikassa on monin tavoin jotain sairasta ja viallista, mutta vatsaa silti kouraisi, kun oli todettava, että lajini tosiaan käytti tietojaan luodakseen eläimiä, jotka kärsivät enemmän.

Foer kirjoittaa laajasti, monipuolisesti ja hyvin, hyvin inspiroivasti. Monta kertaa lukiessani mietin: ”Niin, noinhan se on, just noin, en vaan itse ole keksinyt oikeita sanoja.“ Tammikuussa 2011 Wienissä kirjojaan esitelleet Foer ja saksalainen kirjoittaja Karen Duve, joka oli kokeillut erilaisia vegetarismin muotoja (saksankielinen teos Anständig essen: Ein Selbstversuch), viihdyttivät monenkirjavaa yleisöä loppuunmyydyssä tilaisuudessa Rabenhof Theaterissa. Foer oli aivan yhtä älykäs ja vakuuttava lavalla kuin kirjassaan. Yhdeksi keskustelun keskeisimmistä teemoista nousi kysymys siitä, kuinka pitkälle on mentävä. Duve sanoi olevansa jonkin sortin vegetaristi, Foer perheineen ovat jonkin sortin vegaaneja. Molemmat myönsivät, että veganismi on ehdottomasti ekologisesti ja moraalisesti kestävin kanta elää, mutta painottivat – varmasti yleisön helpotukseksi – etteivät kaikki pysty siihen. Meidän pitäisi kysyä itseltämme yksi hyvin tärkeä, mutta vaikea kysymys: Mihin minä pystyn?

Yksi Foerin jossittelevista analogeista jäi mieleeni jämäkästi. Jos jokainen amerikkalainen yrittäisi olla syömättä lihaa vain yhdellä aterialla kerran viikossa, tämän positiivinen vaikutus ympäristöön vastaisi viiden miljoonan auton tieltä poistamista. Amerikkalaisia on tietenkin hirveän paljon, mutta on vaikuttavaa, kuinka vaikuttava pieni, lähes huomaamaton ele yksilön elämässä voi olla. Sallin myös pienen itsetyytyväisyyden hetken: olen ollut syömättä lihaa seitsemän vuotta eli noin 360 viikkoa, se on jotain se. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pieni itsekehu tai palkitseminen on silloin tällöin paikallaan ja meille kaikille hyväksi.

Foerin kirjan yhden argumentin pitäisi mielestäni puhutella kaikkia vegaaneja. Ihminen biologisena olentona voi elää vegaanina. Monet ihmiset elävät myös sellaisissa olosuhteissa, että voivat elää vegaaneina – näin me Euroopassa. Mutta voi olla, etteivät kaikki pysty siihen henkisesti. En usko yhtäkään vegaania, joka väittää, ettei se joskus olisi ollut vaikeaa. Itse voin tulla kaapista ulos ja sanoa, että se on aina vähän vaikeaa. Usein vaikea tilanne on sosiaalinen. Julmin lause, joka minulle on koskaan sanottu, on isäni toteamus siitä, että veganismini tuhosi hänen elämänsä. Tämä oli, ja on, vaikeaa. Foer kirjoittaakin tyhjentävästi sosiaalisesti vastuuntuntoisesta syömisestä: on ironista, että kaikkiruokainen henkilö vaikuttaa usein sosiaalisesti hienostuneemmalta kuin henkilö, joka yrittää syödä tavalla, joka on yhteiskunnalle hyväksi. Jokaisen on myönnettävä, että kasvissyönti vähentää eläinten kärsimystä ja pienentää ekologista jalanjälkeä, mutta silti näiden arvojen mukaan elävät yksilöt usein marginalisoidaan tai radikalisoidaan. Surullisen usein vegaanina eläminen tarkoittaa paariana elämistä. Se ei ole helppoa.

Mutta joka tapauksessa minä pystyn siihen. Sinäkin varmaan pystyt siihen. Monet sanovat etteivät pysty siihen; usein kyse on pelkästään laiskuudesta tai itsekkyydestä, mutta sillä ei ole väliä. Meidän ei pitäisi roikkua tässä. Etenkin Suomessa keskustelu kasvissyönnin ympärillä on kaamean polarisoitunutta. On hyvikset ja pahikset, on vegaanit ja lihikset. Näin minunkin maailmassani, ainakin kärjistäen. Tähän on helppo sortua. On helppo sanoa lihansyöjälle, että tiedätkö, että syöt siinä nyt ruumista. Se on helppoa, koska se on totta, en liioittele mitenkään. Tarvitseeko sitä silti sanoa?

“Choosing a personal diet is insufficient”, Foer kirjoittaa englanninkielisessä alkuteoksessa. Hänen mielestään ei riitä, että hiljaisesti korjaa omia kulutustottumuksiaan, vaan siitä on kerrottava muillekin. Mitä Foer ei tiedä on se, missä raja menee. Meidän on kaikkien vedettävä oma rajamme jonnekin. Veganismi on vielä aika extremeä, mutta toivon, että viidenkymmenen vuoden päästä emme enää ole niin kummallisia. Mikä on paras tapa edetä tällaista maailmaa kohti? Niin kuin useimmille vegaaneille, E-koodien tuijottamisesta kauppareissuilla on tullut minulle rutiini ja tapa. Kuinka tärkeää tämä oikeasti on? Sanotaan, että kuukaudessa vietän 5-10 minuuttia ylimääräistä aikaa vahtien silmä kovana, että kaikki kassiini päätyvä on varmasti vegaanista. Entä jos sen sijaan käyttäisin nuo muutamat minuutit kertoakseni muille tehotuotannosta. Mihin minä pystyn?

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 2/2011.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa

Vegaaniliitto Instagramissa