Otsoa pelottaa ravintoketjuun joutuminen

Asiasanat: 

Teksti: Anniina Ljokkoi

Kirjan kansikuvaAnja Portin ja Timo Mänttäri: Otso ja varpaansyöjät. WSOY, 2015.

Anja Portinin ensimmäinen lasten kuvakirja Otso ja Varpaansyöjät on ulkomuodoltaan ihanan retro. Kuvittaja Timo Mänttäri on onnistunut luomaan todella lämpimän tunnelman, ja herkulliset väripinnat houkuttelevat valitsemaan kirjan iltasaduksi.

Kadun valintaani jo toisella aukeamalla, kun huomaan lukevani pojalleni ääneen, miten mummu paistaa pannulla kaloja. Kuvassa on puolikas kalanraato lautasella.

Kuin vastauksena pettymykseeni alkaa tarinan pieni pojanvesseli kysellä mummulta, mitä kalat syövät – ja ketkä puolestaan syövät kaloja. Poika on pannut merkille ristiriidan, joka vallitsee meidän suhteessamme eläimiin ja ruokaan. Myös lemmikkieläin, kissa Miettinen, on mukana hämmentämässä soppaa. Päätän uteliaana jatkaa lukemista.

Seuraavalla aukeamalla katumukseni yltyy, kun mummu alkaa valistaa poikaa luonnon tasapainosta, jonka säilyminen vaatii sitä, että eläimet syövät toisiaan. Hän aikoo siis selittää ihmistenkin eläintensyönnin luonnon tasapainolla. Sekä tarinan poika että minun poikani saavat kuulla ensimmäistä kertaa elämässään ravintoketjusta, jonka huipulla on ihminen. Onneksi minun poikani on vasta vauva eikä vielä ymmärrä mitään, lohdutan itseäni.

Hän tekee loogisen johtopäätöksen, että kun kerran eläimiä syödään, niin varmasti ihmisiäkin.

Kertomus muuttuu kuitenkin taas seuraavalla aukeamalla kutkuttavan kiinnostavaksi, kun pojan mielikuvitus pääsee valloilleen. Hän tekee loogisen johtopäätöksen, että kun kerran eläimiä syödään, niin varmasti ihmisiäkin.

Ikävä kyllä lupaavalta vaikuttanut filosofinen kehittely ei johda kovin pitkälle. Toisten syömisestä alkanut pohdinta johtaa pojan omien pelkojen käsittelyyn. Lapsen mielikuvituksen ja kaaosmaisen kokemusmaailman kuvaajana kirja onnistuu mainiosti, mutta epäilen, antaako se pienelle kuulijalle vastauksia kysymyksiin, joita se herättää. Kirjan alku ja loppu ovat teemoiltaan ikään kuin eri paria.

Ideaalitilanne olisi, ettei ruokapöydässä tarvitsisi ollenkaan käsitellä toisten syömiseen liittyviä kysymyksiä. Siihenhän vegaanit pyrkivät. Vegaaniperheenkään lapsi tuskin silti välttyy näkemästä eläinten syömistä, ja kysymys toisten syömisestä voi nousta esiin. Niitä tilanteita varten kirja voi toimia ajatusten ja tunteiden kanavoijana. Kuka tietää, ehkä kirjan pääteemaksi nouseva syödyksi tulemisen pelko vastaakin pienen lapsen tunne-elämän tarpeisiin. Vaikka kirja aikuisen näkökulmasta käpertyy ihmisen itsekeskeisyyteen, niin lapsen näkökulmasta se saattaa sittenkin olla napakymppi.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa