Poleeminen, keskusteleva, itkettävä ja unettava artikkelikokoelma

Teksti: Otto Halmesvaara, Sari Irni, Anniina Ljokkoi

Kirjan kansikuvaEläimet yhteiskunnassa. Elisa Aaltola ja Sami Keto (toim.). Into, 2015.

Uusi artikkelikokoelma eläinten asemasta yhteiskunnassa pääsi iltalehtien otsikoihin Jenni Haukion kantaaottavan runon ansiosta. Sosiaalipsykologian opiskelija Otto Halmesvaara, sukupuolentutkija Sari Irni ja kääntäjä-kirjoittaja Anniina Ljokkoi lukivat teoksen ja kirjasivat lukukokemuksensa keskustelun muotoon.

Anniina: Luin ihan ensimmäisenä Jenni Haukion runon kirjan lopusta; sen josta julkaistiin pätkä jo aiemmin lehdissä. Runo on tunteisiin vetoava teksti ja eri tyylilajia kuin muut. Kirjoittajakaarti kun on koottu akateemisista kirjoittajista ja ote on tarkoituksellisen asiallinen – yhteiskunnallisesta aiheestahan on kyse. Toisaalta juuri Haukion runo ja myös Antti Nylénin ja Kristo Muurimaan tekstit rikkovat tiukan akateemista otetta. Aika rohkea veto ottaa kirjaan mukaan myös runo. Tuli kerralla selväksi kirjan ideologinen vire.

Otto: Minulle ennestään tuttuja nimiä olivat Antti Nylén, Markus Vinnari, Laura Gustafsson, Jussi Viitala ja Elisa Aaltola. Koska suurin osa kirjoittajista oli uusia tuttavuuksia, tulivat kirjan lopussa olevat kirjoittajaesittelyt tarpeeseen. Lyhyt summaus auttoi hahmottamaan kirjoittajien tulokulmaa ja argumentaatiota.

Sari: Erilaisista aihepiireistään huolimatta kirjassa säilyy kuitenkin yhtenäisyys, koska tietyt teemat toistuvat eri muodoissaan ja niitä käsitellään kirjassa useilla, toisiaan täydentävillä tavoilla. Esimerkiksi Jussi Viitalan artikkeli kertoo eläinten erilaisista tavoista viestiä, Antti Nylénin ja Elisa Aaltolan tekstit tavoista käsitteellistää eläinten oikeuksista puhumista, Noora Kotilaisen teksti pohtii mainosten kieltä, Birgitta Wahlbergin teksti lain kieltä ja sen seurauksia, Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan teksti puolestaan pyrkii taiteen keinoin kommentoimaan kieltä, jolla esimerkiksi historia kirjoitetaan, Karoliina Lummaa puolestaan osoittaa, kuinka eläimet voivat vaikuttaa ihmisten kielenkäyttöön, kuten runouteen. Kokonaisuutena näin syntyy todella kiinnostavia yhteyksiä eri aihepiirejä käsittelevien lukujen välille.

Kirja on painettu pokkarina, mutta yllätyin sen paksuudesta.

Anniina: Kirja on painettu pokkarina, mutta yllätyin sen paksuudesta. Vaikuttaa vakavastiotettavalta tietopaketilta, kun siinä on lähdeluettelokin lopussa. Esseet on jaettu aihepiireittäin, mikä herätti ainakin minussa uteliaisuutta.

Sari: Mukana on todellakin kivasti erilaisia näkökulmia. Kaipasin välillä tarkempaakin lähdeviittailua, mikä vielä vahvistaisi joidenkin artikkelien argumentteja. Tämä toive johtuu siitä, että olen tottunut lukemaan tieteellisiä tekstejä, ja tämähän pyrkii olemaan keskusteleva kirja, eikä niinkään tieteellinen esitys.

Poleeminen Nylén

Anniina: Kirja tosiaan alkaa johdannon jälkeen Antti Nylénin tekstillä ”Vyöhyke – suomalaisen eläinoikeuskeskustelun vaiheita”. Olen aina tykännyt Nylénin teksteistä ja tämäkin teki heti vaikutuksen. Nylén on nimennyt eläinkunnan tuotteiden tehotuotannon "Vyöhykkeeksi" Tarkovskin elokuvan innoittamana. Uusi käsite symboloi suljettua aluetta, jonka olemassaolosta tiedetään mutta jolla harva on käynyt. Nimitys tuntui tosi osuvalta, suorastaan hyytävältä. Eläintuotanto kun sijaitsee jossain meidän arkitodellisuutemme ulkopuolella. Näemme siitä merkkejä ympärillämme – silloin tällöin ajaa teurastamon auto ohi tai kuulemme jonkun käyneen "siellä" – mutta muuten se kaikki paha tuntuu tapahtuvan "out there".

Otto: Nylénin kuvaus suomalaisesta eläinoikeuskeskustelusta on kyllä retorisilta ansioiltaan erinomainen, kuten kokeneelta esseistiltä sopii odottaa. Omaan makuuni kirjoituksen sävy on kuitenkin ehkä paikoitellen turhan poleeminen. Toisaalta, esseegenreen tämä sopii oikein hyvin ja tekee tekstistä vetävää.

Nylénin ehdotus kielen uusimisesta eläintuotannosta puhuttaessa on mielenkiintoinen ja saattaa olla kannatettavakin.

Anniina: Nylénin teksti on todellakin poleeminen! Se on ehkä jopa liian voimakas teoksen alkuun, koska sen jälkeen tuleva kuivakan tieteellinen analyysi Atrian mainonnasta ei täysin pääse oikeuksiinsa. Noora Kotilaisen teksti on rautaista asiaa, mutta hyvin tietokirjamaista Nylénin melko kaunokirjallisen esityksen jälkeen.

Otto: Nylénin ehdotus kielen uusimisesta eläintuotannosta puhuttaessa on mielenkiintoinen ja saattaa olla kannatettavakin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan ole ikinä kokenut pelkällä asioiden uudelleen nimeämisellä olevan suurta poliittista voimaa. Nylénkin vaikuttaa tiedostavan kielellisen kikkailun ongelmallisuuden kirjoittaessaan "eläinteollisuuden" ja "tehotuotannon" alunperin radikaalien termien tehon hiipumisesta. Synnistä ja Saatanasta puhuminen puolestaan kuulostaa maallistuneen ateistin korvaan jo hieman koomiselta.

Anniina: Luulen että ne Synti ja Saatana ovat nimen omaan sitä Nylénin kaunokirjallisuutta, jota Otto nimitit myös esseegenreksi; Nylén ei varsinaisesti tee noita ehdotuksia osana yhteiskunnallista keskustelua, vaan haluaa herättää ajatuksia muotoilemalla näkemyksensä noin. Uskonnolliset termit kantoivat vielä muutama vuosikymmen sitten todellista merkitystä, kunnes maallistumisen ja ateismin myötä tosiaan menettivät tehonsa – kuten ”eläinteollisuudelle” ja ”tehotuotannolle” on nyt käymässä. Sen vuoksi näiden termien rinnastaminen uskonnollisiin on minusta hyvä vertaus.

Salakuvaajan kokemukset ja mainosanalyysi rinnakkain

Sari: Minä puolestani aloitin lukemisen Kristo Muurimaan luvusta ”Yöllä minä otan kuvia teidän sioistanne”. On hyvä, että kirjassa on myös aktivistin kirjoitus. Julkista tilaa hallitsevat yleensä eläintuottajien näkemykset, joten tästä voi lukea, mitä yksi aktivisti itse ajattelee toiminnasta.

Muurimaan luvun yksi keskeisimmistä pointeista on pohtia eläinkuvien eroa aktivistien ja tuottajien sekä julkisen vallan välillä. Miten on mahdollista, että ilmeiset epäkohdat eläintuotannossa ja eläinten olosuhteissa selitetään toistuvasti pois ja kaiken todetaan olevan kunnossa?

Muurimaan lukua voi hyvin lukea yhdessä Noora Kotilaisen Atrian nationalistista mainontaa käsittelevän luvun kanssa. Keskeinen ristiriita on siinä, että aktivisteja syytetään kuvien vääristelystä, kun taas tuottajien oletetaan tietävän ja tuntevan – kuten Kotilainen huomauttaa – millaisia eläinten olot todellisuudessa ovat. Eläintuotteiden mainontaa ei julkisuudessa useinkaan mielletä vääristelyksi.

Julkista tilaa hallitsevat yleensä eläintuottajien näkemykset, joten tästä voi lukea, mitä yksi aktivisti itse ajattelee toiminnasta.

Tämä kysymys on erittäin ajankohtainen juuri nyt keväällä 2015, kun julkiset mainostaulut jälleen kerran täyttyivät Valion massiivisesta kampanjasta, jossa tällä kertaa julistettiin, että luomumaitotuotteet tulevat ”Lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Nämä johtivat ilmoituksiin Kilpailu- ja kuluttajavirastoon mainosten harhaanjohtavuuden vuoksi. Lopulta Valio poisti mainokset.

Otto: Olen Sarin kanssa samaa mieltä siitä, että luvut tukevat toisiaan, etenkin jos tarkastelupisteeksi otetaan vääntö eläintuotannon julkisuuskuvasta. Mainosten kohdalla jyrkkä ero aktivistien ja teollisuuden antaman kuvan välillä on jokseenkin ymmärrettävä: mainonta jo lähtökohtaisesti pyrkii myynnin edistämiseen, jolloin lopputuloksella on usein kovin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Toisaalta on mielenkiintoista pohtia myös sitä, kuinka paljon aktivistien ja eläintilallisten tosiasialliset asenteet eläimiä kohtaan eroavat toisistaan.

Sari: Noora Kotilainen nostaa esille tärkeän kysymyksen nationalismin ja eläintuotannon tukemisen yhteyksistä. Hän analysoi tarkemmin Atrian mainoskampanjaa ”Kymmenen syytä valita Atrian suomalainen liha”. Kotilaisen artikkelin keskeisin argumentti on, että maaseudun muutos, tilakokojen kasvu suuremmiksi ja pientilojen lopettaminen eivät johdu Atrian mainonnan uskottelusta huolimatta ”toisten” tuottamasta uhasta, jota suomalaisen kuluttajan suoranainen velvollisuus olisi vastustaa, vaan suurten lihatuoteyritysten vaatimuksista suuremmasta kannattavuudesta. Esimerkiksi Atria itse ohjeistaa lihatuottajia kasvattamaan tuotantoeläimiä yhä tiiviimmin ja tehokkaammin.

Otto: Olen samaa mieltä Kotilaisen kanssa siitä, että Atria selvästi hyödyntää nationalistista pohjavirettä mainonnassaan. Kirjoituksen loppupuolella Atrian mainokset asetetaan kuitenkin rinnakkain rasismin ja muukalaisvihamielisyyden kanssa, mikä on omasta mielestäni jo turhan suuri kurotus. En ole varma, kuinka paljon kotimaisuuden ja sen ”ylivertaisuuden” korostaminen liittyy uusnationalistisiin ajatusvirtauksiin yhteiskunnassa kuin vain ruokamainontaan ylipäätään. On tyypillisesti helpompaa saavuttaa toisten luottamus, jos kuuluu samaan sisäryhmään näiden kanssa.

”Löytynyt ihmisapinalaji hämmentää tutkijoita!”

Anniina: Kaiken taustalla tuntuu jatkuvasti olevan se ydinkysymys: mikä on ihmisen ja eläimen ero. Salla Tuomivaara esittää jo artikkelinsa otsikossa kysymyksen ”Saako ihmistä sanoa eläimeksi?” Koska kysymys on niin perustavanlaatuinen, olisi Tuomivaaran teksti voinut hyvin olla kirjassa myös ensimmäisenä.

Emme jaa ihmisiä ja eläimiä kahteen eri lokeroon, vaan sijoitamme ne jatkumolle, jonka ”arvokkaimmassa” päässä on valkoinen mies.

Salla Tuomivaara esittää kiinnostavan hypoteettisen ajatuksen, että maapallolta löydettäisiin kadonneeksi luullun ihmisapinalajin edustajia. Kysymys kuuluisikin, olisivatko ne ihmisiä vai apinoita ja millaiset oikeudet ne saisivat. Asetelma tosin näyttäytyy – jälleen kerran – eri tavoin eri lukijoille. Pohdin nimittäin lukiessani, mitä väliä sillä on, olisiko kyseinen laji ihminen vai eläin, sillä sen ei pitäisi vaikuttaa siihen, miten sitä tulisi kohdella. Mutta minä edustankin vegaanin ajattelua – Tuomivaaran hypoteesi haastaa ensisijaisesti ne, joille eläimen ja ihmisen välillä on ero.

Toinen kiinnostava piirre Tuomivaaran artikkelissa on se, että se käsittelee ihmisten ja eläinten oikeuksia yhteisenä kysymyksenä. Vegaanifeministihän näkee sen samana ongelmana. Toisaalta Tuomivaara tuo esiin jatkumon, joka kuvaa ajatteluamme: emme jaa ihmisiä ja eläimiä kahteen eri lokeroon, vaan sijoitamme ne jatkumolle, jonka ”arvokkaimmassa” päässä on valkoinen mies. Historiasta voi löytää esimerkkejä arvokkaan ja arvottoman rajan tuntumaan sijoittuvista ihmisistä, kuten orjat. Ihmisapinat sijoittuvat jatkumolla ihmisen ja eläimen väliin.

Jatkumon toiseen päähän sijoittuvaa ongelmaa tässä artikkelikokoelmassa ei käsitellä: kysymystä eläimen ja kasvin, sienen ja bakteerien erosta. Tämä kysymys aiheuttaa vegaaneille huomattavasti enemmän päänvaivaa kuin ihmisen ja eläimen välinen ero, vaikka yhteiskunnan ongelmat sijoittuvat jatkumolla nimenomaan sinne ihmisen ja eläimen välivaiheille.

Taide kylmää tai jättää kylmäksi

Otto: Eija ja Markus Vinnarin artikkeli ”Kestävä kehitys ja eläinkysymys” kommentoi eläinkysymystä osana laajempaa kestävän kehityksen teemaa, kuten artikkelin otsikosta käy ilmi. Vinnareiden artikkeli tuokin kirjan teksteistä vahvimmin esiin ympäristö- ja eläinkysymysten välisen linkin. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää, sillä etenkin suomalaisessa keskustelussa tuntuu pohdinta ruokavalion ympäristövaikutuksista olevan vielä suhteellisen harvinaista.

Luvun mielenkiintoisin anti ovat käytännön toimenpiteet, joilla yhteiskunnallista muutosta voidaan viedä eteenpäin. Asioiden problematisointi on tärkeä askel muutoksen aikaansaamiseksi, mutta usein paras lopputulos saavutetaan juuri realististen vaihtoehtojen tarjoamisella.

Sari: Vinnareiden luku oli yksi niistä, joita otsikon perusteella odotin eniten, mutta se tuotti minulle jonkinmoisen pettymyksen. Syynä oli ehkä juuri tuo lievä pinnallisuus.

Otto: Käytännöllisen lähestymistapansa vuoksi teksti nousi kuitenkin yhdeksi suosikikseni koko kirjasta. Taide-eläin-osio puolestaan jätti hieman kylmäksi. Huomasin useammin kuin kerran katseeni lasittuvan ja sormieni kääntelevän mekaanisesti sivuja eteenpäin lukiessani Gustafssonin ja Haapojan Latourin hengessä tekemää analyysiä länsimaisesta eläinkuvasta. Tieteenfilosofinen kuilu taisi olla liian syvä kriittisen realismin perinteestä ponnistavalle sosiaalipsykologille.

Sari: Minä puolestani koin kirjan kaikkein kiinnostavimmiksi luvuiksi juuri taide-osion.

Anniina: Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan teksti kertoo heidän yhteisestä taideprojekteistaan "Toisten historia" ja "Toisten puolue" ja viittaa myös Laura Gustafssonin romaaniin Anomalia. Heille onkin kertynyt näiden projektien kautta paljon materiaalia eläinoikeusteeman käsittelyyn.

Mietin heidän tekstiään lukiessani taiteen merkitystä. Tekstistä ei välittynyt vahvaa mielikuvaa siitä, onko eläinoikeuksien teema heille väline maailman tarkasteluun ja taiteen tekemiseen vai onko ensisijainen tarkoitus edistää eläinoikeuksia taiteen avulla. Kysymystä ei tietysti ole tarkoituskaan ratkaista.

Sari: Taide-osion toisessa atikkelissa, Karoliina Lummaan tekstissä puolestaan on kiehtovaa se, että Lummaa kirjallisuudentutkijana keskustelee runoihin sisältyvistä ”lintuvaikutuksista” – eli eläinten vaikutuksista ihmisten kirjallisiin tuotteisiin, joita on pidetty nimenomaan ihmisten ainutlaatuisten kykyjen osoituksina. Taide-osion kolmas teksti, Lea Rojolan luku ”Kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii” on kauniisti kirjoitettu ja puhutteleva teksti kammottavasta aiheesta, apinoiden kiduttamisesta yhdysvaltalaisen psykologin, Harry Harlow’n tieteellisissä kokeissa.

Anniina: Rojolan teksti oli minusta tutkijan neutraalia kieltä, mutta analysoitavat runonpätkät sekä teema ylipäätään niin hyytäviä, että aloin itkeä. Olen tällä hetkellä todella herkkä tälle teemalle, koska minulla on kolmikuukautinen vauva. Harlow’n kuuluisissa reesusapinakokeissa kun erotettiin apinanpennut emostaan ja pakotettiin kasvamaan raudasta rakennetun sijaisäidin tai pelkän rätin kanssa.

Sari: Rojolan luennassa näkyville nousee tieteen objektiivisuuden ihanteen ja eläinten kärsimyksen – ja ylipäätään tunteista puhumisen – ristiriita. Rojola päätyy kehittelemään nöyryyden etiikkaa, joka ”harjoittaa kysymään: mitä sinä tunnet ja koet?” ja toteamaan, että jos tutkijat tunteettomuuden ja objektiivisuuden yhdistämisen sijaan kysyisivät tämän kysymyksen, eläinkokeita ei voitaisi toteuttaa.

Uskonto, tiede ja seksuaalisuus

Anniina: Kirjan neljäs osa, Pyhä eläin, on todella kiinnostava, koska eläinoikeuksien ja uskonnon suhteessa on paljon ristiriitoja. Yleisen stereotyypin mukaan kristinusko on konservatiivinen ja ihmiskeskeisyydessään eläimiä alistava uskonto. Pauliina Kainulaisen artikkeli ”Eläin kristinuskossa ja suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa” tuo ilmi, että Raamattuun pohjautuva kristinusko voisi olla myös eläimiä ja luontoa kunnioittava, jos vuosisatojen kuluessa esille olisivat nousseet eri painotukset.

Heta Lähdesmäen artikkeli "Susi yhteiskunnallisena eläimenä" on sijoitettu samaan ”pyhään” osioon, vaikka teksti käsittelee sutta otsikkonsa mukaisesti yhteiskunnallisella tasolla, ei kansanuskon, magian tai pyhyyden näkökulmasta. Huolimatta oudosta sijoituksestaan Lähdesmäen artikkeli on joka tapauksessa kiinnostava esitys ihmisen ja suden suhteen historiasta, vaikkakin olisi voinut syventyä aiheeseensa tarkemminkin. Suden pelkäämisen psykologia olisi minusta ollut tarpeellinen ja kiinnostava lisä.

Raamattuun pohjautuva kristinusko voisi olla myös eläimiä ja luontoa kunnioittava, jos vuosisatojen kuluessa esille olisivat nousseet eri painotukset.

Sari: Itse en kaivannut Lähdesmäen artikkeliin pelkäämisen psykologiaa, tai ylipäätään psykologiaa: luku on kirjoitettu kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta ja mielestäni kulttuurihistorialliseen näkökulmaan ei välttämättä kannata "sotkea" psykologista lähestymistapaa.

Anniina: Tieteelle omistetussa osiossa puolestaan Jussi Viitala lähestyy eläintä siitä näkökulmasta, mitä yhteistä meillä on eläinten kanssa. Hän kirjoittaa, että ihminen on kaikessa poikkeuksellisuudessaan hyvin tyypillinen nisäkäs. Se kertoo tietysti paljon meistä ihmisistä, mutta sen pitäisi kertoa meille paljon myös eläimistä: että ne ovat suurimmaksi osaksi meidän kaltaisiamme. Viitanen käy läpi vaistojen ja oppimisen eroja, kielen ja kädentaitojen esiintyvyyttä eri eläinlajeilla ja eläinten sosiaalisuutta niiden yhteisöissä.

Ihminen on kaikessa poikkeuksellisuudessaan hyvin tyypillinen nisäkäs.

Sari: Viitalan luku on suurimmalta osaltaan kiinnostavaa, tärkeää ja hyödyllistä pohdintaa, mutta monien osuvien huomioiden jälkeen jäin toivomaan, että Viitala olisi jättänyt luvustaan pois ne kappaleet, joissa hän puhuu sukupuoli- ja seksuaali-identiteetistä. Nämä asiat olisivat vaatineet aivan oman, syvällisemmän ja kriittisen sukupuolentutkimuksen ja queertutkimuksen kanssa keskustelevan lukunsa.

Hyvinvointitutkimus tutkii kärsimystä ja pahaa oloa

Sari: Laura Hännisen artikkeli tuotantoeläinten "hyvinvointi"tutkimuksista herätti minussa paljon ajatuksia. Täytyy sanoa, että olen todella järkyttynyt siitä, miten voi olla kokonainen tutkimusala, jossa tuota termiä käyttäen normalisoidaan ties mitä olosuhteita, siis julkilausutusti eläinten hyvinvointiin pyrkien. Tarkoitan normalisoinnilla sitä, että koko tutkimusalan lähtökohtana on eläintuotteiden tuotanto ihmisten tarpeisiin, eikä tätä kyseenalaisteta myöskään Hännisen artikkelissa. Samalla kun tutkimus tuottaa tietoa "hyvinvoinnista", se antaa ymmärtää, että eläinten hyvinvointi on mahdollista nykyisenkaltaisessa eläintuotannossa hyvin pienin muutoksin.

Hyvinvointitutkimuksen alalla voi tämän luvun mukaan olla esimerkiksi tutkimuskysymyksenä, millä kaasulla eläimet olisi vähiten epämiellyttävää tappaa. Lisäksi olin järkyttynyt siitä, että "hyvinvointitutkimuksen" tutkimusasetelmassa voi olla osana vasikan nupoutus (sarvenaiheiden poisto) ilman kivunlievitystä, ilman että tämä vaikuttaisi lähtökohtaisesti eettisesti kyseenalaiselta tutkimusasetelmalta. Ainakaan Hänninen ei kommentoi tätä asiaa mitenkään, mistä tulee tunne, että hänen mielestään tämä on hyväksyttävää, eikä vaadi sen enempää keskustelua.

Ihmettelin myös Hännisen kommenttia, jonka mukaan luonnontieteellisissä hyvinvointitutkimuksissa "ei ole mahdollista selvittää, mikä aiheuttaa eläimille tarpeetonta kärsimystä tai onko joku tietty tuotantomuoto hyväksyttävä" (s. 207). Tästä ajattelen, että "hyvinvointitutkimus" ilmeisesti piiloutuu menetelmällisen objektiivisuuden taakse: ikään kuin se olisi vain neutraalia tutkimusta, vaikka käytännössä tutkimusasetelmat on rakennettu nykyisenkaltaista eläintuotantoa tukemaan. Näin ollen tutkimus lähtökohtaisesti ottaa kantaa eläintuotannon puolesta, vaikka itse tutkimusmenetelmät näyttäytyisivätkin ”objektiivisina”.

Otto: Hyvinvointia käsittelevä luku oli tosiaankin paikoitellen varsin makaaberia luettavaa. Olen myös samaa mieltä siitä, että asetelmien tutkimuseettisestä puolesta olisi ollut hyvä olla jotain pohdintaa. Oikeastaan kirjassa olisi voinut olla vaikkapa kokonainen luku omistettuna eläinkokeiden etiikan käsittelylle.

Anniina: Kiinnostavaa nähdä, miten hyvin tämä kirja analyyseineen tulee kestämään aikaa vai jääkö se ajankohtaisen pamfletin asemaan.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa