Tuuli kuiskaa, lokki huutaa

Asiasanat: 

Teksti: Tero Hannula

Kirjan kansiReetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja. Poesia, 2014.

Poesia-kustantamon julkaisema Reetta Pekkasen esikoisteos Pieniä kovia nuppuja on saanut runokirjaksi mukavasti huomiota. Se oli muun muassa esikoispalkintoehdokkaana ja se on voittanut Tiiliskivipalkinnon, joka myönnetään vuosittain liian vähälle huomiolle jääneelle teokselle.

Runokokoelmassa mainitaan usein luonto ja eläimiä: lintuja, kaloja, kasveja ja hyönteisiä. Runot tuntuvat silti ilmentävän hyvin ihmiskeskeistä maailmankuvaa; ihmisen lisäksi nisäkkäistä mainitaan lammas vain sen karvaa kaipaavan ihmisen kautta, ja lehmäkin tulee mainituksi vain aurajuuston muodossa. Teos näyttää tunnistavan eläinten välinearvon ihmisille, mutta se ei ota näihin asioihin kantaa eikä oikein käännä niitä mihinkään uuteen asentoon. Siksi teosta on vaikea nähdä ekokriittisenä eli ihmisen eläin- ja luontosuhdetta analysoivana, kuten sitä joissakin arvioissa on luonnehdittu.

Teos näyttää tunnistavan eläinten välinearvon ihmisille.

Pikemminkin kokoelma piirtää esiin ympäröivästä maailmastamme asioita, jotka 2010-luvun ihmiselle tuntuvat itsestään selviltä, ja tekee sen arvottamatta. Toisaalta se kyllä puhuu syyllisyydestä muutamaan otteeseen, mutta tavalla jolla syyllisyys ei paikannu mihinkään tiettyyn kohteeseen. Syyllinen on aina ambivalentti, joskin aina ihminen. Syyllisiä etsitään, syyllinen jakaa käsiohjelmia torilla, syyllisiä seisoo liukuportaissa, syyllinen pyöräilee vastaan, syyllinen tekee asioita, joita ihmiset tekevät mutta jotka eivät ole sellaisia, joista voisi syyttää.

Kokoelman tapaa puhua ihmisen suhteesta eläimiin voisi verrata tänä keväänä kohua herättäneeseen Jenni Haukion runoon Suojele, älä tuhoa. Haukion runossa voi osoittelevuudessaan, suostuttelevuudessaan ja yksinkertaisuudessaan nähdä välineellistä arvoa; teksti haluaa korvata lukijan mielipiteen omallaan. Pekkasen kokoelma sen sijaan haluaa saada lukijan ajattelemaan aiheitaan, runoutta ja kieltä ylipäänsä. Tämä on se, mikä erottaa taiteen ja runouden propagandasta.

Lokista tulee näin ei-inhimillinen, käsittämätön. Mitä sen huuto tarkoittaa?

”Entä jos lokkien huuto on se, mitä ne haluavat sanoa?” kysyy yksi kirjan alkupään runoista. Säe on erotettu muusta runosta tyhjällä rivivälillä niin, että sen merkitys kohostuu. Näin se tuntuu väistämättä uuskritiikin lukuohjeelta – eli runon sisäiseltä lukuohjeelta – mutta myös etäännyttää lukija-ihmistä säkeen lokista. Lokista tulee näin ei-inhimillinen, käsittämätön. Mitä sen huuto tarkoittaa?

Kiinnostavaa kyllä, kun runoissa eläimet usein etäännytetään, niin luonnonilmiöt puolestaan tuodaan personifikaation kautta lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Esimerkiksi:

”mutta tammi joka piti lehtensä rauhoitti häntä.”

”tuuli on irrottanut muurahaiset maasta”

”klo 3.38: lisää asiattomia puluja parkkipaikalla”

”kunnes tulee aalto ja pistää sileäksi koko rannan”

”kohdevalaistut lokit raatihuoneen yllä näkyjä siellä missä äänten kuuluisi olla.”

”ja lokit viedään pois. Itkuinen maisema”

Ja huippuesimerkkinä: ”kun ukkosmyrsky purjehti automaattiovista Prismaan”. Tässä myrskyn purjehtimisen voi nähdä konkreettisen lisäksi myös metaforana: myrsky on kuin ylväs oopperan diiva, joka siirtyy paikasta toiseen iltapuvun kangas pulleana.

Runokokoelma maalailee maailmanlopun visioita. Meidän on helppo kuvitella erilaisia maailmanloppuja, koska ne näyttävät meistä niin todennäköisiltä. Siinä mielessä Pekkasen teos herättelee kysymyksiä, jotka eivät ainoastaan ole jo hereillä, vaan ovat olleet sitä jo pitkään. Siksi niihin on lukijana helppoa asettua mukaan.

Maailmanlopun tunnelmista tulee vahvasti mieleen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien takavuosien hitti Viimeisellä rannalla (1993), joka perustuu samannimiseen Nevil Shuten romaaniin (1957). Romaanissa ja laulussa maailman viimeiset elossa olevat ihmiset odottavat lähestyvää tappavaa ydinlaskeumapilveä, Pekkasen teoksessa uhkaavat luonnonmullistukset. ”Ja vain tuuli kuiskaa: ’Kaikki pois piiloista!’” Säe voisi olla kummasta niistä tahansa.

On myös helppoa kuvitella alakouluikäinen Reetta kuuntelemaan radiota ikkunan ääreen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien duurimelodialla operoivan maailmanlopun kappaleen laulaessa taustalla: ”Minä olen vasta seitsemän mutta silti mä jotain jo ymmärrän / Kun tv on mykkä ja radiossa kuulin uutisten lukijan itkevän”. Ikkunan ulkopuolella lentää lokki, ja Reetta Pekkasen runo kysyy: ”Entä jos lokkien huuto on se mitä ne haluavat sanoa?”

Kenties lokin huudon voi ymmärtää näin: "Entä jos ihmisten, syyllisten, aiheuttama ympäristökatastrofi on se, mitä ne haluavat sanoa?"

Jutun kirjoittaja Tero Hannula (s. 1981) on Seinäjoella asuva kirjailija, runoilija ja kirjoittamisen opettaja. Hän on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2010 pääaineenaan kirjoittaminen ja vegaaniksi pääaineenaan linssikeitto, sivuaineina kookosmaito ja maapähkinävoi.

Teoksen voi tilata tai ladata ilmaiseksi täältä:
http://www.poesia.fi/pienia-kovia-nuppuja/

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa