Vaativa teos ihmiskeskeisen ajattelun laajentamisesta

Teksti: Laura Jokinen

KansikuvaPosthumanismi. Toim. Karoliina Lummaa ja Lea Rojola. Eetos, 2014.

Jos lukija etsii yleisiin filosofisiin käsitteisiin pohjautuvaa, nasevaa posthumanismin johdantoa, jossa käsitteitä laajennetaan loogisesti askel askeleelta, tämän kirjan artikkelit eivät ole oikea lähde. Jos lukija taas etsii kirjallisuuskriittistä, laadukasta ja syvällistäkin pohdiskelua posthumanistisista aiheista kattavine lähdeluetteloineen, kannattaa lukea tätä kirjaa.

Posthumanismiksi nimetyn kokoelman artikkelit luotaavat erittäin paljon filosofian historiaa ja kirjallisuutta, ja itse argumentaatio rakentuu vuoropuhelussa aiempien tekstien kanssa. Perusvaikutelma on, että lukijan kannattaa tuntea paljon kirjallisuutta ja olla laajasti sivistynyt pystyäkseen nauttimaan tästä kirjasta. Monien todella hyvienkään filosofisten kirjojen kohdalla näin ei ole.

Posthumanismi on nimitys filosofisille pohdinnoille, jotka tavalla tai toisella irrottautuvat ihmiskeskeisestä ajattelusta.

Posthumanismi on nimitys filosofisille pohdinnoille, jotka tavalla tai toisella irrottautuvat ihmiskeskeisestä ajattelusta tai laajentavat sitä muihin eläimiin tai muuhun todellisuuteen. Vegaanille artikkeleista löytyy paljon eläin- ja ympäristöeettistä pohdintaa, monesta eri näkökulmasta.

Artikkelissaan Inhimilliset ja postinhimilliset tulevaisuudet Juha Raipola väittää, että kyborgit ja muut tieteisfiktion hahmot ovat kyseenalaistaneet ihmisen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä, koska ne purkavat ihmisen ja ei-ihmisen välistä rajaa. Tämä ei kuitenkaan seuraa loogisesti kyseisistä hahmoista. Jos seuraisi, niin silloinhan oletettaisiin ihmisen ulkopuolisen olevan epäitsenäistä ja tiedotonta. Vegaaninäkökulmasta tätä ei siis ole ajateltu mielestäni tarpeeksi pitkälle. Voihan olla niinkin, että ihmiset ovat oikeasti tiedottomia ja vain kuvittelevat tiedostavansa ja että tiedostavuus löytyykin enemmän ihmisen ulkopuolelta.

Inhimillisen erityislaatuisuuden pohdinnassa olisi myös ollut kiinnostava lukea työkalujen valmistamisen mahdollistavista käsistä, joita ilman ihmiset eivät kenties vaikuttaisi niin älykkäiltä tai teknologisilta.

Jäin pohtimaan antroposentrisyyttä, ja sitä, että ehkä ihmisen ylimielisyys ja tuhoavuus planeettaamme ja sen asukkaita kohtaan ei johdu liiasta itsetietoisuuden korostamisesta vaan aidon itseymmärryksen puutteesta.

Jukka Sihvonen kirjoittaa ihmisen ja muiden eläinten suhdetta kuvaavien taideteosten ja kirjojen vaikutuksesta toisiinsa. Esimerkiksi Grandville-sarjakuvien eläinpäiset ja ihmisvartaloiset teokset ovat lajityypiltään samaa kuin Grimmin sadut. Grandvillen kuvien ihmiskuva heijastuu hahmoista, jotka eivät ole vielä enkeleitä mutta eivät enää apinoita. Koko kirjan kannalta tämä on asian ytimessä. Mielestäni posthumaanin, ihmisen jälkeisen, pitää ottaa lisäksi huomioon, että ihminen on apina. Onko nyt siis kyse siitä, että osa apinuudesta jää historiaan posthumanismin myötä?

Artikkelin loppu on hyvä, mutta en puolestani halua spoilata sitä.

Kirjoituksessaan Hänen olivat täytetyt linnut Lea Rojola näkee joutsenparin kulttuurisessa merkityksessä heteronormatiivisuutta ja eläimen inhimillistämistä. Pohdinta alkaa näyttää hyvältä, kun Rojola ottaa eläimen inhimillistämisen eli antropomorfismin eettisen ongelmallisuuden rinnalle antropokiellon eli tavan kieltää eläimillä olevan samanlaisia ominaisuuksia kuin ihmisellä, esimerkiksi kivun tuntemus tai arvo, ja toteaa tätä voitavan käyttää epäeettisesti tekosyynä eläinten kaltoinkohteluun. Toisaalta jutussa spoilataan aika tehokkaasti Vartion romaani Hänen olivat linnut. Artikkelin loppu on hyvä, mutta en puolestani halua spoilata sitä.

Artikkelissaan Mikä ihmiselle kuuluu Jouni Teittinen pohtii mielenkiintoisesti sitä, miten Jacques Derridan mukaan ongelmallisempaa kuin inhimillisten kykyjen kieltäminen eläimiltä on ihmisen kritiikitön varmuus niiden kuulumisesta itselleen. Artikkelissa pohditaan syvällisesti sitä, miten kysymystä väkivallasta ei enää voi pitää abstraktiona, vaan sen liittyy selvästi eläinten kärsimykseen.

Kirjan kaikkiin artikkeleihin sisältyy kysymys, onko ihmiskeskeisen ajattelun aika ohi. Tämä kysymys on esitetty ikään kuin vaihtoehdot eivät olisi lainkaan omissa käsissämme. On nimittäin olennaista, luoko vapaa tahto ihmisyyttä vai ihmisyyden jälkeistä. Vaihtoehtoinen kysymys kuuluu siis: haluanko ajatella laajemmin kuin ihmiskeskeisesti? Ja jos valitsen näin vapaasti, luoko tämä valinta ihmisen jälkeisiä olentoja? Tai tapahtuuko luonnossa muutos postinhimilliseen?

Olisin mielelläni lukenut yksinkertaisemmistakin malleista, kuten että teknologia sinänsä on osa luontoa, koska luonnon luomus, ihminen, tekee sitä, ja että ei-inhimillisiltä eläimiltä puuttuvasta teknologiasta ei ole pääteltävissä niiden vähempää älykkyyttä – tai ainakaan vähempää arvoa.

Joka tapauksessa tämä kirja johtaa taas siihen kysymykseen, mitä varten perehtyä filosofiaan ylipäänsä. Onko filosofiasta hyötyä tai iloa kenellekään? Hyöty: filosofia saa ajattemaan kysymyksiä, joita ei muuten ajattelisi. Ilo: sama kuin hyöty.

 

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa