Virossa perinteiden arvostus näkyy ruokapöydässä

Teksti: Liisa Kirikal
Kuva: Aino Yrjänä

Kirjaa lukemassaVegan. Hooliv ja maitsev elu. Kadri Aavik, Anniina Ljokkoi, Minna Toots. Tammerraamat, 2015. Kieli: viro.

Viron kirjakauppoja kiertäessäni olen törmännyt kasvisruokakirjoihin ja terveellisyyttä painottaviin oppaisiin, mutta varsinainen tietopaketti veganismista on puuttunut. Kasvissyönnin yhteiskunnallisesta näkökulmasta ei ole käsittääkseni kirjoitettu Virossa kovinkaan laajasti. Vuoden 2015 alussa ilmestyi ensimmäinen kattava tietokirja vegaanisesta ruoasta ja elämäntavasta, Vegan – Hooliv ja maitsev elu. Kirjan nimi tarkoittaa vastuullista ja maukasta elämää.

Kirjan sisällysluettelosta voi heti löytää pohtimansa kysymykset: Mitä vegaani syö? Miksi veganismi? Mitä on otettava huomioon vegaaniruokavaliossa? Jos olisin vasta siirtymässä täysin kasvispainotteiseen ruokavalioon, tämä olisi luultavasti ainut opus, jonka tarvitsisin.

Suomessa lähes jokaisen tuttavapiiriin kuuluu ainakin muutama lihaa syömätön tai täysin vegaani, eikä minunkaan kasvissyöntini ole Suomessa herättänyt sen kummempaa ihmettelyä. Sen sijaan Virossa olen useammin törmännyt oletukseen, että laihdutan tai olen vain poikkeuksellisen nirso ja hankala yksilö. Yleistää ei toki voi, sillä moni Virossa asuva tuttuni on lähestynyt minua avoimen kiinnostuneena.

Pyrin käymään Virossa vuosittain, ja luonnollisesti myös istun siellä usein ruokapöytään. Arvelisin, että veganismi on Suomessa tällä hetkellä tutumpaa ja vegaanina olo arjessa helpompaa. Vegaanituotteita on Suomessa nykyään saatavilla lähes jokaisesta ruokakaupasta. Sen sijaan Virossa en ole aina tullut lainkaan ymmärretyksi, kun olen kysynyt myyjiltä tofua tai soijamaitoa.

Kerran kokki luuli, että vitsailen, ja jäin kokonaan ilman ruokaa.

Tallinnassa vegaaneilla ei ole ongelmaa. Siellä asuva vegaani tietää, minne suunnata ja mistä hakea mantelikahvinsa ja soijajäätelönsä. Kysyin Tallinnassa asuneelta ystävältäni, onko hänen mielestään vegaanina oleminen haastavaa, ja hän vastasi kieltävästi. Tallinnaan on viime aikoina avattu uusia kasvisruokapaikkoja, eikä latte kasvimaidolla ole enää niin vieras toive kuin vielä muutamia vuosia takaperin. Ei ole myöskään lainkaan epätavallista, että suomalainen vegaani käy hakemassa Virosta kassillisen elintarvikkeita. Suuremmista ruokakaupoista kun löytyy tofua, vegaanisia levitteitä, lihankorvikkeita sekä kasvimaitoja ja -jogurtteja.

Selvän eron Suomen ja Viron ravintoloissa olen huomannut pyytäessäni vegaanista annosta ilmoittamatta siitä etukäteen. Kirjassakin käsitellään tilannetta, jossa vegaani pyytää virolaisessa ravintolassa ruokansa ilman eläinperäisiä ainesosia. Tarjoilija toteaa tähän että ’’kaikki hyvä siis jätetään pois’’. Lopputuloksena vegaani saa pöytään kurkkua. Olen itsekin Virossa saanut milloin kulhollisen herneitä ja milloin kurkkua. Kerran kokki luuli, että vitsailen, ja jäin kokonaan ilman ruokaa.

Kirjassa tuodaan esille muitakin vegaaneille tuttuja arjen ongelmia ja ratkaisuja. Koska kirja käsittelee vegaanisuutta kokonaisuutena, myös kosmetiikka ja lääkkeiden käyttö on otettu huomioon. Kirja ei kuitenkaan ole tarkoitettu ainoastaan vegaaneille tai sitä aloitteleville, sillä herkullisten ohjeiden ja arvokkaan informaation lisäksi pohditaan elämäntapaan liittyviä ihmissuhdeasioita sekä sitä, mitä tehdä kun kylään tulee vegaani.

Haastavimmat tilanteet olen Virossa kokenut juuri kyläillessä sekä pääkaupungin ulkopuolella. Tilanteet, joissa sinua on ajateltu ja lihan rinnalle on paahdettu porkkanoita lihaliemessä, ovat kaikin puolin hankalia. En usein lähde avaamaan ruokavaliotani, ellei sitä minulta erikseen kysytä, mutta toisaalta en haluaisi jättää nirsoa ja kiittämätöntä mielikuvaa. Omien eväiden vieminen tai ruoanlaittoavuksi tarjoutuminen toimivat niin Suomessa kuin Virossakin.

Erityisesti raparperi-mansikkapiiras sekä punajuuresta tehdyt ruoat näyttävät sopivan virolaiseen ruokapöytään.

Juhlapöydästä voi Virossa olla todella vaikea löytää sopivaa syömistä. Oma virolainen perheeni laittaa kyllä kasvisruokaa varsinkin nykyään, mutta vierailut Virossa järjestetyissä juhlissa ovat haastavampia. Pöytä on usein täynnä kalaa ja lihaa, eikä kasviksia sellaisenaan aina tarjota lainkaan.

Minusta tuntuu, että Virossa arvostetaan kovasti perinteitä, ja ne myös näkyvät ruokapöydässä. Lihan ja maitotuotteiden ollessa vahvasti osana kulttuuria ja perinneruokia voi olla vaikeaa hahmottaa, miksi kukaan kieltäytyisi syömästä niitä. Tämä toki vaihtelee perheittäin ja varmasti myös alueittain.

Reseptit Vegan-kirjan lopussa on mielestäni valittu hyvin. Ne ovat helppoja ja hyviä kasvisruokia, mutta tarpeeksi tavallisia, niin että voin kuvitella myös veganismia epäilevän tätini tai mummoni ryhtyvän niihin. Erityisesti raparperi-mansikkapiiras sekä punajuuresta tehdyt ruoat näyttävät sopivan virolaiseen ruokapöytään.

Vegaanien määrä kasvaa jatkuvasti niin Suomessa kuin Virossakin, ja samalla tietämys lisääntyy ja käsitykset muuttuvat. Monet ennakkoluulot johtuvat tiedon vähäisyydestä.

Kasvissyönti ja veganismi yleistyvät Virossa pikkuhiljaa Suomen tasolle. Vuosi vuodelta huomaan, miten vähemmän outona valintojani pidetään ja miten ihmiset ryhtyvät kokeilemaan kasvisruokia osana arkea. Suomessa asuvat sukulaiseni ovat siitä mahtava esimerkki, ja kiikutankin tämän kirjan ensitöikseni luettavaksi myös äidilleni.

Kirjoittaja Liisa Kirikal (s. 1991) on ruokabloggaaja, kasvissyöjä ja pian valmis terveydenhoitaja. Hän on kiinnostunut eri ruokakulttuureista sekä terveyteen ja ravintoon liittyvistä uusista tutkimuksista. Löytöjään hän jakaa toisille uteliaille blogissaan Kahvia & Kasvisruokaa. Liisa Kirikal on syntyjään virolainen; hän on asunut Suomessa kaksikymmentä vuotta.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa