Voimauttava kohtaaminen metsiemme suurpedon kanssa

Asiasanat: 

Teksti: Tarja Tanskanen

Karhu – voimaeläin -kirjan kansikuvaKimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin. Docendo, 2016.

Toimittaja Kimmo Ohtosen teoksessa Karhu – voimaeläin on päästy niin lähelle karhua, kuin käytännössä on mahdollista. Se, kuinka me suhtaudumme karhuun, muihin eläimiin ja luontoon, kertoo paljon meidän ihmisten arvoista ja maailmankuvasta.

Karhu – voimaeläin kertoo kohtaamisista sekä ihmisten välillä että ihmisen ja eläimen välillä. Kirjassa on monia tasoja. Ensinnäkin se on kauniista ja suorastaan hellyttävistä valokuvista koostuva luontokirja. Sivuilla silmä lepää ja mieli rauhoittuu. Eniten esillä on kirjailijan oma voimaeläin, karhu. Sijansa ovat saaneet myös susi, ahma, korppi, maakotka ja kettu. Erityisen pysäyttäviä ja puhuttelevia ovat lähikuvat, joissa eläin katsoo suoraan ihmistä kohti.

"Karhun läheisyydessä tunnen, miten jokin itseäni vahvempi luonnonvoima puhuttelee minua, kuiskailee totuuksia korviini. Juuri ne voimakkaimmat luonnonkappaleet pakottavat meidät miettimään omaa osaamme tässä maailmassa, vaikka emme saa koskaan valmiita vastauksia."

Karhu ei ole perinteinen luontokirja

Ohtonen on liittänyt luonnon teemaan myös ihmisen selviytymisen menneisyyden taakoista. Luonto paljastaa voimansa terapeuttina, joka ei tuomitse eikä vaadi ihmiseltä mitään. Luonto vain on ja antaa ihmisen olla, omana itsenään, kaikkine heikkouksineen ja puutteineen.

Paikoitellen kerronta on runollisen kaunista ja mystistäkin.

Kirjan luonto- ja eläintietous on tarkkaavaista. Tieto on esitetty viihdyttävällä tavalla, sen omaksuu kuin huomaamattaan. Kerronnassa on samalla myös sadunomaisuutta – aivan kuin kyseessä olisi fantasiamaailma, vaikka kaikki onkin täyttä totta. Paikoitellen kerronta on runollisen kaunista ja mystistäkin.

Toivon mukaan kirja avaa tietä muulle samantyyppiselle kirjallisuudelle, joka puhuu luonnon, eläinten ja ihmisen yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Metsästys on tulenarka aihe

34-vuotias luontotoimittaja ja valokuvaaja Kimmo Ohtonen on Ylen toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja. Hänellä on ollut useita luonto-ohjelmia ja hänet tunnetaan myös monista tempauksistaan luonnon puolesta. Vuonna 2012 Ohtonen herätti huomiota Norppauinti-ohjelmassaan uimalla Suomen suurimman järven päästä päähän – saimaannorpan puolesta.

Kirja on saanut runsaasti huomiota mediassa. Niin lehdet, radio kuin televisiokin ovat ottaneet omakseen sekä kirjan että Ohtosen. Teos on saanut aikaan keskustelua paitsi suurpetojen asemasta, myös perheväkivallasta selviytymisestä. Salametsästys ja näiden ainutlaatuisten luonnon petojen vainoaminen on koskettanut Ohtosta. Salametsästys kun ei Ohtosen mukaan ole metsästystä, vaan rikollista toimintaa, jonka pohjatunteena on usein viha.

Ärhäkkäimpiä kritiikin antajia ovat olleet metsästäjät.

Ohtonen ei kirjansa myötä ole voinut välttyä myöskään negatiiviselta kritiikiltä, sillä kirja on myös puheenvuoro suurpetojen suojelun puolesta. Ärhäkkäimpiä kritiikin antajia ovat olleet metsästäjät, joille kirjan ja Ohtosen haastatteluiden välittämä sanoma luonnon ja eläinten puolesta on ollut liikaa.

Karhu kiehtoo

Karhu herättää meissä monenlaisia tunteita. Tämän kirjan myötä vanhentuneet käsitykset ja ennakkoluulot saavat kyytiä ja palauttavat karhulle sen ansaitseman arvon, joka siltä on välillä lähes kokonaan riistetty. Karhun elämänkaarta käsitellään kiinnostavasti.

Karhuista löytyy arkoja, kovapäisiä, leikkisiä, aggressiivisia, uhkarohkeita ja itsevarmoja yksilöitä.

Yksi seikka nousee esiin läpi tarinan: jokainen karhu on oma persoonansa. Karhun luonteenpiirteiden monimuotoisuutta avataan, yksilöiden väliset erot tulevat esiin. Karhuista löytyy arkoja, kovapäisiä, leikkisiä, aggressiivisia, uhkarohkeita ja itsevarmoja yksilöitä. Karhu on vanhoista käsityksistä poiketen myös sosiaalinen eläin; vain vanhemmat urokset pysyttelevät mielellään yksin.

Yksilöllisyyden näkeminen eläimessä voi auttaa ihmistä tuntemaan myötätuntoa eläintä kohtaan. Yksilöitä on paljon vaikeampi alistaa ihmisen vallan- ja hyväksikäytön alle kuin kasvottomia ja persoonattomia eläinmassoja, kuten nykymaailmassa tehdään. Lopulta empatian piiriin on hyväksyttävä kaikki eläimet.

"Luontosuhteemme on elämänarvojemme ytimessä. Se miten suhtaudumme ja kohtelemme meitä ympäröivää luontoa ja meitä heikompia eläinlajeja, määrittelee meidät ihmisinä."

Ohtosen teos on kokonaisuudessaan luonnon ja eläinten puolustuspuheenvuoro.

"Uudessa maailmassa luonnonlait alistettiin ihmisen tahtoon. Ihminen päihitti evoluution luonteen, jossa muutokset voivat kestää miljoonia vuosia. Siitä tuli niin mahtava, että se saattoi muutaman vuosikymmenen aikana tuhota sen, minkä luonnolta oli kestänyt miljoonia vuosia luoda. "Vain vahvimmat pärjäävät" "Luonnonlaki" Tällä ihminen on perustellut milloin mitäkin peruuttamatonta tuhoa, jota se on tuottanut hauraalle planeetalle. Onko yksikään muu eläin ollut samalla niin ylivertainen ja typerä?"

Kantavana tarinana ihmisyksilön selviytymistarina

Kirja alkaa tiivistunnelmaisella kohtauksella yhdestä kesäillasta ja yöstä lapsuudessa. Yhdeksänvuotiaan pojan pako isän tuntikausia kestäneiden raivokohtausten ja fyysisen väkivallan alta on kuvattu vaikuttavasti. Pelko, pakeneminen ja turvan löytäminen metsästä tulevat lukijan iholle.

Äidin merkitys, vakava sairastuminen ja kuolema ovat henkilökohtaisia kokemuksia, joiden avaaminen saa lukijan liikuttumaan. Samalla kokemuksen jakaminen on voimaannuttava tapahtuma.

Metsä on ollut kirjailijalle pakopaikka ja turvapaikka, joka on antanut mahdollisuuden käsitellä vaikeita lapsuudenkokemuksia.

Oman elämäntarinan kertominen kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin kirjan muodossa on osa yksilön eheytymisprosessia. Prosessi on välttämätön, jotta elämä voisi jatkua. Ohtosen kasvutarina toimiikin rohkaisuna niille, joiden lapsuudessa, nuoruudessa tai myöhemmissä vaiheissa on ollut perheväkivaltaa.

Metsä on ollut kirjailijalle pakopaikka ja turvapaikka, joka on antanut mahdollisuuden käsitellä vaikeita lapsuudenkokemuksia. "En tule metsiin unohtaakseni, vaan muistaakseni kaiken", Ohtonen kirjoittaa. "Ajattelin, että metsä paljastaa meistä totuuden, jota yritimme piilotella muilta, jopa itseltämme. Metsä kuiskaa totuuden korvaamme."

Kirjan kirjoittaminen karhuista oli Ohtosen haave jo pikkupojasta saakka. Kirjoittaminen on parhaimmillaan voinut suoda hänelle katarsiksen. Katarsis on tunnetila, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen ja palautumiseen. Jännitys ja ahdistus laukeavat. Samoja tunteita voi lukija käydä läpi kirjaa lukiessaan.

”Annetaan menneisyydelle rauha, annetaan niiden mennä, joiden aika on koittanut. On aika päästää irti. On aika päästää lähelle. On aika uskaltaa elää."

Kirjoittaja Tarja Tanskanen on keski-ikäinen eläinoikeusaktivisti ja vegaani Pohjois-Karjalasta.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa