Epäreiluja banaaneja ja muita murheita

Teksti: Pia Jägerholm

Kuten moni kasvissyöjä, myös minä olen pohtinut ruokavalion merkitystä niin henkilökohtaisella kuin laajemmallakin tasolla. Myönnän heti alkuun, että en vieläkään ole tullut kaikkea kattavaan lopputulokseen, mutta painin tämän asian kanssa välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Joskus kun mietin maailman menoa ja sitä, miten voisin omilla valinnoillani muuttaa sitä, hukun epätoivoon. Maailmassa on niin monta vääryyttä ja epäkohtaa, että mitä enemmän alan kiinnittää niihin huomiota, sitä mahdottomammalta tehtävä tuntuu. Kun ei voi edes ilmaa hengittää ilman, että keho saastuu epämääräisistä epäpuhtauksista, niin mikä avuksi?

Kasvissyönti on hyvä alku, mutta ei välttämättä tarjoa ratkaisua kaikkiin ongelmakohtiin. Tämänhetkisen maanviljely- ja maatalousjärjestelmän perustana on monokulttuuri, eli vain yhden kasvin kasvattaminen laajalla peltoalalla. Tämä onnistuu vain kemiallisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden avulla. Tämä viljelymenetelmä köyhdyttää maaperän ja hävittää luonnon monimuotoisuutta. Myös ihmisten oikeudet ovat esimerkiksi banaaniplantaaseilla varsin kyseenalaiset. Harmittavaa, että monet kasvissyöjien suosimat perusruokatavarat, kuten soija, viljat ja hedelmät, ovat usein tämän tuhoisan tehotuotannon antimia.

Luomu- ja reilun kaupan tuotteet ovat tietenkin yksi vaihtoehto. Käytännössä nämäkään merkinnät eivät takaa koko järjestelmän oikeudenmukaisuutta. Itse sertifiointi voi jo maksaa sen verran että vain suuremmilla tuottajilla on mahdollisuus tehdä vaadittavat paperityöt saadakseen tuotteistaan paremman hinnan. Pienviljelijät jäävät siis usein järjestelmän ulkopuolelle, mikä on reilun kaupan ydinajatuksen vastaista.

Opiskelijana joudun miettimään myös menojani, enkä voi käydä kaupassa fiilistellen. Siitä, mitä vuokran jälkeen jää käteen, eli vajaan kolmensadan kuukausibudjetistani, suurin osa kuluu ruokaan. Käyn harvoin ulkona enkä käytä rahaa makeisiin tai muihin mielitekoihin. Kokonaistuloistani käytän siis noin 25 % ruokamenoihin, kun taas keskiverto suomalaistalous käyttää tuloistaan noin 13 % vastaaviin menoihin. Kun siis seison kaupan HeVi-osastolla punnitsemassa epäreiluja myrkkybanaaneja, minua soimaa huono omatunto samalla, kun ryven itsesäälissä oman talouteni takia. Yhtälö tuntuu välillä mahdottomalta.

Saan kuitenkin syödä vatsani täyteen enkä ole elämässäni nähnyt päivääkään nälkää. Kiitollisena tiedostan, ettei tämä ole itsestäänselvyys. Yritän siis parhaani mukaan sovittaa eettisiä pohdintoja käytännön elämääni. Ja vaikka joskus nurisenkin itsekseni kaupan kassalla, kiitollisuus palauttaa minut aina maan pinnalle. Minulla sentään on aikaa ja mahdollisuus murehtia näitä asioita!

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 4/2014.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa