Mitä veganismi on?

Asiasanat: 

Teksti: Antti Nylén

Antti NylenKäytän vanhaa nahkavyötä. Poltan toisinaan tuohuksia, jotka on tehty mehiläisvahasta. Kulutan filmiä ja valokuvapaperia; molemmissa on lähes poikkeuksetta gelatiinia. Talouteeni kuuluu kaksi kissaa, joille ostan lähes päivittäin tehotuotettua ruokaa; se on tehty toisista eläimistä, ja voiton ostoksistani käärivät imperialistiset jättiläisfirmat. Perheeseeni kuuluu ihmisiä, jotka käyttävät maitotuotteita. Niinpä käytän rahojani melko usein myös juustoon ja jugurttiin. Saatanpa itsekin joskus syödä jotain, missä on E120:tä tai hunajaa, ja aivan yhtä tietoisesti tapan hyttysiä, jos ne sattuvat haittaamaan olemistani. En liioin kunnioita riisihäröjen itseisarvoa tai eläinoikeuksia. Itse asiassa olen onnistunut hävittämään kokonaisen populaation ruokakaapistamme!

Eikö ole älyllisen ja moraalisen epärehellisyyden huippu, että kaiken tämän jälkeen kutsun itseäni vegaaniksi?

Kyllä on. Eikä ehkä sittenkään… Se, joka teistä on vegaani, heittäköön ensimmäisen kiven!

Ongelma ei ole vain määritelmällinen. Kysymys ei pohjimmiltaan ole veganismin määritelmästä. Se voidaan kyllä kirjoittaa esiin: vegaani on henkilö, joka kieltäytyy käyttämästä eläinperäisiä tuotteita ja palveluita niin pitkälle kuin käytännössä mahdollista. Tarkkailtakoon siis henkilön käyttäytymistä ja tuomittakoon sitten: vegaani vai ei?

Ei. Varsinainen pulma on paljon vaikeampi. Kuka, mikä on vegaani? Kuka on yhtään mitään? Me olemme olemassa. Sen voi sanoa, sitten varmuus jo loppuukin. Lähes kaikki ”joku on jotakin tai jokin” -muotoiset lauseet ovat summittaisia ja harhauttavia. Kukaan ei ole oikea, aito, täydellinen vegaani. Jos katsomme henkilöä vain ulkopuolelta, vain hänen käyttäytymistään, jokainen vegaani on vegaani vain tietyin varauksin. Hän ei käyttäydy vegaanisesti aina – koska hän on ihminen eikä kone.

Jos katsomme henkilöä vain ulkopuolelta, vain hänen käyttäytymistään, jokainen vegaani on vegaani vain tietyin varauksin.

Identiteettisanoissa on se yleinen vika, että ne ovat usein joko haukkuma- tai mainesanoja. Riippuu siitä, kuka niitä käyttää ja kenestä.

Myös ”vegaani” on kiusallisen usein jonkinlainen arvonimi. Vegaanit pystyvät johonkin, mihin tavallinen ihminen ei pysty. He ovat pyhiä askeetteja, ankaran itsekurin ja ekologis-eettisen omantunnon sankareita ja esikuvia. Kaikkien pitäisi olla vegaaneja, mutta voih, niin heikko on ihmisluonto!

Tuollainen on tietysti roskapuhetta. Vegaanit ovat ihmisiä, joille veganismi merkitsee jotakin – niin paljon, että se näkyy jopa heidän arkisessa käyttäytymisessään. Melkein aina kun he ovat aikeissa tehdä jotakin, he ajattelevat veganismia. Itse ajattelen veganismia(ni) aina, kun pujotan laakafilmiä vanhaan peltiseen filmikasettiin tai ostan kissoille Pirkka-sydänpateeta tai silloin kun lapseltani jää ravintolassa kolmannes juustopitsasta syömättä.

Panen silloin tunteitani ja ajatuksiani arvojärjestykseen: valotan epävegaanisen filmin, vaikka maailmassa ei tarvittaisi enää yhtään uutta valokuvaa, mutta yhtä epävegaanisen pitsan passitan kylmästi biojätteeseen, vaikka inhoan ruoan haaskausta ja tunnen siitä tuskaa. Ristiriitaista ja tekopyhää, aivan varmasti. Mutta myös vääjäämätöntä, tavallista, niin ikävystyttävän inhimillistä.

Vaikka puhdasta, totista vegaania ei ole olemassa, veganismi on olemassa, kiistattomasti ja kirkkaasti. Se on joukko ideoita. Se ei yksin tai täydellisesti määrää kenenkään olemusta tai sanele kenenkään toimintaa; ihmisiähän liikuttavat aina samanaikaisesti monet, täysin ristiriitaisetkin tunteet ja ajatukset. Veganismi on ajatusrakennelma, joka motivoi ja innostaa joitakin ihmisiä. Voimme sanoa heitä vegaaneiksi, jos se vain heille sopii emmekä tarkoita sanalla liikaa – tai liian vähän.

Jotta veganismi motivoisi ja innostaisi vielä useampia, täytyy korostaa veganismia ja vähätellä vegaaneja.

Vastaavasti jokainen kutsukoon itseään miksi tahtoo, kunhan tietää miksi.

Tullaan tärkeään asiaan. Jotta veganismi motivoisi ja innostaisi vielä useampia, täytyy korostaa veganismia ja vähätellä vegaaneja. Veganismi on paljon tärkeämpi asia kuin kenenkään oma identiteetti.

Veganismi ei ole tie, jota voisi kevein askelin kulkea siitä hetkestä asti, kun on sille päässyt, vaan suunta, joka täytyy usein tarkistaa. Kysymys ei ole rituaalisten puhtaussääntöjen noudattamisesta (veganismin irvikuva) eikä askeettisesta kilvoittelusta, kiusausten vastustamisesta, vaan poliittisesta toiminnasta, passiivisesta vastarinnasta. Vegaaninen tekohan on tyypillisesti ei-teko: ostamatta, kuluttamatta jättäminen. Veganismi on aktivismia. Se on pyrkimystä – mutta ei lopultakaan yhä vegaanisempaan elämään, vaan todellisuuteen, jossa eläimet, matkakumppanimme tällä pienellä planeetalla, ovat vapaita eivätkä alistettuja.

Tämä yksinkertainen tavoite on kunnianhimoinen, koska vallitsevassa todellisuudessa eläimet ovat niin alistettuja, että sitä on mahdotonta edes käsittää.

Kuitenkin sitä suuremmalla syyllä tavoite on pidettävä näköpiirissä – ja annettava arvo jokaiselle vegaaniselle teolle, tekipä sama ihminen vaikka kuinka monta ei-vegaanista tekoa. Määränpää lähenee aina, kun joku, kuka hyvänsä, tekee eläinystävällisen valinnan siksi, että veganismi on olemassa.

Identiteettipolitiikasta irtisanoutuva, vähäeleisinä arjen valintoina ilmenevä veganismi suunnistaa maailmaan, jossa jäljellä on vain veganismi eikä yhtään vegaania.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa