Linnunpoikanen

Rakas mökkipäiväkirja...

Teksti: Tuija Ljokkoi
Kuva: Risto Ljokkoi

Kaikki oli niin kuin olimme sen jättäneet. – Paitsi savupiipun peittopelti, joka oli pystyssä piipun päällä. Mieheni meni tarkistamaan tilanteen ja tuli samalla häätäneeksi pesästään rakkaat naapurimme, nelilapsisen harmaasieppoperheen. Heikoin poikasista tuli vapaassa pudotuksessa repalehtien alas. Siinä se kyyhötti avuttomana.

Ilta oli hieno. Kuikkakin uiskenteli lahdella. Sieponpoika vain huoletti.

Aamu oli lämmin, vaikkei vielä enteillyt hellettä. Missä sieppo? Ei näkynyt kivellä... Laiturilla! Tyhmä paikka! Eihän se ole vesilintu.

Yritin pitää koiraa hallinnassa, ettei se säikyttäisi palleroa veteen – ei saa mennä rantaan, ei ulos, Perro odottaa tässä...

Sillä välin, kun olin huussinpesussa, se kuitenkin tapahtui: hukkumiskuolema. Olin todella surullinen, kun nostimme lintupolon ruumiin järvestä. Mieheni kertoi jo varanneensa tarpeet uusille tikapuille, jotka menisivät katolle mökin toiselta sivulta. Sieltä kulkien ei häiritsisi harmaasieppoja, joiden pesä oli samassa hirrenkolossa jo toista vuotta.

Tuuli tyyntyi. Taivas laskeutui järven peilipintaan ja pieni lintu taivaaseen. Miten yhden pienen linnun kuolema voikin tehdä mielen niin apeaksi? Syyllisyys. Emon syöttölento tyhjälle laiturille.

Sitten avasin Eveliina Lundqvistin Salaisen päiväkirjan eläintiloilta, jonka olin ottanut mökkilukemiseksi. Sieltä rupesi tulemaan vähän isompia eläimiä ja suurempia kärsimyksiä. Huh. Lihansyöjän hurskastelua koko huoli harmaasieposta...

Vieressäni oli koko ajan rauhoittava järvimaisema, johon nostin katseeni pahimman pahoinvoinnin ajaksi. Kutsuin Perron viereen ja annoin sille välillä tuhat ja yksi rapsutusta.

Minullakin oli omat navettavaatteet, joita säilytettiin ryökkövaatekomerossa.

Minulla oli lapsena nimikkolehmä. Podin huonoa omaatuntoa siitä, että lellin omaa Kaiho-lehmääni ja toin sille aina kevään ensimmäiset vihreät lehdet. Into-lehmä oli minusta tyhmä. Roosa oli iso ja tavallinen. Kaihon vasikan nimi oli Kaivattu. Kuusivuotiaana kävin joka ilta lypsyllä. Navetat eivät siihen aikaan haisseet niin pistävältä kuin nykyisin. Silloin lehmät eivät syöneet tuorerehua. Navetassa oli kostea, lämmin ilma ja rehellinen navetan haju, jota vastaan suojauduttiin navettavaatteilla. Asuun kuului huivi, joka peitti visusti hiukset. Minullakin oli omat navettavaatteet, joita säilytettiin ryökkövaatekomerossa.

Paitsi että kuljin lehmien seassa kuin kotonani, uskalsin mennä myös sonniaitaukseen, vaikka jotkut niistä puskivat. Erityisen ylpeä olin, kun sain ensi kerran hakea lehmät laidunmaasta ihan yksin. Lehmäthän olivat kesällä kaiket päivät ulkona. Ensimmäinen päivä, jolloin ne laskettiin navetasta, oli hurja. Varsinkin vasikat kirmaisivat hurjiin laukkoihin. Joskus lehmän ollessa sonnillaan haettiin jostain toisesta talosta sonni tyydyttämään lehmän tarve, joka lienee ollut myös lehmän isäntäväen intressi.

Kun näin ensimmäiset rintaliivit lehmän päällä, parkaisin.

Kun lehmät hävitettiin ja pellot pantiin pakettiin, olin kahdeksanvuotias ja surullinen. Karjapohjolan auto tiesi teurastusta, siis tappamista. Tuskaani lievensi se, että Kaiho myytiin sukulaistaloon, jossa kävin sitä joskus katsomassa.

Minulla oli pitkään vahva usko, että tuo auvoinen aika oli myös lehmillemme hyvää aikaa. Eiväthän ne joutuneet tuottamaan yhtä huimia maitomääriä kuin lehmät nykyisin. Kun näin ensimmäiset rintaliivit lehmän päällä, parkaisin: Tuo ei voi olla oikein! Lehmät pakotetaan lypsämään yli niiden sietokyvyn. Luonnotonta se minusta oli jo silloin, mutta annoin vain olla...

Tänään kysyin äidiltäni, saivatko vasikat meillä imeä emon maitoa. ”No eivät tietenkään!” mummo tokaisi. Se siitä. Enempää en kysynyt. En halunnut murskata tuota lapsuuteni navetantuoksua ja kauniita kesäpäiviä heinäpellolla.

Jotain minunkin pitäisi silti tehdä. Jotain muutakin kuin itkeä pientä sieponpoikaa, vaikka sekin on minusta oikein. Minähän olen normaali ihminen, kun elimistöni ei hajota laktoosia. Se sanoo, että väärän elukan ruokaa. Miksi siis tungen sitä sisääni? Se aiheuttaa kärsimystä sekä minulle itselleni että ennen kaikkea eläimille, jotka eivät voi itse valita.

Uskoisin, että maitotuotteista luopuminen on suhteellisen helppoa. Kananmunat ja poro tulevat olemaan vaikeita paikkoja, mutta saneeraus alkaa nyt.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 4/2014.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa