Kalle Rasinkangas katselee vuoria

Kearsarge Passin maisema.

Neljän tuhannen kilometrin vaellus sipsien ja sisun voimalla

Asiasanat: 
Teksti: Anniina Ljokkoi
Kuvat: Kalle Rasinkangas

Kalle Rasinkangas vaelsi Yhdysvaltojen erämaiden halki repussaan sipsejä, pähkinöitä ja proteiinipatukoita. Niin olosuhteet kuin vegaanisen ruoan saatavuuskin vaihtelivat reitin varrella suuresti. Rasinkangas lähetti osan ruokatarpeistaan etukäteen kohteeseen postitse, mutta jos nälkä kuitenkin yllätti vegaanivaeltajan, ainakin maapähkinävoita löytyi takuuvarmasti pienimmästäkin amerikkalaiskylästä.

VuorijonoKnifes Edge Washingtonissa on yksi polun hienoimmista pätkistä. Millä perusteella valitsit vaelluspolkusi?

– Vaeltamani polun nimi on Pacific Crest Trail. Se on yksi niin kutsutuista National Scenic Traileista, jotka risteilevät pitkin Yhdysvaltojen erämaa-alueita. Polku kulkee Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin läpi Meksikon rajalta aina Kanadaan asti, suurilta osin kaukana sivilisaatiosta. Kuljin siis polulla kansallismetsien- ja puistojen halki.

– Polun pituus rajalta rajalle on 2650 mailia, mutta Washingtonissa riehuneet metsäpalot katkaisivat polun hieman ennen rajaa, joten itse kuljin reitistä 2538 mailia eli 4085 kilometriä. Polku kulkee lähes kaikkien mahdollisten luontotyyppien läpi. Niin monen erilaisen ympäristön näkeminen oli yksi suurimmista innoitteista itselleni. Toki ajatus siitä, että nykyaikana voi vielä kulkea perinteistä patikkapolkua pitkin maailman ”mahtavimman” suurvallan halki oli kiehtova.

Mitä etukäteisvalmisteluita reissu vaati?

– Muutin tavarani varastoon reissun ajaksi. Valmistauduin vaellukseen niin hyvin kuin kerkesin: kävelin useamman kerran viikossa muutaman tunnin lenkin sekä yritin vähintään kerran viikossa käydä kävelemässä reilun 30 kilometrin lenkin. Pohjakuntoni oli myös ihan kohtuullisella tasolla. Silti mikään valmistautuminen ei pysty täysin valmistamaan kehoa sen kohtaamaan rääkkiin.

– Suurin ongelma oli Suomen pienet korkeuserot. Polku seuraa koko matkansa vuorijonoja, keskimäärin päivässä oli noin kaksi kilometriä pystysuoraa nousua ja laskua. Tähän valmistautuminen oli siis melko vaikeaa. Minulla oli aikaa vaeltamiselle vain vähän alle neljä kuukautta, ja siksi minun piti pitää kiirettä. Yleensä vaeltajilla kestää reitissä 4,5–5,5 kuukautta.

Mitä kannoit mukana? Mitä kaikkea piti hankkia matkan varrelta?

– Mukana oli rinkka, jossa kannoin kaiken tarpeellisen. Ostin oikeastaan koko vaellussetin uudestaan ennen reissua, jotta painoa säästyisi. Keskimääräisen ruoan ja veden kanssa paino oli noin 13 kiloa. Kantamukseni ei todellakaan ollut kevyimmästä päästä, mutta verrattuna perinteiseen suomalaisten suosimaan vaellusvarustukseen, rinkkani oli todella kevyt.

– Suomesta oli vaikea löytää tarpeeksi keveitä varusteita, joten tilasin ison osan varusteista ulkomailta. Telttani oli vajaan kilon painoinen yhden hengen teltta. Makuupussi oli tietysti synteettinen, vaikka monet suosivatkin untuvaa. Samoin käyttämäni vaatteet olivat synteettisiä. Mukanani oli sadekerraston lisäksi yksi lämmin takki, yksi pitkähihainen ja yksi lyhythihainen paita, katkolahjehousut, kaksi paria boxereita ja kolme paria sukkia. Näillä selvisin hyvin kaikista tilanteista. Seuraavalle reissulle hommaisin paremmat sadevarusteet. Kenkinä käytin maastojuoksukenkiä vaelluskenkien sijaan, kuten suurin osa muistakin vaeltajista. Joitakin ”luksusesineitä”, jotka eivät ole selviytymisen kannalta välttämättömiä, oli myös matkassa. Vyötäröhihnalla kannoin hieman parempaa ja painavampaa kameraa sekä äänityslaitetta.

Mistä hankit ruoan? Millaiset ruoat osoittautuivat hyviksi ja mitkä huonoiksi matkan aikana?

Ruokaa ravintolassaKaikkien aikojen lempiravintolani, Homegrown Smoker Vegan BBQ:n päivän erikoisannos. Parasta pikaruokaa mitä voi kuvitella! – Useimmiten ostin ruokaa paikallisista kaupoista ja huoltoasemilta sitä mukaa kuin kuljin. Joihinkin paikkoihin, jotka etukäteen tiesin vaikeiksi ruoan suhteen, lähetin itselleni ruokaa postin kautta tai tilasin netistä. En kantanut mukana keitintä, joten kaikki ruoka oli valmiiksi syötävässä kunnossa. Suurin osa ruokavaliostani koostui pähkinöistä, vaihtelevista välipala- ja proteiinipatukoista sekä perunalastuista. Kannoin myös mukana raakaruoka-ateriankorvikejauhetta, jossa oli idätettyjä siemeniä ja viherjauheita hienona pulverina. Tällä turvasin riittävän ravinteiden saannin.

– Pääasiassa olin ihan tyytyväinen ruokiini, vaikka ne olivatkin tavallaan hyvin yksipuolisia. Sipsit olivat ehdottomasti lempiruokani, ne ovat myös kevyitä ja sisältävät paljon kaloreita. Energiaa polulla tarvitsikin: alkumatkasta koetin syödä noin 4000 kaloria päivässä, mutta laihduin niin paljon, että nostin tavoitteellisen energiamäärän 5000 kaloriin. Koska kaikki ruoka piti kantaa selässä, joskus jopa viikoksi kerrallaan, oli mahdollisimman energiatiheä ruoka parasta. En oikeastaan ehtinyt kyllästyä mihinkään ruokaan, välttelin maapähkinävoita juuri sen takia, etten saisi siihen yliannostusta. Jos mitään muuta syötävää ei jostain pienemmästä kylästä löytynyt, niin maapähkinävoin löytymiseen pystyi aina luottamaan.

MatkaevästäSupermarketin antimia iltapalaksi: tortillan välissä Tofurkyä, Daiya-juustoa ja porkkanaa - sekä tietysti perunalastuja! – Aina suurempaan, välillä myös pienempään, kaupunkiin päästessäni panostin erikoisruokiin. Kaikista ravintoloista, joissa kävin, löytyi aina jotain syötävää. Yhdysvaltalainen palvelualttius tuli tässä hyvin esiin: jos syötävää ei valmiiksi listalta löytynyt, sitä ruvettiin minulle tekemään. Välillä saatoin vain ostaa supermarketista kaikki mahdolliset vegemakkarat ja -juustot sekä kasvikset ja nautiskelin niistä marketin parkkipaikalla.

Pysyitkö terveenä? Oliko keho lujilla ja kasvoiko kunto?

– Pääasiassa pysyin suhteellisen terveenä. Suurin loukkaantuminen tuli alkumatkasta, kun jouduin ottamaan neljä välipäivää luultavasti penikkataudin takia. Jalat olivat jatkuvasti kovilla, kipu oli jatkuvasti läsnä. Mikään ei kuitenkaan ollut ylitsepääsemätöntä. Hieman ennen puolta väliä oikeaan jalkapöytääni tuli kipu, joka ei koko loppureissulla täysin hävinnyt. Uudet kengät ja pohjalliset tekivät kuitenkin kävelystä taas siedettävää. Kunto varmasti kasvoi siinä sivussa, mikä on tietysti luonnollista, jos kävelee keskimäärin 40 kilometriä päivässä sadan päivän ajan.

– Kehon lisäksi kovilla oli välillä mieli. Vaikka nautin matkastani kaikin puolin, oli mukana myös hankalia hetkiä. Varsinkin aikataulustani johtunut kiire aiheutti turhaa stressiä. Myös jonkinlaista koti-ikävää podin paikoitellen. Ajoittaisista ongelmista huolimatta nautin vaelluksestani suunnattomasti.

Piditkö lepopäiviä? Mitä muuta teit kun kävelit?

– Pidin matkan aikana yhteensä kymmenen lepopäivää, joista neljä heti alkuun jalkaongelmien takia. Lepopäivät vietin matkan varrella polun läheisissä kaupungeissa. Näinä päivinä keskityin lähinnä kalorien tankkaamiseen, ja varsinkin suuremmissa kaupungeissa paikallisten vege-erikoisuuksien testailuun. Toisaalta jokainen päivä polulla oli täysin erilainen, kävely oli vain yksi osa päivittäistä rutiinia.

Missä yövyit?

– Useimmiten yövyin teltassa tai taivasalla, välillä motelleissa tai niin kutsuttujen trail angeleiden, eli vaeltajia kotonaan majoittavien ihmisten luona. Telttapaikat löytyivät aina polun varrelta, yleensä suhteellisen tasainen ja teltalle riittävä aukea olivat sopivia yösijoja. Joskus saatoin karttoja tutkimalla päättää telttapaikan jo aamulla ennen lähtöä, ja ottaa sinne pääsyn päivän tavoitteekseni. Harvoina päivinä kuitenkaan lopetin vaellusta ennen iltakahdeksaa.

Kotitekoista ruokaaBig Bear Cityn trail angel -pariskunnan Cadancen ja Joshin tekemä vegaaninen lasagne. Matkasitko enimmäkseen yksin vai oliko sinulla seuraa? Tapasitko yllättäviä ihmisiä?

– Suurimman osan vaelluksesta, muutamaa päivää lukuun ottamatta, kävelin yksin. Tapasin kuitenkin ihmisiä päivittäin, sillä samalla polulla oli paljon muitakin vaeltajia. Monista tapaamistani vaeltajista tuli minulle hyviä ystäviä. Polulla ollut väki oli selvästi keskiarvoa erikoisempaa porukkaa, puhumattakaan esimerkiksi liftikyydin tarjoajista tai trail angeleista. Parhaiten mieleen jäi eräs pariskunta, joiden luona vietin useamman yön. Heillä oli kokonainen huone omistettuna vaeltajille sekä täydelliset peseytymis- ja pyykinpesumahdollisuudet. Heille trail angelina oleminen oli todellinen kunnia-asia, minkä todisti jo heidän autojensa rekisterikilvet (PCT MOM sekä PCT DAD).

Kukkia vuoristossaKukkaloistoa Lake Tahoen eteläpuolella. Mitä opit matkan varrella?

– Ainakin varmuus englannin puhumiseen karttui, toivottavasti edistyin myös lausumisessa. Pitkään kotiinpaluun jälkeen suomen puhuminen tuntui jopa epämiellyttävältä. Opin vaelluksen aikana hyvin paljon omasta itsestäni, mikä oli ehkä se suurin tavoitteeni. Varsinkin viimeiset neljä vuotta olen ollut aika hukassa elämässäni. En tiedä voinko sanoa löytäneeni avainta ikuiseen onneen, mutta ainakin tiedän pystyväni asioihin, joita en pitänyt aikaisemmin mahdollisena. Tiedän myös, että takaisin luonnon pariin on päästävä. Siellä olo tuntui kevyeltä, vaikka päivät olivatkin fyysisesti ja henkisesti raskailta. Oli mukavaa olla perusasioiden äärellä, vailla turhia häiriöitä.

Oliko matkalla yllättäviä ongelmia tai iloisia sattumuksia?

– Ensimmäisenä tulee mieleen heti toisena päivänä iskenyt lumimyrsky. Lähdin vaellukselle suhteellisen myöhään keväällä, joten lumisade lähes Meksikon rajalla oli aikamoinen yllätys. Ja niin oli myös paikallisille, sillä päästyäni Mt. Lagunan pikkukylään pörräsi joka puolella paikallisia televisioasemia kuvaamassa juttua tästä erikoisesta sääilmiöstä. Tien varressa oli kyltti, jossa toivotettiin vaeltajat tervetulleeksi paikalliseen kuppilaan. Koska olin aika kylmissäni ja nälissäni, päätin pysähtyä lepotauolle sinne. Sisään päästyäni tajusin kuppilan olevan jo täynnä vaeltajia. Myrsky oli kuulema alkanut jo edellisenä iltana, joten osa oli yöpynyt kahvilan lattialla. Tuulet olivat vaarallisen kovia, joten jäin muiden kanssa viettämään yötä kahvilan suojaan. Illalla paikallinen rock-yhtye soitti musiikkia, ihmiset tanssivat ja söivät. Tarjolla oli myös vegaaninen burgeri! Kun sulkemisaika tuli, siirrettiin pöydät ja tuolit pois tieltä, ja 46 vaeltajaa levittivät makuualustansa ja -pussinsa lattialle.

Matkaajat kahvilassaPinehouse Cafe Mt Lagunalla, jonka lattialla vietin lumimyrskyn takia yötä 45 muun vaeltajan kanssa. – Muita vastaavia tarinoita riittäisi vaikka millä mitalla. Välillä jouduin nukkumaan puistossa junaradan vieressä, kun en saanut liftikyytiä takaisin polulle, ja välillä saatoin saada aamupalaksi vegaanista chiliä ystävälliseltä eläkeläismieheltä. Tapahtumat olivat yhtä vaihtelevia kuin polku itsekin.

Kalle Rasinkangas vuoren huipullaMt San Jacinton (3302 m) huipulla, noin maililla 180. Huipulta alas aavikolle oli korkeuseroa lähes kolme kilometriä, joten maisemat olivat huimat!

 

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa