Siirry suoraan sisältöön
Etusivu » miksi veganismi

miksi veganismi

Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi vuosina 2011–2012 ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hän halusi oppia lisää muista eläimistä ja selvittää, mitä eläintilojen sisällä tapahtuu päiväsaikaan.

”Ensimmäinen tunne oli häveliäisyys. Sellainen, joka tulee tilanteessa, kun pitäisi tehdä jotain sopimatonta. Seisoin ison eläimen edessä. Tai oikeastaan sen rintojen. Ja minun oli määrä pestä ne. Kajota jonkun yksityisalueelle, mihin tunsin ettei minulla olisi lupaa eikä oikeastaan haluakaan. Siinä se seisoi suoraan minun nenäni edessä, utareet pullottaen maidosta.” 

Näin alkoi päiväkirjamerkintäni eläintiloilta, joilla työskentelin vuosina 2011–2012. Opiskelin tuotantoeläinten hoitajaksi ja merkitsin jokaisen työpäivän jälkeen ajatukseni ja tapahtumat ylös. Ensimmäinen merkintä kiteyttää eläintiloilla tapahtuvan itsestäänselvyyden: eläimiä käytetään hyväksi. Niiden yksityisalueelle kajotaan, niiden vaivoin tuottama maito annetaan ihmisille emojen omien poikasten sijaan. Eläimet tapetaan, kun ne eivät enää tuota tarpeeksi. 

Olin työharjoittelussa niin sikaloissa, kanalassa, broilerihallissa, lampolassa kuin navetoissakin. Tiesin paljon jo etukäteen: olinhan toiminut eläinoikeusliikkeessä miltei puolet elämästäni, kirjoittanut graduni kanoista ja vieraillut lukuisilla tiloilla. Silti moni asia tuli yllätyksenä. En ennen ollut ajatellut esimerkiksi sitä, että eläimiä lyödään niin paljon. Jalkakipuisia lehmiä patistettiin lantakolalla lyöden lypsylle. Sikoja potkittiin, jotta niiden ahtaat karsinat saatiin siivottua. Kärsäkkäitä myös hätistettiin sähköpiiskalla teurasautoon. 

Kovetin sydämeni ja mieleni. Itkin kerran. Se tapahtui silloin, kun näin karjuporsaiden kastraation: 

”Nainen nosti kärryistä ensimmäisen porsaan takajaloista ja katsoi takapäähän: poika. Hän pisti kipulääkkeen ihon alle niskaan, otti veitsen ja viilsi porsaan kiveksiin viillon. Sen jälkeen hän plumpsautti kiveksen esiin ja repi sen sieltä pois kivesnuorineen ja heitti verisen klimpin karsinaan porsaiden emon viereen.[…] Koko toimituksen ajan possu oli aivan hiljaa. Kun se laskettiin jalasta karsinaan, se jäi kyyhöttämään karsinan seinän viereen.” 

Kipulääke ei ole sama kuin puudutus. Se on sama kuin eläimelle annettaisiin Buranaa ja sen jälkeen sen kivekset revittäisiin irti. Kipu on sanoinkuvaamaton. Toimenpide tehdään kaikille karjuporsaille, eikä luomu ole tästä poikkeus.  

Toinen äärimmäisen kova kipu tuotetaan, kun vasikat nupoutetaan, eli niiden sarven aiheet poltetaan. Puolilla tiloista toimenpide tehdään ilman eläinlääkäriä. Se tarkoittaa ilman nukutusta, ilman kunnon puudutusta. Se tarkoittaa väkisin kiinni pitämistä, kolmannen asteen palovamman tuottamista. Yritin saada tilalliset kutsumaan eläinlääkärin toimenpidettä tekemään, mutta halukkuutta ei löytynyt: se maksaa. 

Kaikista pahinta eläimille on kuitenkin itse vankeus. Päivästä toiseen kovissa ahtaissa betonikarsinoissa, häkeissä tai kauloista parsiin kytkettyinä. Päivästä toiseen eläinten voimakasta aliarvioimista: Yhdessäkin sikalassa oli virikkeeksi pultattu karsinan seinään 30 sentin metalliketju. Lisäksi siat saivat muutaman kourallisen kutteria. Ajateltiin, että se riittää. Sitten siat ovat tyytyväisiä. Minä näin, etteivät ne olleet. Eivät tuollaiset riitä aktiivisille ja älykkäille eläimille. Siat purivat turhautuneina karsinoitaan tai toisiaan. Monen saparot olivat verillä tai jopa poikki purtuja. Niveltulehduksiin sikaloissa annettiin antibioottia joka päivä.

Vuoden häkkikanalassa viettäneet kanat olivat takapuolistaan kuin vaippapaviaaneja, joiden takamus loistaa kirkkaanpunaisena: lintujen höyhenet olivat kuluneet, tai ne oli nokittu irti. Kanojen kynnet olivat kuin noita-akalla, ja ne tarttuivat rakenteisiin: häkissä ei pysty kuopsuttamaan kynsiä lyhyemmiksi.

Parsinavetoissa lehmät möllöttävät kauloistaan kiinni 8–10 kuukautta vuodessa. Ainoa liike on puoli askelta eteen, puoli taakse. Vailla kunnollista sosiaalista kontaktia toisiin lajitovereihin. ”Parsinavetta oli halvempi rakentaa kuin pihatto”, minulle vastattiin, kun kysyin, miksi vielä tällä vuosikymmenellä joku rakensi parsinavetan.

Ihmiset haluavat juoda lehmän maitoa. Tämä tarkoittaa sitä, että vasikka erotetaan emostaan yleensä heti syntymän jälkeen tai viimeistään parin viikon päästä. Opin tunnistamaan sen epätoivoisen, sydäntäraastavan huudon, joka kuuluu navetan ulkopuolelle saakka, kun vasikka on viety emoltaan. Emo etsii ja etsii poikastaan. Ravaa navetan käytävillä – mikäli ei ole kytkettynä parteen – ja etsii etsimistään useita päiviä. Poikanen, tungettuna ahtaaseen karsinaan, kyhjöttää. Se opetetaan juomaan korviketta tuttipullosta tai ämpäristä. Tai sitten se viedään sonnikasvattamoon toisten kohtalotovereiden seuraan. Miltä tuntuu menettää juuri synnyttämänsä poikanen joka ikinen kerta? Miltä tuntuu elää ilman emon hoivaa? En pysty edes kuvittelemaan sitä.

Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Olin muutaman päivän harjoittelussa broileritilalla. Tällä tilalla, jota iloisesti mainostetaan perhetilaksi, asuu 120 000 lintua. Broileritilalla ei käy eläinlääkäri hoitamassa sairaita, vaan kärsivät tapetaan – mikäli ne löydetään kymmenien tuhansien kanojen joukosta. Tilalla on oma krematorio: sinne on helppo kipata tapetut sekä itsestään kuolleet hallien tarkastuskierroksen päätteeksi. Lintuja oli paljon, ja loppukasvatusajasta ne levittäytyivät tiiviiksi massaksi. Niin tiiviiksi, että liikkuminen raadonkeräyskärryn kanssa hallissa oli hankalaa. 

Broilereiden yksi isoimmista ongelmista on jalostus, jonka tarkoituksena on saada eläimet kasvamaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pienellä ruokamäärällä. Löysin päivittäin useita kymmeniä kituvia lintuja, joita kutsuttiin ”karsittaviksi”. Valmiiksi kuolleita oli saman verran. Kituvat tapettiin ottamalla päästä kiinni ja pyörittämällä kuin linkoa.

”Suurimmalla osalla toinen jalka oli omituisessa asennossa ja lintu yritti raahata sitä perässään. Yhdellä kanalla oli neljä jalkaa. Jollain linnuista oli vino pää, toisilla katkenneet siivet. Jotkut kyyhöttivät muuten vain sairaan näköisinä, eivätkä ne liikkuneet nostettaessa.” 

Joku väitti harjoittelutilojeni olevan yksittäistapauksia. Näin ei todellakaan ole. Jos on käynyt yhdellä broileritilalla, voi sanoa nähneensä ne kaikki. Vesi- tai ruokajärjestelmä saattaa olla erilainen, mutta samanlaisia halleja ne kaikki ovat. Toisissa vain broilerit elävät 31 vuorokautta, toisissa 39. 

Sikalat ovat pitkälti samanlaisia. Suurin osa emakoista elää lähes puolet vuodesta kääntymisen estävässä häkissä. Navetoissa on enemmän vaihtelua: puolet suomalaisista lehmistä elää parressa, puolet pihatossa. Kuitenkin joka ikisellä maitotilalla lehmä erotetaan vasikastaan joko heti tai viimeistään muutaman viikon päästä poikimisesta. Kierre on vääjäämätön: poikiminen-erotus-suru-keinosiemennys-poikiminen-erotus-suru-keinosiemennys. Jos sioilla on pehkua, maitotilan vasikat saavat olla emonsa seurassa tai kanat pääsevät ulos, ne ovat yksittäistapauksia.

Lopuksi tulee vääjäämättä teurastus jokaiselle yksilölle. Se tulee sitten kun eläimestä ei ole enää hyötyä ihmiselle. Kun kanat eivät pysty enää munimaan aivan 300 munaa vuodessa. Kun broileri on vain viiden viikon ikäinen, mutta siinä vaiheessa jo lihaskimpuksi kasvatettu. Kun sian pakarat ovat tarpeeksi suuret tai kun lehmä ei tule enää tiineeksi syystä tai toisesta. Ja kaikki tämä vain siksi, että ihminen haluaa syödä tietynmakuista ruokaa.

Viimeisen harjoittelun tein saksalaisessa eläinten turvakodissa. Tutustuin siellä pieneen porsaaseen, jonka jalka oli murtunut. Leikin sen kanssa päivät, sillä sen olosuhteet olivat murtuman takia ankeat. Kun possu pääsi kolmen viikon päästä ulos, se alkoi tonkia. Voi pojat että se tonki! Tonki, tonki ja tonki. Kolme tuntia sen raivokas pieni kärsä kaivoi kovaa savimaata. Sitten kun possu pääsi kokonaan ulos, sen hillitön tonkimistarve väheni, sillä se sai tonkia milloin halusi. Jokaisessa suomalaisessa sikalassa asuu yhtä monta tonkimishaluista eläintä kuin siellä on sikoja. Hyvin harvassa ovat ne paikat, joissa siat saavat tonkia. Minä pääsin tuotantotiloilta ulos, mutta niiden sisälle jäi tuhansia eläimiä hengittämään haisevissa, ahtaissa ja masentavissa laitoksissa. Elämää niissä ei ole, hengittämistä vain. 

Kenen syytä tämä kaikki on? Eläintilalliset paiskivat usein pitkiä päiviä ilman viikkolomia, mutta eläimet voivat huonosti.  

”Lainlaatijat”, toteavat tilalliset.

”Kuluttajat”, sanovat lainlaatijat. Eläintuotteista ei suostuta maksamaan tarpeeksi. 

”Tilalliset”, toteavat kuluttajat. 

Sitten syytellään puolin ja toisin kaikkia osapuolia ja noidankehä on valmis. ”Eläinkäsitys”, sanon minä. Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Eveliina Lundqvist
Kirjoittaja on opettajan koulutuksen saanut maatalous- ja metsätieteen maisteri sekä eläintenhoitaja, joka aikoo perustaa eläinten turvakodin. Salainen päiväkirja eläintiloilta julkaistiin keväällä 2014.

Paula, Leo, Artturi, Anniina, Netta ja Pekka kertovat, miksi ja miten he vaikuttavat muiden eläinten puolesta.

Kasvokuva

Paula

Olen vaasalainen ja vaatekaupanmyyjä. Ryhdyin kasvissyöjäksi 15-vuotiaana ja parin vuoden päästä siitä siirryin täysin vegaaniseen ruokavalioon. Sain tiedon silloisilta luokkatovereiltani, ja koska eläinten oikeudet ja ympäristöasiat herättivät kiinnostusta, otin osaa myös järjestötoimintaan. Tapasimme muun muassa järjestää kasvisruokapäiviä paikallisessa nuorisokahvilassa ja jakaa ilmaista ruokaa ja reseptejä. Opettelin valmistamaan herkullista vegaaniruokaa, ja taidot karttuivat vuosien varrella. Nyt pidän ruokablogia nimeltään Pidempi korsi. Perustin blogin alkujaan ystäviäni varten, koska ympärillä kiinnostusta riitti ja olin usein vastaamassa kysymyksiin. Syömistottumuksien muuttaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta, mutta kasvisyöjäksi ryhtyminen avaa parhaimmillaan uuden mielenkiintoisen ruokamaailman. Samalla vaikutat asioihin, joista välität.


Kasvokuva

Leo

Työskentelen Luonto-Liiton toiminnanjohtajana ja toimin Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Koulutukseltani olen hallintotieteiden maisteri. Olen kahden lapsen isä, ympäristöasiantuntija ja bloggaaja (www.leostranius.fi). Omassa perheessäni noudatamme ympäristö-, terveys- ja eläinoikeussyistä vegaaniruokavaliota. Kasvispohjainen ruokavalio kuormittaa ympäristöä vähemmän kuin eläinperäinen ruoka. Pidän ajatuksesta, että en tarvitse kärsimystä ja kuolemaa elääkseni. Vegaaniruokaa voidaan edistää tehokkaimmin maataloustukia uudelleen suuntaamalla, verotuksella, julkisilla hankinnoilla ja pakkausmerkinnöillä. Esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa tulisi olla lähtökohtaisesti tarjolla vegaaniruokaa. Omat ruokavalinnat ovat tärkeitä. Tämän lisäksi kannattaa vaikuttaa myös yhteiskunnallisesti toimimalla järjestöissä ja ottamalla yhteyttä päättäjiin.


Kasvokuva

Artturi

Olen ollut tuottamassa kasviskinkkuaineksia, väsäämässä vegaaniruokaa ympäristöaiheisissa kansankeittiöissä, web-ohjelmoimassa Vegaia-lehden hyväksi sekä esittämässä kahlittua pehmolehmää tihkusateessa. Erilaisia tilaisuuksia tarjoutuu vapaaehtoistyön kautta. Joskus pääsee soveltamaan erikoisosaamistaan. Olen maailmankatsomukseltani buddhalainen: en halua aiheuttaa kärsimystä olennoille, joilla on tuntoaisti ja mieli.


Kasvokuva

Anniina

Yhteiskunnallisen muutoksen hitaus vie monilta halun taistella eläinten puolesta, mutta itse haluan vaikka kiusallanikin toimia omantuntoni mukaan, ettei ainakaan minun takiani kukaan istu häkissä kärsimässä. Nuorempana olin ujo ja minun oli vaikea lähteä mukaan eläinoikeustyöhön. Kokkasin kyllä tutuille kasvisruokaa ja olin ylpeä, kun minulta pyydettiin reseptiä. Sekin on vaikuttamista! Myöhemmin löysin kirjoittamisesta itselleni sopivan kanavan, ja toimin nykyään Vegaian toisena päätoimittajana. Työkseni opetan virolaisille suomea ja suomennan virolaista kirjallisuutta. Koska asun Tallinnassa, olen mukana Viron vegaaniyhdistyksessä sekä järjestämässä Tallinnan kasvisruokamessuja. Kannustan jokaista vaikuttamaan missä ja miten itselle parhaiten sopii!


Kasvokuva

Netta

Rupesin vegaaniksi kolme vuotta sitten usean kasvisruokapainotteisen vuoden jälkeen. Luin paljon eläinteollisuudesta ja -filosofiasta. Päätös oli lopulta selkeä. En halua ruokavalioni takia riistää muiden eläinten ainutkertaista elämää. Minulla on vapaus valita ravitsevaa vegaaniruokaa, joten miksi en tekisi niin. Pyrin vaikuttamaan eläinten oikeuksiin keskustelemalla tuttavien kanssa eläinteollisuudesta ja julkaisemalla eläinoikeusaiheisia linkkejä Facebookissa. Olen kirjoittanut eläinten oikeuksista blogissani (arvokaselama.blogspot.fi) ja mielipidepalstoilla. Hyödynsin työkokeiluni Vegaaniliiton toimistolla, ja olen Vegaanihaaste-kampanjan tuutorina. Haluan kannustaa ja tukea ihmisiä omaksumaan vegaanisen elämäntavan. Keinoja vaikuttaa on paljon sen lisäksi, että omalla esimerkillään näyttää välittävänsä.


Kasvokuva

Pekka

Olen taidegraafikko Tuusulasta. Ryhdyin aikoinaan kasvissyöjäksi asteittain. Prosessi alkoi vuonna 2000, jolloin jätin ensin punaisen lihan kokonaan pois ruokavaliosta. Vuosien myötä olen päätynyt täysin vegaaniksi. Teen taidegrafiikkaa ja piirustuksia, ja veganismi heijastuu vahvasti myös työhöni. Joskus se näkyy itse teoksissakin. Teosmateriaalien ja koko työhuoneeni muuttaminen vegaaniystävälliseksi on ollut haaste, mutta muutoksen myötä työhuoneesta tuli myös myrkytön. Olen vegaani monesta eri syystä: Eläimet eivät kärsi minun takiani. Säästän ympäristöä ja luontoa. Vaalin terveyttä. Tykkään syödä paremman makuisia ruokia. Veganismilla on suuri henkinen tarkoitus; uskon sielulliseen puhtauteen kasvisruokavalion myötä.

Kasvokuva

Eveliina, lääkäri

Opiskellessani havahduin vegaaniruokavalion terveellisyyteen ja ekologisuuteen, ensimmäinen kosketukseni veganismiin oli vegaanikurssikaveri. Siirryin sekasyönnistä suoraan vegaaniruokavalioon, vähittäistä siirtymää on ollut kosmetiikassa ja hygieniatuotteissa. Myöhemmin ymmärsin myös eettisen puolen.


Kasvokuva

Roope, oikeustieteen opiskelija ja Animalian aktiivi

Niin kauan kuin muistan olen suhtautunut epäröiden ajatukseen tappamisesta ruoan takia. Yleinen elämän kunnioitus oli kasvissyöntini perusteena, ja vegaaniksi ryhdyin, kun opin tuotantoeläinten karmeista oloista. Sen jälkeen moni näistä epäkohdista on alkanut tuntua välttämättömältä edellytykseltä tuotannolle.


Kasvokuva

Visa, liikuntaneuvoja

En enää halunnut olla osa hiljaista massaa, joka omalla ajattelemattomuudellaan mahdollistaa laajamittaisen eläinten hyväksikäytön. Vegaaniseen maailmaan tutustuttuani olenkin huomannut, ettei eläintuotteiden käytölle ole minkäänlaista tarvetta. Ruokaa, vaatteita, kosmetiikkaa – kaikki löytyy vegaanisena!


Kasvokuva

Juho, klassisen laulun opiskelija ja tuleva filosofian ja luokanopettaja

Minulle vegaanisessa elämäntavassa on kyse kaikkien yksilöiden – niin ihmisten kuin muidenkin eläinten – vapaudesta ja oikeudesta elämään. Se on johdonmukainen askel pyrkimyksessä hierarkioista pois kohti tasa-arvoa ja oikeasti kestävää kehitystä. Ja mikä tärkeintä, se on myös antanut valtavan paljon!


Kasvokuva

Elina, yrittäjä, ruokabloggaaja ja keittokirjailija

Ryhdyin kasvissyöjäksi 13-vuotiaana luettuani lehdestä artikkelin broilerinkasvatuksesta. Pari vuotta myöhemmin jätin pois muutkin eläinkunnan tuotteet. Vanhemmiten eläinten oikeuksien rinnalle ovat tulleet myös ympäristö- ja terveyssyyt. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen elämäntavastani.


Kasvokuva

Tiina, erityisluokanopettaja

Ysiluokkalaisena luin lehtiartikkelin kasvissyönnistä ja pyysin Vegaaniliitolta lisää tietoa. Siten avautuivat myös terveydelliset ja ekologiset näkökohdat. Minulle ensisijainen syy veganismiin oli rakkaus eläimiin. Terveysvaikutukset aloin ymmärtää, kun esimerkiksi heikot hemoglobiiniarvoni vihdoinkin paranivat.


Kasvokuva

Oskari, ympäristöalalla työskentelevä perheellinen insinööri

Kyseenalaistin tehotuotannon ja hetken jälkeen eläintuotannon oikeutuksen. Hain tietoa eläintuotannosta ja -oikeusasioista sekä kasvissyönnistä. Jako syötäviin ja ei-syötäviin eläinlajeihin alkoi tuntua teennäiseltä ja hyväksikäyttö väärältä. Ei ollut enää perustetta tai oikeutusta jatkaa eläinperäisten tuotteiden käyttöä.


Kasvokuva

Aale, opiskelija

Aloin kasvissyöjäksi lähinnä kumppanini siivellä, mutta myöhemmin en voinut sulkea silmiäni maito- ja munatuotannon kauheuksilta, joten vegaanius oli väistämätöntä. Varsinkin dokumentteja katsomalla maailman pahuus on iskenyt niin kovasti sydämeen, etten usko, että pystyisin palaamaan lihansyöntiin.

Lue lisää tarinoita sekä syistä ja tavoista siirtyä vegaaniseen elämäntapaan Vegaaniliiton Miksi ja miten vegaaniksi? -esitteestä.

Veganismi on myös päivittäisiä ympäristötekoja 

Nykyiset ruokavalintamme ylikuluttavat maapallon resursseja ja uhkaavat hyvinvointiamme. Kestämätön ruoantuotanto jatkaa silti kasvuaan, ja esimerkiksi suomalaiset syövät lihaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.   

Maailman ruoantuotannon kannalta ongelma ei ole väestönkasvu, vaan eläinperäisten tuotteiden kulutuksen lisääntyminen. Viljaa kasvatetaan yhä enemmän tuotantoeläimille ihmisten sijaan. Nykyisen viljantuotannon määrällä voitaisiin ruokkia esimerkiksi maapallon koko kasvava väestö, jos se käytettäisiin suoraan ihmisruoaksi.  

Tietoisuus omien ruokavalintojen vaikutuksista ympäristöön vahvistaa päätöstä muuttaa tottumuksiaan paitsi eläinten myös ympäristön kannalta kestävämpään suuntaan.  Eläinperäisistä tuotteista luopumalla tai vähentämällä niiden käyttöä voi edistää ekologisesti ja eettisesti kestävää ruokakulttuuria myös globaalisti.

Lihantuotanto aiheuttaa päästöjä ja hukkaa resursseja 

Eläinten tuotanto ruoaksi aiheuttaa ison osan maailman kasvihuonepäästöistä. Globaalisti ruoantuotannon arvioidaan aiheuttavan kolmanneksen maailman päästöistä, joista suurin osa tulee eläintuotannosta1. Liharuokien ilmastokuormitus onkin moninkertainen kasvisruokiin verrattuna. Naudanliha puolestaan aiheuttaa eläintuotteista eniten ilmastopäästöjä2.  

Verrattuna kasvisruoan tuotantoon eläinten tehotuotanto tarvitsee enemmän resursseja kuten peltopinta-alaa ja puhdasta vettä. Lisäksi se heikentää vesistöjen tilaa ja luonnon monimuotoisuutta.  

Eläinten ruoka voitaisiin käyttää ihmisravinnoksi

Eläimiä ruokitaan rehulla ja erilaisilla viljelykasveilla, joiden kasvattamiseen tarvitaan valtava määrä peltopinta-alaa. Eläintuotannon hyötysuhde on heikko; esimerkiksi yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan noin kymmenen kiloa kasvirehua. Eläimiä ruokitaan myös soijalla ja viljalla, joita ihminenkin voisi suoraan syödä. 

Myös Suomeen tuodaan rehusoijaa, jonka kasvatus Etelä-Amerikassa on yhteydessä sademetsien hakkuisiin. Peltopinta-alaa raivataan rehun- ja karjankasvatuksen tarpeisiin. Suurin osa Eurooppaan tuotavasta soijasta tuotetaan Brasiliassa, Argentiinassa ja Yhdysvalloissa. Suomeen tuodusta soijasta noin 95 % menee eläinrehuksi, josta siipikarjan kasvatus (broilerinliha ja kanamunat) käyttää soijaa eniten3. Syötäväksi kelpaavan kasvisravinnon kierrättäminen eläinten kautta on tehotonta resurssien käyttöä. Soija voitaisiin yhtä hyvin käyttää ihmisravinnoksi. Suomessa arviolta 70 % peltopinta-alasta käytetään eläinten ravinnon tuottamiseen4.  

Lanta valuu vesistöihin

Eläinmaatalous kuluttaa paljon vettä. Esimerkiksi puolen naudanlihakilon tuottaminen kuluttaa saman verran vettä kuin päivittäinen suihkussa käynti puolen vuoden aikana. Kaiken kaikkiaan yhden naudanlihakilon tuottamiseen tarvitaan 5 000–15 000 litraa vettä, mikä voi olla jopa noin kymmenkertainen määrä viljaan, soijapapuun tai muihin palkokasveihin verrattuna5

Suomessa vedestä ei ole pulaa. Kuitenkaan eläinmaatalouden vaikutukset eivät rajoitu pelkästään makean veden käyttöön. Eläinten kasvatus ruoaksi rehevöittää vesistöjä ja on pääsyy esimerkiksi Suomen rannikon joka kesäisiin myrkyllisiin sinilevälauttoihin. Tämä johtuu valtavasta lannan määrästä, jota syntyy erityisesti Varsinais-Suomen ja länsirannikon eläintalousvaltaisilla alueilla. Lannan kuljettaminen muualle on kallista. Siksi päädytään tilanteeseen, jossa raivataan lisää peltotilaa lannan levitykseen tai lantaa levitetään olemassa oleville pelloille liikaa. Pelloilta lannan ravinteet valuvat vesistöihin ja rehevöittävät niitä6.  

Luonnon monimuotoisuus  

Tehomaatalous köyhdyttää luontoa. Yksittäisten rehu- ja ruokakasvien monokulttuuriviljelmät ja viljelyssä käytetyt torjunta-aineet vaikuttavat luontoon haitallisesti. Globaalissa mittakaavassa tehomaatalouteen perustuva ruoantuotanto heikentää merkittävästi luonnon monimuotoisuutta ja kiihdyttää metsäkatoa.  

Monet suomalaisten käyttämät ruokatuotteet tuodaan ulkomailta. Samalla heikennämme luonnon monimuotoisuutta muualla maailmassa. Onkin arvioitu, että 90 % suomalaisten kuluttaman ruoan vaikutuksista monimuotoisuuteen tapahtuu Suomen rajojen ulkopuolella7.  

Kun huomioidaan eläinten kasvatukseen tarvittavat resurssit globaalisti, voidaan todeta sen heikentävän luonnon monimuotoisuutta merkittävästi. Maailmassa teurastetaan vuosittain arviolta yli 55 miljardia maaeläintä, joista noin puolet kasvatetaan tehotuotantolaitoksissa8. Suomessa ns. tuotantoeläimiä teurastetaan vuodessa yli 80 miljoonaa, mikä on väestöön nähden valtava määrä. Luvussa ei ole mukana munijakanoja eikä kasvatettuja kaloja9. Tällaisten eläinmäärien kasvatus vaati huomattavasti resursseja – maapinta-alaa, ruokaa, vettä ja energiaa sekä tuottaa valtavasti jätettä. 

Myös merten monimuotoisuus on uhattuna. Suurin osa maailman ruoantuotantoon käytetyistä kalakannoista on liikakalastettuja ja vaarassa romahtaa10. Lisäksi monet pyyntimenetelmät, kuten pohjatroolaus, ovat hyvin haitallisia muulle meriluonnolle. Suomessa syödään paljon Norjassa kasvatettua lohta, jonka ilmastovaikutukset ovat suuremmat kuin siipikarjalla. Norjalainen lohi on myös epäeettistä, sillä lohet ovat sairaiksi jalostettuja ja kärsivät äärimmäisestä stressistä11. Lisäksi kalankasvatus rehevöittää vesistöjä.  

Kirjoittajat: 

Lotte Suveri, FM 
Taru Konst, FT, KTL 

Käytännön vinkkejä ympäristövastuulliseen ruokailuun    

  • Tutustu uusiin kasvisruokaresepteihin, joita netistä löytyy lukemattomia. Tuttuihinkin resepteihin on erilaisia kasvipohjaisia vaihtoehtoja, kuten kasvimaitoja, -kermoja, -jogurtteja, -jäätelöitä ja erilaisia papu-, kaura-, herneproteiini- ja vehnägluteiinipohjaisia kasviproteiinituotteita.   
  • Tee kaupassa käynnistä uusi innostava seikkailu. Mitä resepteissä mainittuja vegaanisia ainesosia ja ruokia löytyykään. Myös vegaanisten valmisruokien määrä on yllättävän suuri. 
  • Kysy vinkkiä tutulta kasvissyöjältä.  
  • Osallistu vegaanihaasteeseen (vegaanihaaste.fi) ja tutustu Vegaaniliiton reseptipankkiin: www.vegaaniliitto.fi/reseptit
  • Suosi sesongin mukaisia kasviksia ja hedelmiä .
  • Älä heitä ruokaa roskiin.  Kolmannes maailman ruoasta menee nykyään hävikkiin. 
  • Miltei jokaisesta ravintolasta saa nykyisin pyydettäessä vegaanisen annoksen, vaikkei sellaista listalla näkyisikään .

Lähteet

  1. Poore, J., and Nemecek, T. (2018) Reducing food's environmental impacts through producers and consumers. Science 360(6392), 987–992.Rao S. (2021). Animal agriculture is the leading cause of climate change. Journal of Ecological Society (ed. Gole s., Watve A.), Vol 32-33, 2020-2021, pp. 155-167.
  2. Ilmasto-opas.fi. Ilmastonmuutosta voi hillitä ilmastoystävällisemmällä ruokavaliolla. LUKE. Julkaistu 12.05.2020. https://www.ilmasto-opas.fi/artikkelit/ilmastonmuutosta-voi-hillita-ilmastoystavallisella-ruokavaliolla
  3. WWF. Näkökulma. Soija syynissä: Ruoaksi, rehuksi vai boikottiin? Mari Koistinen. Julkaistu 14.01.2020. https://wwf.fi/uutiset/2020/01/soija-syynissa-ruuaksi-rehuksi-vai-boikottiin/
  4. WWF. Ruoan ympäristövaikutukset. (Luettu 29.12.2022) https://wwf.fi/ruoka/ruuan-ymparistovaikutukset/
  5. Gerbens-Leenes P.W., Mekonnen M.M., Hoekstra A.Y. The water footprint of poultry, pork and beef: A comparative study in different countries and production systems. Water Resources and Industry, Volumes 1–2, (2013), Pages 25-36, ISSN 2212-3717, https://doi.org/10.1016/j.wri.2013.03.001. (Luettu 15.3.2023) https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S2212371713000024Mekonnen, M.M., Hoekstra, A.Y. The green, blue and grey water footprint of farm animals and animal production. Value of Water Research Report Series No. 48, UNESCO-IHE, Delflt, the Netherlands. (Luettu 13.5.2023) https://www.waterfootprint.org/resources/Report-48-WaterFootprint-AnimalProducts-Vol1.pdf
  6. John Nurmisen Säätiö. Rehevöityminen. (Luettu 29.12.2022) https://johnnurmisensaatio.fi/itameri/rehevoityminen/Maa- ja metsätalousministeriö. Lanta on saatava kiertoon, jotta Itämeri elpyy. Uutinen 24.08.2021.https://mmm.fi/-/lanta-on-saatava-kiertoon-jotta-itameri-elpyy
  7. Sandström V., Kauppi P.E., Scherer L, Kastner T. Linking country level food supply to global land and water use and biodiversity impacts: The case of Finland. Sci Total Environ. 2017 Jan 1;575:33-40. doi: 10.1016/j.scitotenv.2016.10.002. Epub 2016 Oct 8. PMID: 27728843.
  8. Sage, Colin. (2015). Making and Un-Making Meat: Cultural Boundaries, Environmental Thresholds and Dietary Transgressions. Teoksessa Goodman, Michael K. (2015) Critical Food Studies : Food Transgressions : Making Sense of Contemporary Food Politics. Ashgate Publishing Group.
  9. Laakkonen E., 2021. Teuraspäivä on joka päivä. Animaliamedia 20.10.2021. https://animaliamedia.fi/teuraspaiva-on-joka-paiva/
  10. Pauly, D., Zeller, D. Catch reconstructions reveal that global marine fisheries catches are higher than reported and declining. Nat Commun 7, 10244 (2016). https://doi.org/10.1038/ncomms10244
  11. MOT. Sairaaksi kasvatettu lohi. Julkaistu 7.11.2022. Yle. https://areena.yle.fi/1-50979212

Ravitsemussuositukset kehottavat lisäämään mm. kasvisten ja palkokasvien syöntiä ja vähentämään punaisen lihan, suolan ja kovan rasvan syöntiä (1). Näiden tavoitteiden toteutumiseen on vielä matkaa. Suomalaisten ravitsemusta seurataan viiden vuoden välein julkaistavassa FinRavinto -tutkimuksessa. Uusimman, FinRavinto 2017-tutkimuksen mukaan suomalaisten ruokavalion suurimpia ongelmia ovat liiallinen lihan, suolan ja kovan rasvan syönti sekä vähäinen kasvisten syönti ja kuidun saanti (2).

Kasviksia, hedelmiä ja marjoja söi suosituksen mukaisesti vain 14 % miehistä ja 22 % naisista. Myös hiilihydraattien ja kuidun saanti jäi riittämättömäksi yli kahdella kolmasosalla tutkituista. Punaista ja prosessoitua lihaa puolestaan söi yli suositellun maksimäärän 79 % miehistä ja 26 % naisista. Tyydyttynyttä eli kovaa rasvaa suurin osa (94 – 97 %) sai liikaa. Sen tärkeimpiä lähteitä ovat maitovalmisteet ja liharuoat. Proteiinista kaksi kolmasosaa saatiin eläinproteiinista, ja kaikenkaikkiaan viidennes sai sitä yli suositellun. Yhdeksän kymmenestä aikuisesta sai liikaa suolaa. Eniten suolaa saatiin liha- ja kananmunaruoista sekä toiseksi eniten viljavalmisteista, kuten leivästä. Vitamiineista erityisesti folaattia saatiin liian vähän, mutta myös C-vitamiinin, tiamiinin, riboflaviinin, D-vitamiinin ja A-vitamiinin saanti jäi osalla riittämättömäksi (2).

Korkea eläinkunnan tuotteiden kulutus lisää riskiä sairastua moniin elintasosairauksiin, kuten sydän- ja verisuonitauteihin, kohonneeseen verenpaineeseen, tyypin 2 diabetekseen ja moniin syöpiin, erityisesti paksu- ja peräsuolen syöpiin. Riskiä sairastumiseen lisäävät lisäksi epäterveellinen ravinto (vähäkuituinen, vähän vitamiineja ja kivennäisaineita, mutta runsaasti lisättyä sokeria, kovaa rasvaa ja suolaa sisältävä), ylipaino, kohonnut verenpaine, korkea kolesterolipitoisuus ja liikunnan vähäisyys (1,3,4,) .

Terveellinen vaihtoehto

Moni ajattelee yhä lihan, maitotuotteiden tai kananmunien olevan välttämättömiä terveydelle. Osa kasvissyöjistä käyttää kasvikunnan tuotteiden lisäksi maitotaloustuotteita (laktovegetaristit) tai sekä maitotuotteita että munia (lakto-ovovegetaristit). Tämä ei kuitenkaan ole terveyden kannalta välttämätöntä, sillä tarvittavat ravintoaineet saadaan B12-vitamiinia lukuun ottamatta myös vegaaniruokavaliosta. Suomessa asuvien vegaanien ruokavaliota tulee lisäksi täydentää D-vitamiinilla ja jodilla. Huolellisesti koostetut kasviruokavaliot, vegaaniruokavalio mukaanlukien, ylläpitävät ja edistävät terveyttä (3). Terveellinen vegaaniruokavalio sisältää monipuolisesti täysjyväviljoja, palkokasveja, pähkinöitä, siemeniä, kasviksia, hedelmiä, marjoja ja kasvirasvaa. Lue lisää ruokavalion koostamisesta täältä.

Hyvin koottu vegaaniruokavalio sopii myös raskaana oleville, imettäville, lapsille ja nuorille (5). Lue lisää odottavien, imettävien ja lasten vegaaniruokavaliosta täältä.

Vegaanien ravinnonsaantia on tutkittu useissa tutkimuksissa USA:ssa ja Euroopassa, Suomi mukaanlukien (6-15). Vegaaniruokavaliossa on tyypillisesti vähemmän tyydyttynyttä rasvaa kuin sekaruoassa ja sen sijaan runsaammin terveellistä tyydyttymätöntä eli pehmeää rasvaa. Hiilihydraattien, kuidun ja folaatin saanti on myös runsaampaa ja suositusten mukaista, samoin E-vitamiinin, C-vitamiinin, raudan, magnesiumin ja kuparin. Sen sijaan ilman ravintolisiä B12-vitaminiin, D-vitamiinin ja jodin saanti on tutkimuksissa jäänyt riittämättömäksi. Energiaa ja proteiinia on yleensä saatu riittävästi, mutta joissain tutkimuksissa sinkin, seleenin ja riboflaviinin eli B2-vitamiinin saanti on ollut niukkaa. Suomessa seleeniä lisätään lannoitteisiin, ja suomalaisten vegaanien seleenin saanti on ylittänyt suositellun (6). Myös sinkin saanti on ollut riittävää ja riboflaviinin saanti yltänyt naisten saantisuosituksen tasolle suomalaisilla vegaaneilla. Suurin osa suomalaistutkimukseen osallistuneista vegaaneista oli naisia. Kalsiumia lisätään nykyään moniin tuotteisiin, kuten kasvijuomiin ja -jogurtteihin. Tämä näkyy tutkimuksissa niin, että uudemmissa tutkimuksissa vegaanien kalsiumin saanti on ollut suurempaa kuin aiemmin tehdyissä (6,8,16). Suomalaistutkimuksessa vegaanit saivat keskimäärin 1004 mg kalsiumia päivässä (6), mikä ylittää hyvin suositellun 800 mg/vrk.

Tietoja vegaanien ja muiden kasvissyöjien terveydestä on kertynyt eniten, ja kertyy yhä, kahdesta suuresta seurantatutkimuksesta, Adventist Health Studysta ja EPIC-Oxford -tutkimuksesta. Kasvissyöjillä on havaittu olevan keskimäärin pienempi painoindeksi kuin sekasyöjillä. Vegaaneilla painoindeksi on ollut kaikista pienin, keskimäärin 22,5 – 23,6. (17,18). Normaalipainon alue on 18,5 – 24,9. Veren rasva-arvot (19) ja verenpaine (20) ovat kasvissyöjillä myös pienemmät. Verrattuna muihin ruokavalioihin vegaaneilla on ollut kaikista matalin verenpaine (21,22).

Kaikki nämä tekijät yhdessä vaikuttavat siihen, että vegaani- ja muut kasvisruokavaliot vähentävät riskiä sairastua verenpainetautiin, tyypin 2 diabetekseen sekä mm. eturauhas- ja paksusuolensyöpiin (3,17,23). Lisäksi kasvissyöjillä on pienempi sydäntautikuolleisuus, ja kuolleisuusriski yleensä (13,24,25). Vegaaneilla sekä syöpäriski (26,27) että riski sairastua tyypin 2 diabetekseen ovat olleet pienimmät (23).

Ravitsemussuositusten tavoitteena on parantaa suomalaisten ruokavaliota ja edistää terveyttä, huomioiden samalla myös ruokavalion ympäristövaikutuksia. Tärkeimpiä terveyttä edistäviä tavoitteita ovat energian saannin ja kulutuksen tasapainottaminen, hiilihydraattien ja rasvan laadun parantaminen, tasapainoinen ja riittävä ravintoaineiden saanti sekä kasvisten, hedelmien, marjojen ja palkokasvien käytön lisääminen ja vastaavasti lihan ja lihavalmisteiden käytön sekä suolan saannin vähentäminen (1). Monipuolista ja terveellistä vegaaniruokavaliota nauttivat saavuttavat useimmat näistä tavoitteista helposti.

Lähteet

  1. Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Terveyttä ruoasta - Suomalaiset ravitsemussuositukset 2014. Juvenes Oy, Helsinki 2014, ISBN 978-952-453-801-5. https://www.ruokavirasto.fi/teemat/terveytta-edistava-ruokavalio/ravitsemus--ja-ruokasuositukset/
  2. Valsta L, Kaartinen N, Tapaninen H, Männistö S, Sääksjärvi K (toim). Ravitsemus Suomessa – FinRavinto 2017 -tutkimus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Raportti 12/2018, Helsinki 2018.
  3. Academy of Nutrition and Dietetics. Position of the Academy of Nutrition and Dietetics: Vegetarian diets. Journal of the Academy of Nutrition and Dietetics 2016;119:1970-80.
  4. Pan A, Sun Q, Bernstein AM, Manson JE, Willet WC, Hu FB. Changes in red meat consumption, and subsequent risk of type 2 diabetes mellitus. Three cohorts of US men and women. JAMA Intern Med. 2013;173(14):1328-1335. doi:10.1001/jamainternmed.2013.6633
  5. Syödään yhdessä - ruokasuositukset lapsiperheille. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Valtion ravitsemusneuvottelukunta. 2. uudistettu painos 2019.
  6. Elorinne A-L, Alfthan G, Erlund I, Kivimäki H, Paju A, Salminen I ym. Food and nutrient intake and nutritional status of Finnish vegans and non-vegetarians. PLoS One 2016;11(2): e0148235.doi:10.1371/journal.pone.0148235
  7. Clarys P, Deliens T, Huybrechts I, Deriemaeker P, Vanaelst B, De Keyzer W, Hennelinck M. Comparison of nutritional quality of the vegan, vegetarian, semi-vegetarian, pesco-vegetarian and omnivorous diet. Nutrients 2014;6(3); 1318-1332. https://www.mdpi.com/2072-6643/6/3/1318
  8. Scüpbach R, Wegmüller R, Berguerand C, Bui M, Herter-Aeberli I. Micronutrient status and intake in omnivores, vegetarians and vegans in Switzerland. European Journal of Nutrition 2017;56:283-93.
  9. Sobiecki JG, Appleby PN, Bradbury KE, Key TJ. High compliance with dietary recommendations in a cohort of meat eaters, fish eaters, vegetarians, and vegans: results from the European Prospective Investigation into Cancer and Nutrition-Oxford study. Nutrition Research 2016;36:464-77.
  10. Davey GK, Spencer EA, Appleby PN, Allen NE, Knox KH, Key TJ. EPIC-Oxford: lifestyle characteristics and nutrient intakes in a cohort of 33 883 meat-eaters and 31 546 non meat-eaters in the UK. Public Health Nutrition 2003:6;259-68.
  11. Kristensen NB, Madsen ML, Hansen TH, Allin KH, Hoppe C, Fagt S ym. Intake of macro- and micronutrients in Danish vegans. Nutrition Journal 2015;14:115.
  12. Waldmann A, Koschizke JW, Leitzmann C, Hahn A. Dietary intakes and lifestyle factors of a vegan population in Germany: results from the German Vegan Study. European Journal of Clinical Nutrition 2003;57:947-955.
  13. Orlich MJ, Singh PN, Sabaté J, Jaceldo-Siegl K, Fan J, Knutsen S ym. Vegetarian dietary patterns and mortality in Adventist Health Study 2. JAMA Internal Medicine 2013;173:1230-8.
  14. Rizzo NS, Jaceldo-Siegl K, Sabate J, Fraser GE. Nutrient profiles of vegetarian and nonvegetarian dietary patterns. Journal of Academy of Nutrition and Dietetics 2013;113:1610-9.
  15. Larsson CL, Johansson GK. Dietary intake and nutritional status of young vegans and omnivores in Sweden. American Journal of Clinical Nutrition 2002;76:100-106.
  16. Knurick JR, Johnston CS, Wherry SJ, Aguayo I. Comparison of correlates of bone mineral density in individuals adhering to lacto-ovo, vegan, or omnivore diets: A cross-sectional investigation 2015;7:3416-26.
  17. Tonstad S, Butler T, Yan R, Fraser GE. Type of vegetarian diet, body weight and prevalence of type 2 diabetes. Diabetes Care 2009;32:791-96.
  18. Spencer EA, Appleby PN, Davey GK, Key TJ. Diet and body mass index in 38000 EPIC-Oxford meat-eaters, fish-eaters, vegetarians and vegans. International Journal of Obesity and Related Metabolic Disorders 2003;27(6):728-734.
  19. Wang F, Zheng J, Yang B, Jiang J, Fu Y, Li D. Effects of vegetarian diets on blood lipids: A systematic review and meta-analysis of randomized controlled trials. Journal of the American Heart Association 2015;4(10):e002408.
  20. Yokoyama Y, Nishimura K, Barnard ND, Takegami M, Watanabe M, Sekikawa A, Okamura T. Vegetarian diets and blood pressure. A meta-analysis. JAMA Internal Medicine 2014;174(4):577-587.
  21. Pettersen BJ, Anousheh R, Fan J, Jaceldo-Siegl K, Fraser GE. Vegetarian diets and blood pressure among white subjects: Results from the Adventist Health Study-2 (AHS-2). Public Health Nutrition 2012,15:1909-16.
  22. Appleby PN, Davey GK, Key TJ. Hypertension and blood pressure among meat eaters, fish eaters, vegetarians and vegans in EPIC-Oxford. Public Health Nutrition 2002;5:645-54.
  23. Tonstad S, Stewart K, Oda K, Batech M, Herring RP, Fraser GE. Vegetarian diets and incidence of diabetes in the Adventist Health Study-2. Nutrition, Metabolism & Cardiovascular Diseases 2013,23:292-99.
  24. Key TJ, Fraser GE, Thorogood M, Appleby PN, Beral V, Reeves G ym. Mortality in vegetarians and nonvegetarians: detailed findings from a collaborative analysis of prospective studies. American Journal of Clinical Nutrition 1999;70(S):516-24.
  25. Crowe FL, Appleby PN, Travis RC, Key TJ. Risk of hospitalization or death from ischemic heart disease among British vegetarians and nonvegetarians: results from the EPIC-Oxford cohort study. American Journal of Clinical Nutrition 2013;97:597-603.
  26. Tantamango-Bartley Y, Jaceldo-Siegl K, Fan J, Fraser G. Vegetarian diets and the incidence of cancer in a low-risk population. Cancer Epidemiology, Biomarkers & Prevention 2013;22:286-94.
  27. Key TJ, Appleby PN, Crowe FL, Bradbury KE, Schmidt JA, Travis RC. Cancer in British vegetarians: updated analysis of 4998 incident cancers in a cohort of 32 491 meat eaters, 8612 fish eaters, 18 298 vegetarians and 2246 vegans. American Journal of Clinical Nutrition 2014;100(S):378-85.

Tutkimukset osoittavat monien vallitsevien eläinkäsitysten olevan ristiriitaisia ja perusteettomia. Sen lisäksi, että eri lajeilla on ainutlaatuisia kykyjä, niiden ja ihmisten samankaltaisuus on suurempaa kuin usein ajatellaan.

Se, miten kohtelemme muita eläimiä, perustuu käsityksiimme niiden kyvyistä ja ominaisuuksista. Tiede on tähän mennessä tuottanut suuren määrän näyttöä siitä, että muut eläimet ovat moraalisesti ratkaisevilta osin samankaltaisia kuin ihmiset. 

Muutkin selkärankaiset eläimet kokevat tunteita ja ovat ainakin perustunteiltaan samankaltaisia kuin ihmiset. Vahingoittumisen tai kuoleman välttäminen on evolutiivisesti ratkaisevan tärkeää, ja siksi tunteet ovat kehittyneet kauan aikaa sitten ohjaamaan eläinten toimintaa. Tämä tarkoittaa samalla, että tunteet ovat hyvin yleisiä koko eläinkunnassa, läsnä varsin samankaltaisina aina liskoista ihmiseen tai norsuun. Sen lisäksi, että selkärankaiset ovat näiltä osin niin samankaltaisia ihmisten kanssa, myös useilla selkärangattomilla on analogisia rakenteita, jotka voivat toimia tunneaivojen tapaan. 

Kivun ja stressin kokeminen on yhteistä kaikille selkärankaisille sekä keskushermostollisille selkärangattomille. Kaikkien selkärankaisten eläinten tiedetään kykenevän kokemaan kärsimystä, eli voimakkaita tunteita sisältävää kivun, vahingoittumisen ja pelon tuntemusta. Esimerkiksi kaloilta on löydetty samanlaista kipukäyttäytymistä kuin nisäkkäiltä. Selkärangattomia on tutkittu tältä osin vähemmän, ja siksi niiden edustajista toistaiseksi äyriäisten oletetaan kärsivän negatiivisista kokemuksista. Kärsimys ei rajoitu pelkkään nosiseptioon, eli kudosvaurion havaitsemiseen ja vahingoittumisen reaktionomaiseen välttämiseen, vaan se sisältää vahvan tunnepohjaisen elementin. Lisäksi on esitetty, että silloinkin, kun eläimen kivun aistiminen poikkeaa voimakkaasti nisäkkäiden vastaavasta, eläin voi kokea niin voimakasta pelkoa, että olotila tulisi laskea kärsimykseksi. Pelkosysteemi aivoissa on erittäin vanha, eikä pelon aiheuttamaa kärsimystä tulisi aliarvioida esimerkiksi kalojen kohtelussa. 

Älykkyys ja tunteet ovat kiistatta läsnä muissakin eläimissä kuin ihmisissä, lajille ominaisten tarpeiden mukaisiksi kehittyneinä.

Tunteiden kokeminen vaatii vain perustavanlaatuisen tietoisuuden eikä erityistä kognitiivista kykyä. Älykkyys ei myöskään tarkoita, että eläin kokisi tunteensa voimakkaammin. Kauan on oletettu perusteettomasti, että niin sanottu ei-älykäs eläin kärsii negatiivisista kokemuksista tai kivusta vähemmän kuin niin kutsutut kehittyneet lajit. Kuitenkin on mahdollista, että kognitiivisesti heikompi kokee voimakkaammin ja kärsii herkemmin. 

Eläinten käyttäytymistieteessä ei enää puhuta vaistoista ilman tunne-elämään pohjaavaa selitystä, mystisinä muiden eläinlajien toimintaa ohjelmoivina tekijöinä. Tunteet ovat vanha eläinten toimintaa ohjaava tekijä. Aivan kuten ihmiset, muutkin eläimet assosioivat sekä yhdistävät ja toimivat älykkyyteensä turvaten, maksimoidakseen positiiviset tunteet ja tuntemukset. Esimerkiksi äidinvaisto ei ole muilla eläimillä sen enempää mystinen vaisto kuin ihmisellä; kyseessä ovat yksilön tunteet jälkeläistään kohtaan. Kanaäiti kokee negatiivisia tunteita, jos näkee jälkeläisensä vahingoittuvan, aivan kuten ihmisäitikin.

Muutkin eläimet kaloista ja liskoista lähtien ovat tietoisia maailmasta. Tietoisuuden tasot vaihtelevat todennäköisesti lajeittain, ja jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Monimutkainen tai kehittynyt tietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen; siihen riittää hyvinkin alkeellinen tietoisuus. 

Tutkimuksin todetaan koko ajan suuremman osan muista eläimistä olevan tietoisia maailman lisäksi itsestään yksilönä ja omasta olemassaolostaan, ihmisen tapaan. Tällaisia ovat esimerkiksi useat varislinnut, merinisäkkäät, norsut ja siat. Kyseisiä tutkimuksia on tehty vasta harvoilla eläinlajeilla. 

Ihmiset ja muut eläinlajit ovat yllättävän samanlaisia tarpeidensa suhteen. Muutkin eläinlajit tarvitsevat läheisyyttä, lajille ominaisia haasteita ja sosiaalista toimintaa. Ne eivät sopeudu elämään vankeudessa eivätkä menetä evolutiivisia tarpeitaan esimerkiksi ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Vankeudessa olevat eläimet kokevat stressiä, pelkoa, kipua, ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Niillä olisi edellytykset tuntea ilon ja empatian kaltaisia positiivisia tunteita. Nämä ovat tieteellisesti todettuja asioita. 

Muutkin eläimet ahdistuvat virikkeettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. Tutkitusti eniten eläimelle kärsimystä aiheuttava tilanne on sellainen, jossa se ei itse voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Valitsemistesteissä eläinten on todettu jopa nälkäkauden jälkeen valitsevan ennemmin ruoka-annoksen, jonka eteen on tehtävä raskasta työtä, kuin saman annoksen suoraan kuonon eteen annettuna. Niin tärkeää tarkoituksellisuuden ja tavoitteellisuuden kokemus on muillekin eläinlajeille. On totta, että luonnonvaraisetkin eläimet kohtaavat saalistusta, aggressiota, sairauksia ja muita ikäviä tilanteita. Ne voivat kuitenkin vaikuttaa itse tilanteeseensa: pyrkiä poispäin negatiivisista asioista, käpertyä jonnekin, taistella, itselääkitä. Kun eläimeltä viedään mahdollisuus vaikuttaa itse omaan tilaansa, seurauksena voi olla opittua apatiaa, käytöshäiriöitä tai lamaantuneisuutta.

Älykkyys ja oppimiskyky ovat eläinlajien perusominaisuuksia. Niinkin ”alkeellisina” pidetyt eläimet kuin liskot kykenevät oppimaan uutta ja soveltamaan oppimaansa niille täysin uudenlaisiin tilanteisiin. Myös kalat oppivat ja keksivät ja osaavat käyttää työkaluja soveltavasti. Useilla lajeilla kädellisistä kaloihin eloonjäämistaidot opitaan vanhemmilta tai lajikumppaneilta. Tutkimustiedon lisäännyttyä monet lajit ovat yllättäneet ihmisiä. Mustekalat huijaavat tutkijoitaan. Siat ovat älykkäämpiä kuin koirat. Merinisäkkäillä ja todennäköisesti monilla muillakin eläinlajeilla on omat kulttuurinsa. Kädellisiltä ja linnuilta on löytynyt merkkejä mielen teoriasta, ja niin edelleen.

Älykkyydellä ei kuitenkaan ole juuri tekemistä niiden asioiden kanssa, joiden voidaan perustellusti ajatella olevan olennaisimpia suhteessamme muihin eläimiin. Kivun ja pelon kaltaiset tunteet ovat keskeisimpiä tekijöitä eläinten kohtelua pohdittaessa, ja nämä vanhat, niin sanotut alkeelliset ominaisuudet liittyvät suhteellisen vähän eläimen älykkyyden määrään. Samoin kuin inhimillinen älykkyys on ominaista vain ihmiselle, muiden eläinten älykkyys on ominaista ja uniikkia vain niille. Ihmisen tietoisuus on omanlainen, mutta samoin on muiden lajien kohdalla. Älykkyys ja tunteet ovat kiistatta läsnä muissakin eläimissä kuin ihmisissä, lajille ominaisten tarpeiden mukaisiksi kehittyneinä.

Kaikki sellaiset tekijät, joiden perusteella voidaan ajatella toisen ihmisen vapauden viemisen olevan väärin, ovat läsnä myös muiden eläinten kohdalla. Muidenkin eläinten oikeuksien ajatteleminen on luonnontieteen tukema ajatusmalli. Eläinten oikeuksia puolustettaessa eläimille halutaan taata oikeus elää niille luontaisilla tavoilla. Ihmislajille on ominaista sisäinen vaihtelu älykkyystasoissa, mutta silti moraalisessa ajattelussa yleisesti ei kannateta yksilöiden oikeuksien rajoittamista näillä perusteilla. Se, miten ihmiset nykyään tyypillisesti kohtelevat toisten eläinlajien edustajia, on ristiriidassa niin yleisten moraalisten periaatteiden kuin loogisen ajattelun kanssa.

Eläintuotannon lopettaminen tarkoittaisi todennäköisesti joidenkin alalajien sukupuuttoa. Toisaalta eläintuotannon jatkaminen nykytasolla tarkoittaa useiden luonnonvaraisten eläinlajien sukupuuttoa, niin ekologisesti kestämätön tuotantomuoto on kyseessä. Kaikki niin sanotut tuotantoeläimet lisääntyvät ja elävät koneeksi alistetun, kivuliaan elämänsä vain siksi, että ihmiset ylläpitävät niiden lisääntymistä yhtenä turhana hyväksikäytön muotona. Eläintuotannon lopettaminen ei siten olisi eläinten sentimentaalista luontoon vapauttamista, vaan kyseessä olisi hyväksikäytön ja lisääntymään pakottamisen päättäminen, joka ei tarkoittaisi eläinten tappamista, vaan tappamisen lopettamista. 

Noora Kaunisto
Kirjoittaja on ekologian ja evoluutiobiologian maisteri.

Lähteet

  • Baars, B. 2005. Subjective experience is probably not limited to humans: The evidence from neurobiology and behavior. Consciousness and Cognition 14: 7–21.
  • Broom, D. 1998. Welfare, Stress, and the Evolution of Feelings. Advances in the study of behavior 27: 371–403.
  • Broom, D. 2007. Cognitive ability and sentience: Which aquatic animals should be protected? Diseases of Aquatic Organisms 75: 99–108.
  • Broom, D. M. 2010. Cognitive ability and awareness in domestic animals and decisions about obligations to animals. Applied Animal Behaviour Science 126: 1–11.
  • Boissy, A. 1995. Fear and Fearfulness in Animals. The Quarterly Review of Biology 70(2): 165–191.
  • Boissy, A., Manteuffel, G., Bak Jensen, M., Oppermann Moe, R., Spruijt, B., Keeling, L., Winckler, C., Forkman, B., Dimitrov, I., Langbein, J., Bakken, M., Veissier, B. & Aubert, A. 2007. Assessment of positive emotions in animals to improve their welfare. Physiology and Behavior 92(3): 375–397.
  • Broom, D., Sena, H. & Moynihan, K. 2009. Pigs learn what a mirror image represents and use it to obtain information. Animal Behaviour 78(5): 1037–1041.
  • Brown, C. & Laland, K. 2001. Social learning and life skills training for hatchery reared fish. Journal of Fish Biology 59(3): 471–493.
  • Butler, A. 2008. Evolution of brains, cognition, and consciousness. Brain research bulletin 75: 44–2449.
  • Chandroo, K., Duncan, I. & Moccia, R. 2004. Can fish suffer? perspectives on sentience, pain, fear and stress. Applied Animal Behaviour Science 86: 225–250.
  • Chittka, L. & Jensen, K. Animal Cognition: Concepts from Apes to Bees. Current Biology 21(3): 116–119.
  • Damasio, A. 2001. Fundamental feelings. Nature 413: 781.
  • Dawkins, M. 1990. From an animal’s point of view: Motivation, fitness, and animal welfare. Behavioral and brain sciences 13: 1–9.
  • Dawkins, M.S. 2006. Through animal eyes: What behaviour tells us. Applied Animal Behaviour Science 100: 4–10.
  • Désiré, L., Boissy, A. & Veissier, I. 2002. Emotions in farm animals: a new approach to animal welfare in applied ethology. Behavioural Processes 60: 165–180.
  • Duncan, I. 2006. The changing concept of sentience. Applied Animal Behaviour Science 100: 11–19.
  • Edgar, J., Lowe, J., Paul, E. & Nicol, C. 2011. Avian maternal response to chick distress. Proceedings of the Royal Society in Biological Sciences 278: 3129–3134.
  • Elwood, R., Barr, S. & Patterson, L. 2009. Pain and stress in crustaceans? Applied Animal Behaviour Science 118(3): 128–136.
  • Elwood, R. & Appel, M. 2009. Pain experience in hermit crabs? Animal Behaviour 77(5): 1243–1246.
  • Grandin, T. & Deesing. M. 2002 (päiv. 2003). Distress in animals: Is it Fear, Pain or Physical Stress? American Board of Veterinary Practitioners – Symposium 2002.
  • Gregory, N. 2008. Physiology and Behaviour of Animal Suffering. Blackwell Publishing.
  • Griffin, D. & Speck, G. 2004. New evidence of animal consciousness. Animal Cognition 7(5): 5–18.
  • Herman, L. 2012. Body and self in dolphins. Consciousness and Cognition 21: 526–545.
  • Huber, L. & Gajdon, G. 2006. Technical intelligence in animals: the kea model. Animal Cognition 9: 295–305.
  • Jordan, B. 2005. Science-based assessment of animal welfare: wild and captive animals. Rev.sci.tech.Off.int.Epiz. 24(2): 515–528.
  • Latham, N. & Mason, G. 2008. Maternal deprivation and the development of stereotypic behavior. Applied Animal Behavioir Science 110(1-2): 84–108.
  • Leal, M. & Powell, B. 2012. Behavioural flexibility and problem-solving in a tropical lizard. Biological Letters 8: 28–30.
  • Low, P., Panksepp, J., Reiss, D., Edelman, D., Van Swinderen, B., Koch, C. 2012. The Cambridge Declaration on Consciousness.
  • Magin, C., Johnson, T., Groombridge, B., Jenkins, M. & Smith, H. 1994. Species extinctions, endangerment and captive breeding. Teoksessa: Creative conservation: interactive management of wild and captive animals. Chapman & Hall London. S.: 1–32.
  • Mason, G. 1991. Stereotypies and suffering. Behavioural Processes 25(2–3): 103–115.
  • Mason, G., Cooper, J. & Clarebrough, C. 2001. Frustrations of fur-farmed mink. Nature 410: 35–36.
  • Moberg, G. P. 2000. Biological responses to stress: implications for animal welfare. Teoksessa: The Biology of Animal Stress: Basic Principles and Implications for Animal Welfare (edit. G. P. Moberg & J. A. Mench), s. 1–21. Wallingford: CAB International.
  • Morgan, K. & Tromborg, C. 2007. Sources of stress in captivity. Applied Animal Behaviour Science 102: 262–302.
  • Panksepp, J. 1992. A Critical Role for “Affective Neuroscience” in Resolving what is Basic about Basic Emotions. Psychological Review 99 (3): 554–559
  • Panksepp, J. 1998. Affective neuroscience: the foundations of human and animal emotions. Oxford University Press.
  • Panksepp, J. 2003. At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain and Cognition 52: 4–14.
  • Panksepp, J. 2005: Affective consciousness: Core emotional feelings in animals and humans. Consciousness and Cognition 14: 30–80.
  • Pepperberg, I. 2006. Cognitive and communicative abilities of Grey parrots. Applied Animal Behaviour Science 100(1-2): 77–86.
  • Plotnik, J., de Waal, F. & Reiss, D. 2006. Self-recognition in an Asian elephant. PNAS 103(45): 17053–17057.
  • Prior, H., Schwarz, A. & Güntürkün, O. 2008. Mirror-induced Behaviour in the Magpie (Pica pica): Evidence of Self-Recognition. PloS Biol 6(8): ): e202. doi:10.1371/journal.pbio.0060202.
  • Reiss, D. & Marino, L. 2001. Mirror self-recognition in the bottlenose dolphin: A case of cognitive convergence. PNAS 98 (10): 5937–5942.
  • Suboski, M. & Templeton, J. 1989. Life skills training for hatchery fish: Social learning and survival. Fisheries Research 7(4): 343–352.
  • Suddendorf, T. & Butler, D. 2013. The nature of visual self-recognition. Trends in Cognitive Sciences 17(3): 121–127.
  • Tierney, A. 1986. The evolution of learned and innate behavior: Contributions from genetics and neurobiology to a theory of behavioral evolution. Animal Learning & Behavior 14(4): 339–348.
  • Tsuchiya, N. & Adolphs, R. 2007. Emotion and consciousness. Trends in Cognitive Sciences 11(4): 158–167.
  • Veissier, I., Boissy, A., Désire, L. & Greiveldinger, L. 2009. Animals’ emotions: Studies in sheep using appraisal theories. Animal Welfare 18(4): 347–354.
  • Waal, F. de & Ferrari, P. 2010. Towards a bottom-up perspective on animal and human cognition. Trends in Cognitive Science 14(5): 201–207.
  • Wilkinson, A., Kuenstner, K., Mueller, J. & Huber, L. 2010. Social learning in a non-social reptile (Geochelone carbonaria). Biology Letters 6(5): 614–161.
  • Wright, G.S., Wilkinson, G.S. & Moss, C.F. 2011. Social learning of a novel foraging task by big brown bats, Eptesicus fuscus. Animal Behaviour 82: 1075–1083.

Nykyisin tuotannossa käytettäviä elämiä kasvatetaan teollisissa oloissa. Tilakoot ovat entistä suurempia, minkä seurauksena yksilöllinen hoito on vähäistä tai jopa olematonta. Jalostuksen ja liikkumattomuuden vuoksi useat sairaudet ovat yleistyneet. Ympäristö sisältää virikkeitä niukasti, eivätkä eläimet pysty elämään lajityypillisillä tavoilla.

Vallitsevien näkemysten mukaan eläinten tarkoitus on tuottaa ihmisille hyötyä esimerkiksi rahan ja ravinnon muodossa. Tällöin eläimet nähdään ensisijaisesti tuotantovälineinä eikä itseisarvoisina olentoina. Mahdolliseen elinikään nähden lyhyt elämä päättyy yleensä teurastamolla teuraskuljetuksen jälkeen. Vuosittain maailmassa teurastetaan miljardeja eli tuhansia miljoonia eläimiä, Suomessa yli 80 miljoonaa1.

Ihmisten tavoin myös muilla eläimillä on kyky aistia kipua ja tuntea mielihyvää. Moni ihminen on alkanut kyseenalaistaa eläinten käyttöä ja tappamista vain makumieltymysten ja tottumusten takia.

Sikojen kasvatus

Luonnossa sika käyttäytyisi paljolti sukulaisensa villisian tavoin. Nykyisen kaltaisessa eläintuotannossa sikojen lajityypillinen käyttäytyminen on kuitenkin mahdotonta.

Lihan takia kasvatettavia sikoja pidetään ryhmäkarsinoissa, joissa yhtä satakiloista sikaa kohden tilaa on alle neliömetri2. Lähes tai täysin virikkeettömät ja ahtaat olot aiheuttavat sioille stressiä ja saavat nämä muun muassa puremaan toistensa häntiä. Joissakin maissa sioilta katkotaan hännät puremisen vuoksi, mutta Suomessa näin ei saa tehdä. Stressiä aiheuttavat myös melu sekä virtsan ja ulosteiden haju. Ammoniakkihöyry voi vahingoittaa sikojen keuhkoja.

Useimmissa sikaloissa emakot pidetään porsimisen ja siemennyksen ajan karsinoissa, joissa siat eivät mahdu kääntymään edes ympäri. Muuna aikana siat on pidettävä lain mukaan ryhmäkarsinassa. Koska emakot porsivat keskimäärin 2,3 kertaa vuodessa, eläimet eivät pysty kääntymään noin puolta vuotta vuodesta. Porsaat viedään teurastamolle 4,5–6 kuukauden ikäisinä. Karjuporsaat kastroidaan, jotta lihaan ei kehittyisi uroshormonien aiheuttamaa sivumakua. Toimenpide tehdään ilman puudutusta tai nukutusta ja on täten porsaille äärimmäisen kivulias. Useissa Euroopan maissa porsaat pidetään vieroitusvaiheessa ahtaissa, päällekkäin pinotuissa häkeissä. Suomeen tuotavan tuontilihan kohdalla on vaikea jäljittää, millaisissa olosuhteissa eläimiä on pidetty.

Suomessa teurastetaan vuosittain noin kaksi miljoonaa sikaa3.

Broilerintuotanto

Broilerit ovat lihantuotantoa varten kasvatettavia kanoja. Broilerintuotannossa käytetään nopeasti raskasrakenteiseksi kasvavaa, jalostuksella aikaansaatua kanahybridiä. Linnut kasvatetaan kymmenientuhansien yksilöiden ryhminä suurissa ikkunattomissa halleissa4 ja teurastetaan noin viiden viikon ikäisinä. Keskimäärin yhdellä tilalla on noin 40 000 lintua5. Neliömetriä kohden yksilöitä on noin 20 kappaletta riippuen lintujen iästä ja koosta. Valot pidetään päällä 18–23 tuntia vuorokaudessa, jotta broilerit söisivät mahdollisimman paljon. Niiden lihasmassa on jalostettu kasvamaan niin nopeasti, että jalat eivät kestä vartalon painoa. Siksi monet broilerit kärsivät kroonisesta jalkakivusta ja osa luunmurtumista. Broilereita kuolee myös nälkäkuolemiin ja sydänkohtauksiin.

Suomessa teurastetaan vuosittain noin 77 miljoonaa broileria6 ja määrä on kasvussa lisääntyneen kysynnän vuoksi.

Munijakanat

Suomessa on munantuotannossa noin neljä miljoonaa kanaa. Suurin osa kananmunista tuotetaan varustelluissa eli niin kutsutuissa virikehäkkikanaloissa7. Virikkeellisen häkin tulee sisältää orsi, munintapesä sekä pehkualue kuopimista ja nokkimista varten. Munintapesä on yleensä muovisella läpällä erotettu alue häkistä, eikä siinä ole pesäntekomateriaalia. Pehkualueena voidaan käyttää esimerkiksi pientä kynnysmaton näköistä palaa. Tilaa yhtä eläintä kohden on noin A4-paperiarkin verran. Liikunnan puutteen seurauksena kanojen luusto jää hauraaksi, minkä vuoksi kanat saavat helposti murtumia sekä häkissä että käsittelyn ja kuljetuksen aikana.

Lattiakanaloissa tuotetaan niin sanottuja vapaiden kanojen munia. Kanat pidetään sisätiloissa ympäri vuoden. Tilaa on yhdeksää kanaa kohti neliömetrin verran8. Ahtaus johtaa siihen, että osa kanoista alkaa nokkia lajitovereita. Suuret eläinmäärät estävät kanojen luontaisten parvien muodostamisen, jossa on selvä hierarkia ja yksilöt tunnistavat toisensa.

Munijakanat teurastetaan noin puolentoista vuoden ikäisinä. Tuotannosta poistettaville kanoille ei ole jatkokäyttöä elintarviketeollisuudessa, vaan useimmiten ne kaasutetaan kanalan pihaan ajetussa hiilidioksidikontissa ja ruhot päätyvät turkisten vuoksi kasvatettavien eläinten rehuksi. Munantuotannossa syntyneet kukonpojat tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen kaasulla tai silppurilla, koska niistä ei saada taloudellista hyötyä.

Maitoteollisuus

Maidontuotanto on erottamattomasti sidoksissa lihantuotantoon, sillä suurin osa naudanlihasta on peräisin lypsykarjatiloilta. Lehmät teurastetaan noin 5-vuotiaina, vaikka luontainen elinikä olisi noin 20 vuotta.

Lehmät tuottavat maitoa jälkeläisilleen samoin kuin ihmisetkin. Jotta maidontuotanto olisi jatkuvaa, lehmän pitää poikia joka vuosi. Lehmät saatetaan tiineiksi useimmiten keinosiemennyksellä. Luontaisesti lehmä imettäisi vasikkaansa vajaan vuoden ajan, mutta maitoteollisuus estää sen, koska maito halutaan ihmisten juotavaksi. Vasikka erotetaan emostaan yleensä miltei heti syntymän jälkeen.

Maidontuotantoa varten kasvatettavat lehmävasikat jätetään eloon. Ne kasvatetaan maidonkorvikkeilla ja joutuvat lypsylehmiksi jatkuvaan raskauskierteeseen 18–24 kuukauden ikäisinä. Jalostuksen seurauksena lehmillä on muun muassa niin painavat utareet, etteivät ne välttämättä pärjää ilman utareliivejä. Myös esimerkiksi vedinpolkemat, jalka- ja nivelongelmat sekä sorkkasairaudet ovat yleisiä.9 Sonnivasikat teurastetaan noin 1–2-vuoden ikäisinä ”mulleina”. Osa sonnivasikoista jätetään siitossonneiksi.

Navetoista noin puolet on parsinavettoja, joissa naudat elävät kauloistaan kiinni kytkettyinä ja pystyvät ottamaan vain yhden askeleen eteen ja yhden taakse. Parsinavetoissa olevien nautojen täytyy kuitenkin päästä kesäisin ulos 60 päivänä. Loput navetoista ovat pihattonavettoja, joissa naudoilla on mahdollisuus runsaampaan liikkumiseen, mutta näissä navetoissa naudat eivät välttämättä pääse lainkaan ulkoilemaan. Osa sekä lypsykarjasta että niin sanotuista lihanaudoista pidetään sisätiloissa ympäri vuoden.

Suomessa on noin 860 000 nautaa10. Pelkästään lihantuotantoa varten kasvatettavia nautoja teurastetaan Suomessa vuosittain noin 180 00011. Lihakarjan kasvatuksessa käytetään lypsyrotujen sonnivasikoita ja lihakarjarotuja.

Eläinkuljetukset

Suomessa eläinten teurastaminen on keskitetty yhä harvempiin teurastamoihin. Tämän takia eläinten matka teurastamolle saattaa kestää useita tunteja.

Kuljetusmatkat ovat eläimille stressaavia, ja osa voi matkan aikana kuolla vedenpuutteeseen, kuumuuteen tai jäädessään muiden jalkoihin. Kuljetuksissa esimerkiksi laitetaan toisilleen vieraita sikoja samaan kuljetusautoon tai teurastamon tilaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Lastaus- ja purkuvaiheessa saatetaan käyttää hakkaamista, potkimista ja sähköpiiskaa.

Tuotantoeläinten teurastus

Teurastamot ovat yleensä suuria. Kiire, ahtaus ja kovakourainen käsittely kuuluvat niin odottelu- kuin teurastusvaiheeseen. Myös koneiden melu, veren ja sisälmysten haju sekä eläinten huudot ja keskinäiset tappelut aiheuttavat stressiä.

Euroopan maissa eläimet on tainnutettava ennen tappamista, eli kaulavaltimo leikataan ja veret lasketaan pois. Yksi yleinen menetelmä on sähkövirta, joka nykytietämyksen mukaan aiheuttaa kipua ennen eläimen tajunnan menettämistä. Myös hiilidioksiditainnutusta käytetään. Sioille annetaan sähköisku ohimoille asetettavien elektrodien kautta. Naudat tainnutetaan ampumalla tainnutuspistoolilla. Aina ampuminen oikeaan paikkaan ei kuitenkaan onnistu, ja muitakin virheitä voi tapahtua teurastusvaiheessa.

Erityisesti siipikarjan teurastaminen on hyvin tehdasmaista Suomessa. Suuressa osassa teurastamoita linnut kaasutetaan ensin hiilidioksidilla kuljetuslaatikoissa ja laitetaan sitten roikkumaan jaloista metallikoukkuihin. Koukkujen avulla linnut kuljetetaan liukuhihnaa pitkin, ja linnuilta aukaistaan kurkku. Lopuksi kuumavesikalttauskone kynii, kuorii ja pesee linnut. Toinen käytössä oleva menetelmä on tainnuttaa linnut vasta koukkuihin laittamisen jälkeen käyttäen vesiallasta, johon on johdettu sähköä.

Useimmissa länsimaissa eläimet on lain mukaan tainnutettava ennen teurastusta, mutta monissa maissa tästä saa poiketa uskonnollisista syistä. Juutalaisten uskonnon mukaan lihan tulee olla kosher-lihaa, ja islaminuskoisilla halal-lihaa. Kummassakin tapauksessa tämä tarkoittaa tappamista valuttamalla veret eläimen ollessa tajuissaan. Suomen kosher- ja halal-teurastuksessa tainnuttaminen ja veren valutuksen aloittaminen tehdään samaan aikaan. Suomeen saa kuitenkin tuoda perinteisillä kosher- ja halal-menetelmillä teurastettua lihaa.

Lehmänmaidon ja kananmunien luomutuotanto

Luomusertifioidussa eläintuotannossa eläinten lajityypillinen käyttäytyminen on otettu paremmin huomioon kuin niin sanotussa tavanomaisessa tuotannossa. Luomun piiriin kuuluvassa navetassa lehmien ei tarvitse poikia parressa, vaan poikiville eläimille on varattu oma karsina. Eläinten on päästävä ulos kesäisin, toisin kuin tavanomaisten tilojen pihatoissa olevien lehmien.

Lähtökohtaisen eläinten käyttöön liittyvän ongelman lisäksi myös luomutuotannossa on eläinten hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia tekijöitä. Pääsääntöisesti lehmiä pidetään pihatoissa, mutta pienet tilat saavat poikkeusluvalla pitää eläimiä parressa kytkettyinä. Sonnivasikoille käy yleensä samoin kuin tavanomaisen tuotannon sonneille, eli ne tapetaan alle parivuotiaina, eivätkä lehmätkään kuole vanhuuteen.

Luomutiloilla vasikka vieroitetaan emostaan yleensä hieman myöhemmin ei-luomuun verrattuna. Tämä on kuitenkin jopa tuskallisempaa vasikalle ja emolle, jotka ehtivät kiintyä toisiinsa enemmän kuin jos ne erotettaisiin heti. Luontaisissa olosuhteissa emo vieroittaisi vasikkansa sen ollessa noin 11 kuukauden ikäinen.

Luomutuotannon kanoja pidetään tiloissa, joissa on kuusi kanaa neliömetriä kohden. Tavanomaisissa lattiakanaloissa kanoja on yhdeksän neliömetrillä.12 Kanoilla on pesä, mutta ei yleensä pesäntekomateriaalia, joka olisi tärkeä kanoille. Kanojen on kuitenkin päästävä kesäisin ulos, toisin kuin tavanomaisessa tuotannossa.

Kaupoista ostetut luomutuotannon munat tulevat yleensä isoilta tiloilta, joissa voi olla tuhansia kanoja. Suurissa kanaloissa kanat eivät pysty tunnistamaan lajikumppaneitaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Munijakanat teurastetaan, kun niiden munantuotanto laskee, eli noin 1,5-vuotiaina, ja kukkotipujen kohtalo on sama kuin ei-luomussa: kukot tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen.

Luomutuotannossa eläimet kuljetetaan ja teurastetaan samalla tavalla ja samoissa teurastamoissa kuin muut tuotantoeläimet.

Luomusäädöksistä on lisätietoa Ruokaviraston verkkosivuilla.

Myös luomutuotannossa kyse on muiden eläinten pitämisestä omaisuutena sekä taloudellisen ja muun hyödyn tavoittelemisesta: eläimiä pidetään, jotta niistä saadaan jotakin hyötyä, ja tapetaan, kun sitä ei enää saada. Loppujen lopuksi luomutuotanto ei ole eläinten kannalta parempi kuin tavanomainen. Esimerkiksi kaupoissa, ravintoloissa ja ruokaloissa käytettävät kananmunat ja maito eivät yleensä ole luomusertifioituja. Luomuvaihtoehtoihin päätyvän on siten useissa käytännön tilanteissa helpompaa etsiä vegaaninen vaihtoehto eläinperäisen luomun sijaan.

Kalastus

Suomessa tapetaan vuosittain miljardeja kaloja. Tutkimusten mukaan kalat kokevat kivun nisäkkäiden tavoin. Kalat voivat kokea jopa pahempaa kipua kuin ihmiset.13 Kalojen iho on hyvin herkkä. Kalastustavasta riippuen kalat kuolevat eri tavoin, kuten tukehtumalla. Tonnikalat voidaan laittaa jääkylmään vesisäiliöön, jossa ne paleltuvat kuoliaiksi – elleivät ole jo murskautuneet tai tukehtuneet kuoliaaksi verkkopyynnin yhteydessä. Pienimuotoisesti kalastetaan myös esimerkiksi virvelöimällä – tällöin koukku aiheuttaa kipua, mutta itse tappaminen tapahtuu melko nopeasti.

Maailman meret ovat monin paikoin ylikalastettuja, ja useat lajit ovat sukupuuton partaalla. Vaarassa ovat myös monet kalaravinnosta riippuvaiset lajit, kuten valaat ja hylkeet. Ajoverkkoihin kuolee myös delfiinejä, merilintuja, kilpikonnia ja kaupallisesti merkityksettömiä lajeja. Ajoverkot myös vaurioittavat merenpohjaa jopa niin pahasti, että kasvillisuus ja eläimistö ei koskaan toivu entisen kaltaiseksi. Eläimiä kuolee myös ajelehtimaan jääneisiin verkkoihin ja koukkuihin.

Kalasaaliista osa tuotetaan kasvattamalla kaloja altaissa. Kalankasvatus on merkittävä vesistöjen rehevöittäjä. Kasvatuksessa käytetään myös esim. antibiootteja, joiden vaikutusta luontoon ei vielä tunneta. Maailman kalasaaliista suuri osa menee eläinten rehuksi.

Turkisten ja nahan tuotanto

Nahan ja turkiksen välillä ei ole olennaista eroa. Turkiseläinten kasvatukseen liittyvistä ongelmista löytyy tietoa muun muassa Eläinsuojeluliitto Animalian ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen sivuilta. Turkiseläimiä kasvatetaan yleensä vain turkiksen takia. Nahan epäeettisyys voi olla vaikeammin hahmotettavissa, koska nahalla on niin kutsutusti lihateollisuuden sivutuotteen leima.

Eläinten osien yhteenlaskettu arvo ratkaisee, kuinka kannattavaa eläinten kasvatus on. Suurin osa teuraseläimestä saatavasta tuotosta tulee lihasta, mutta nahka on lihan jälkeen toiseksi arvokkain ruhon osa. Esimerkiksi naudanruhon rahallisesta arvosta nahan osuus on noin 10 %.

Suurin osa nahkatuotteista on peräisin teuraseläimistä, jotka ovat eläneet tehdasmaisissa tehomaatalouden oloissa. Liha-, maito- ja nahkateollisuus ovat siis samaa teollisuutta. Maailman suurimmista lihantuottajista monet jatkojalostavat nahat omissa nahkatehtaissaan. Nahkateollisuus linkittyy maidontuotantoon muun muassa siten, että nuorten vasikoiden pehmeä nahka on haluttua raaka-ainetta. Lehmän on synnytettävä vuosittain, jotta maidontuotanto pysyy käynnissä. Vasikat teurastetaan usein jo parin kuukauden ikäisinä. Osa vasikannahoista on puolestaan peräisin syntymättömistä vasikoista. Ne joko on abortoitu nahan takia tai ne tapetaan emänsä teurastuksen yhteydessä.

Nahkateollisuus käyttää niin tehotuotannossa olevia eläimiä kuin luonnonvaraisiakin eläimiä. Nahka voi nautojen lisäksi olla peräisin muun muassa sioista, hevosista, lampaista, vuohista, poroista, biisoneista, mufloneista, kenguruista, koirista, käärmeistä, kameleista, strutseista ja alligaattoreista. Myös ankeriaan-, sammakon-, seepran-, villisian-, saksanhirven-, norsun-, tiikerin-, hain-, delfiinin-, hylkeen- ja mursunnahkaa käytetään. Esimerkiksi kengurunnahkaa käytetään muun muassa urheilujalkineissa.

Nahantuotanto saastuttaa myös ympäristöä. Eläinten kasvatus aiheuttaa ympäristöongelmia, kuten myös nahkatavaroiden valmistus. Nahkaa muun muassa liotetaan, muokataan ja värjätään sekä käsitellään useilla kemikaaleilla. Valtaosa maailman nahkatavaroista käsitellään kromilla. Tällöin ympäristöön pääsee useita myrkyllisiä aineita, kuten lyijyä, sinkkiä, formaldehydiä, väriaineita ja muita syanidipohjaisia yhdisteitä14. Energian suurkuluttajana nahkateollisuus on samaa luokkaa alumiini-, paperi-, teräs-, sementti- ja öljyteollisuuden kanssa.

Nahkatuotteet ovat periaatteessa biologisesti hajoavia, mutta parkitsemisaineen päätehtävänä on kollageenisäikeiden stabiloiminen niiden biologisen hajoamisen ehkäisemiseksi. Keinonahkatuotteet eivät aina ole ympäristöystävällisempi vaihtoehto, mutta tulevaisuudessa tilanne on toivottavasti aina niin. Esimerkiksi USA:ssa on myynnissä kenkiä, joiden raaka- aineena on käytetty kierrätettyjä muovipulloja ja autonrenkaita. Kenkiä voi valmistaa myös kasvikuidusta.

Lampaiden kasvatus ja villantuotanto

Lampaita kasvatetaan ensisijaisesti villan takia, mutta lihantuotanto ja teurastus ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.

Monissa maissa, kuten Suomessa, lammastilat ovat suhteellisen pieniä. Suomessa myytävistä villavaatteista vain muutama prosentti on valmistettu kotimaisesta villasta15. Maailman suurin villantuottajamaa on Australia. Australialaisella lammasfarmilla on yleensä tuhansia lampaita. Lampaiden kuolleisuus on melko korkea: joka vuosi Australiassa arviolta 15 miljoonaa karitsaa kuolee alle kahden päivän ikäisinä16, mikä johtuu lähinnä ylisuurista lammasmääristä ja epäpätevistä hoitajista.

Valtaosa Australiassa kasvatettavista lampaista on merinolampaita. Merinolampaan iho on jalostettu tavanomaista poimuisemmaksi, jotta lampaista saataisiin mahdollisimman paljon villaa. Ihopoimujen suojassa viihtyy loisia, minkä vuoksi lampaat kylvetetään hyönteismyrkkyaltaissa. Toinen yleinen toimenpide on ilman puudutusta tehtävä mulesing, jossa osa peräaukkoa ympäröivästä ihosta leikataan pois. Jäljelle jää kivulias, verinen haava, jonka paraneminen kestää viikkoja ja jonka myötä muodostuva kipu vaikeuttaa liikkumista.

Lampaille tehdään myös muita toimenpiteitä ilman kivunlievitystä. Esimerkiksi karitsojen kastrointi, häntien katkaisu ja hampaiden hiominen ovat yleisiä käytäntöjä niin Australiassa kuin muissakin maissa, joissa lampaita kasvatetaan verrattain laajamittaisesti.

Monet maailman lampaat saavat vielä elää laitumilla, mutta tilanne on muuttumassa. Isossa-Britanniassa ja Australiassa lampaankasvatus on alkanut muistuttaa muiden tuotantoeläinten kasvatuksen kaltaista tehomaataloutta. Jotta lampaiden hyödyntäminen olisi mahdollisimman tehokasta, karitsojen annetaan imeä emonsa maitoa vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen ne eristetään emostaan, pidetään sisätiloissa ja niille juotetaan maidonkorvikkeita.

Luontaisesti lampaat kasvattaisivat villaa sen verran kuin olisi tarpeellista sääolosuhteiden vuoksi. Lampaiden jalostusta sisältävässä maataloudessa ei kuitenkaan menetellä näin. Villaa on jopa puolet lampaan ruumiinpainosta. Useat lampaat kuolevat lämpöhalvaukseen, ja suuria määriä lampaita kuolee vuosittain myös kylmyyteen, jolle ne altistuvat keritsemisen jälkeen. Keritsemistahti on kiivas, ja lampaat saattavat vahingoittua sen aikana. Esimerkiksi Australiassa on kerrottu tapauksista, joissa keritsijä on vahingossa leikannut puolet lampaan kasvoista irti tai nylkenyt sukupuolielimet pois eikä vammoja ole hoidettu.

Ison-Britannian villasta osa on niin sanottua nahkavillaa, joka on irrotettu teurastettujen lampaiden ja karitsojen nahasta. Lampaiden taloudellinen hyödyllisyys villantuotannossa loppuu yleensä noin neljän vuoden jälkeen, ja sen jälkeen ne teurastetaan. Lampaista tuotetaan niin villaa, lampaanlihaa kuin lampaannahkoja. Monille australialaisille ja uusiseelantilaisille lampaille matka teurastamoon tarkoittaa viikkojen mittaisia teuraskuljetuksia laivalla17. Matkojen aikana osa lampaista kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen, kuumuuteen tai salmonellaan. Osa lampaista tukehtuu hengiltä.

Tekstiiliteollisuus käyttää lampaanvillan lisäksi myös muiden eläinten villaa. Villantuotannossa hyödynnetään esimerkiksi angorakaneja, angoravuohia, kashmirvuohia, kameleja ja laamoja. Esimerkiksi angorakaneja kasvatetaan pienissä häkeissä ja kashmirvuohet joutuvat elämään sidottuina kahden tolpan väliin, jotta niistä voidaan säännöllisesti ja helposti kiskoa karvaa irti.

Lisätietoa lampaiden kasvatuksesta ja villasta voit lukea Vegaaniliiton Painettu villaisella: tiesitkö tämän lampaista? -esitteestä.

Untuvan tuotanto

Arviolta 50-80% maailman untuvasta on peräisin elävältä kynityistä hanhista ja ankoista18. Linnut kynitään kahdeksan viikon välein, yhteensä kolmesta viiteen kertaan ennen teurastamista. Kynimisen ajaksi linnut nostetaan riippumaan päästään ja niiden jalat sidotaan yhteen. Linnut ovat tajuissaan koko kynimisen ajan, huutavat tuskissaan ja yrittävät rimpuilla tilanteesta pois. Myös kova työtahti vahingoittaa lintuja. Elävältä kynimistä tehdään erityisesti Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa19. Kiina on maailman ylivoimaisesti suurin untuvan tuottaja.

Yhteen untuvapeittoon tarvitaan 75 hanhen untuvat. Osa linnuista laitetaan muutamaksi viimeiseksi viikoksi pakkoruokintaan, jotta niiden maksa laajenisi sairaalloisesti ja niistä saataisiin hanhenmaksaa.

Pehmeää ja kuohkeaa untuvaa saadaan vain vesilinnuista, joten esimerkiksi helposti litistyviä kanojen untuvia ei käytetä vaate- ja tyynyteollisuudessa. Suomessa ei kerätä talteen teurastettujen kanojen untuvia ja höyheniä. Koristehöyhenet ovat yleensä peräisin Aasiassa teurastetuista kanoista, joita on kasvatettu hyvin tehdasmaisissa ja luonnottomissa oloissa.

Luonnonvaraisista linnuista, kuten haahkoista saadaan myös untuvia. Haahkanuntuva kerätään yleensä lintujen pesistä pesinnän jälkeen, eikä sen keruu vahingoita lintuja. Mikäli untuvia kerätään aiemmin, munat saattavat vahingoittua. Ampumalla saadaan luonnonvaraisista linnuista myös höyheniä ja sulkia.

Hunajantuotanto

Hunajantuotannossa kuolee mehiläisiä. Loppukesällä mehiläishoitaja kerää hunajan, eli mehiläisten itselleen keräämän talviravinnon, pois, minkä mehiläiset yrittävät estää. Hunajan tilalle annetaan vesi-ruokosokeriliuosta tai sokeriliuosta. Ruokosokeria tuodaan muun muassa Etelä-Amerikasta.

Tarhamehiläinen on tuotu Suomeen tarhausta varten. Mehiläistarhojen lähellä on tiukemmat rajoitukset muun muassa torjunta-aineiden käytölle, joten lähialueen lajit voivat hyötyä mehiläistarhauksesta. Mehiläisten suorittaman pölytystyön arvo on mittava. Näin ollen mehiläistarhauksesta on ihmisen lisäksi hyötyä myös muille eläimille sekä ympäristölle; ainoiksi mahdollisiksi kärsijöiksi jäävät itse tarhatut mehiläiset.

Ulkomailla hunajantuottajat leikkaavat usein kuningattarelta siivet, jotta se ei pääse karkaamaan pesästä. Suomessa mehiläiskuningattarilta ei yleensä katkaista siipiä. Syy, miksi kuningatar haluaisi lähteä, on se, että luonnossa vanha emo lähtee nuorten mehiläisten kanssa perustamaan uutta pesää. Mehiläistarhaajat jakavat yleensä tällaisen pesän kahtia.

Hunajan lisäksi muita mehiläistuotteita ovat mehiläisvaha, propolis eli kittivaha, siitepöly, kuningatarhyytelö ja mehiläismyrkky.

Silkintuotanto

Silkintuotannossa tapetaan suuria määriä eläimiä. Silkkiperhosen toukka kehrää itselleen kotelon, jonka sisällä se käy läpi muodonmuutoksen aikuiseksi perhoseksi. Ihminen käyttää raaka-aineena tätä silkkilankaa. Kotelon silkkilangat katkeilevat, kun perhonen tulee ulos kotelosta. Estääkseen tämän ihminen tappaa toukat niiden vielä ollessa kotelossa. Näin saadaan pidempiä silkkilankoja. Yleisimmät tappokeinot ovat kuumentaminen auringossa tai uunissa, tukehduttaminen vesihöyryllä ja keittäminen.

Silkkiperhosen toukkia on tapettava noin 6600, jotta saadaan kilo silkkiä20.

Lähteet

  1. Luonnonvarakeskuksen tilastotietokanta: Lihantuotanto vuosittain (teurastukset teurastamoissa)
  2. Valtioneuvoston asetus sikojen suojelusta
  3. Ruokavirasto: Usein kysyttyä teurastuksesta sekä Luonnonvarakeskuksen tilastotietokanta: Lihantuotanto vuosittain (teurastukset teurastamoissa
  4. http://kanatieto.sey.fi/suomen-kanalat/kanalatyypit
  5. Lappalainen Elina, Syötäväksi kasvatetut, Atena 2012, luku 'Broileri'
  6. Luonnonvarakeskuksen tilastotietokanta, Lihantuotanto vuosittain: teurastukset teurastamoissa
  7. Luonnonvarakeskus: Siipikarjan lihaa tuotettiin jälleen ennätysmäärä
  8. Ruokavirasto: Tuotantomuodot
  9. Sairauksien osalta ks. Pyörälä Satu ja Tiihonen Tiina, Nautojen sairaudet, Eläinlääketieteellinen tiedekunta 2005
  10. Luonnonvarakeskuksen tilastot: Kotieläinten lukumäärä
  11. ks. esim. Nuora Marja, Eläinten hyvinvointi Luomussa, Kurmakka 2013
  12. Ruokavirasto: Tuotantomuodot
  13. Tehdyistä tutkimuksista ks. esim. Telkänranta Helena, Millaista on olla eläin, SKS 2015
  14. Tsumita, D.; Ashish, Y.; Premendra D.D. and Mukul D. 2015. Toxic hazards of leather industry and technologies to combat threat: a review.Journal of Cleaner Production, vol. 87, January 2015, 39-49
  15. Äärilä & Harmoinen (toim.), Lampaankasvattajan käsikirja, ProAgria keskusten liitto 2007, 85
  16. ks. esim. The Australian: End to the silence about 15 million dead lambs ja PETA: The life of a winter lamb
  17. ks. esim. the Guardianin raportti aiheesta ja PETAn artikkeli.
  18. Kalla fakta: Levande dun
  19. Buckland & Guy (toim.), FAO Animal Production and Health Paper 154: Goose Production. Food and Agriculture Organization of the United Nations, 2002
  20. University of Illinois at Urbana–Champaign, “Silkworm (Bombyx Mori),” Insects and People, 6 January 2006

Onko eläimillä arvoa yksilöinä?

Eläinten moraalinen arvo herättää monenlaisia kysymyksiä. Jos eläimillä on arvoa yksilöinä, tulisiko meidän pelastaa jänikset ketuilta? Eikö ihminen ole aina käyttänyt eläimiä?

Eläinetiikassa on pohdittu eläinten arvoon liittyviä kysymyksiä 1970-luvulta lähtien. Perusväite on ollut, että yksilön arvoa ei voida sitoa biologisiin tekijöihin, älykkyyden määrään tai sosiaaliseen asemaan. Tämä väite on osa ihmisoikeusajattelua: jokaisella ihmisellä on yhtä painokas itseisarvo riippumatta tämän sukupuolesta, ihonväristä, koulutuksesta, rationaalisesta lahjakkuudesta ja yhteiskuntaluokasta. Vaikkapa matemaattisesti lahjakas, valkoihoinen, eliittiin kuuluva mies ei ole yksilönä arvokkaampi kuin Downin syndrooman omaava, varaton mustaihoinen nainen. Sama logiikka tulisi ulottaa koskemaan myös muita eläimiä kuin ihmisiä: laji biologisena tekijänä, saatikka inhimilliset älykkyyden muodot tai sosiaalinen luokka, eivät vaikuta eläinyksilön arvoon. Sian arvoa ei siis ole oikeutettua sivuuttaa tämän lajin perusteella tai siksi, että sika ei osaa käyttää inhimillistä kieltä, tai myöskään siksi, että sika kuuluu ”lemmikkieläinten” sijaan ”tuotantoeläinten” luokkaan. 

Mikä sitten tekee eläimestä arvokkaan? Yleinen väite on, että eläinten kyky tuntea ja kokea tekee niistä itsessään arvokkaita olentoja. Sama pätee myös ihmisiin. Mikäli kognition tasot tai muodot olisivat arvon perusta (yleisin tapa sivuuttaa eläimet), jäisivät myös monet ihmisryhmät aina kehitysvammaisista pieniin lapsiin tai dementoituneisiin vanhuksiin arvon ulkopuolelle. Tämä jo sinällään osoittaa, että kriteereissä on jotakin vikaa. Me emme arvostakaan toisia ihmisiä näiden rationaalisuuden tai kielellisen kyvykkyyden vuoksi. Me arvostamme heitä siksi, että he ovat maailman jonakin kokevia yksilöitä, “oman elämänsä subjekteja”. Sama pätee myös muiden eläinten kohdalla.

Kuten Cambridgen julistus vuodelta 2012 väittää, tulisi tieteen ja yhteiskunnan hyväksyä se, että suuri osa eläinkunnasta lukeutuu kokemuksellisuuden, tietoisuuden piiriin. Kognitiivinen eläintutkimus osoittaa, että tyypilliset tuotantoeläimet ovat huomattavasti kyvykkäämpiä kuin mitä perinteisesti on otaksuttu. Tutkimus on vasta aluillaan, mutta jo nyt tiedetään, että esimerkiksi kanat ovat vaativissa, abstraktien käsitteiden käyttöön liittyvissä tehtävissä jopa kädellisiä kyvykkäämpiä. Siat ovat tunnettuja älykkyydestään, ja lehmät ovat tunne-elämältään huomattavasti syvemmin kehittyneitä kuin mitä länsimainen kulttuuri on antanut ymmärtää. Tällaisen, yhä kasvavan tutkimusaineiston varassa on vaikea väittää, että me voimme vetää ehdottoman, erottavan rajan ihmisen ja muiden eläinten välille. 

Nykypäivänä on yleisesti hyväksyttyä, että eläimiä tulisi kohdella hyvin, kärsimystä välttäen. Eläinten arvo pakottaa kuitenkin myös syvällisempään ajatteluun. On otettava lukuun – ei ainoastaan suoran, fyysisen kivun välttäminen – vaan eläin laajemmin yksilönä. On kysyttävä, mitä tarpeita ja kykyjä eläimillä on, sekä pyrittävä kunnioittamaan näiden toteutumista. Jos me otamme vakavasti eläinten tarpeet vaikkapa liikkumiseen, sosialisointiin, poikasten hoitoon ja saalistamiseen, huomaamme pian, että eläintuotannossa niitä ei voida kunnioittaa. Esimerkiksi sika ei yksinkertaisesti pysty toteuttamaan omaa luontoaan tehotuotannon puitteissa, eikä kettu omaansa.

Yksilöarvon kunnioittaminen vaatii sitä, että annamme muiden eläinten elää itselleen luontaisella tavalla ja luovumme ajatuksesta, jonka mukaan näitä eläimiä voidaan pitää välineinä, joilla tavoitella kulinaristista mielihyvää, taloudellista etua tai vaikkapa jännitystä. Näin ollen muiden muassa lihantuotanto, turkistuotanto ja metsästys asettautuvat kyseenalaisiksi. 

”Luonnollisuus”

Monet ajattelevat, että eläinten käyttö on “luonnollista” ja siksi hyväksyttävää. Nykyisessä eläinteollisuudessa eläimiä pidetään olosuhteissa, joissa pitkän evoluutiohistorian aikana niille syntyneet lajityypilliset käyttäytymistarpeet eivät voi toteutua. Eläinten fysiologia pakotetaan tuottamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti sillä seurauksella, että niillä on vakavia, pahimmillaan jopa kävelyä tai hengitystä vaikeuttavia kehityshäiriöitä. Naaraat pakotetaan jatkuvaan raskauskierteeseen. Poikaset usein erotetaan emoistaan heti syntymän jälkeen ja joko tapetaan tai kuljetetaan tehotuotantoyksiköihin keinoruokittaviksi, jotta ne kasvaisivat teurasikään mahdollisimman nopeasti.

Eläinten kehoista on tullut optimoituja tuotantolaitoksia, joiden rinnalla eläinten omilla kokemuksilla ei ole merkitystä. Eläintuotanto on teollistunut ja teknologisoitunut siinä määrin, että eläin ei yksinkertaisesti enää voi käyttäytyä eläimen tavoin. Vertaukset “luonnollisuuteen” ovat tragikoomisia.

Yksilöarvon kunnioittaminen vaatii sitä, että annamme muiden eläinten elää itselleen luontaisella tavalla ja luovumme ajatuksesta, jonka mukaan näitä eläimiä voidaan pitää välineinä, joilla tavoitella kulinaristista mielihyvää, taloudellista etua tai vaikkapa jännitystä. 

On olemassa myös toinen syy sille, miksi luonnollisuusargumentti ei toimi. Yksi moraalifilosofian perusväitteitä on, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden tulisi olla. Tosiasiat tulee erottaa arvoista. Historia osoittaa, että ihminen on toistuvasti ollut väkivaltainen, ahne ja lyhytnäköinen laji. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen tulisi toimia väkivaltaisesti, ahneesti ja lyhytnäköisesti. Me voimme olla myös jotakin muuta, jos vain pysähdymme miettimään tekojemme oikeutusta. Juuri tästä löytyy moraalin avain: halusta toimia hyvällä, oikeutetulla tavalla sen sijaan, että sokeasti seuraisi sitä, miten on aina toimittu. Sama pätee eläinsuhteemme kohdalla: se, että monet kulttuurit ovat käyttäneet eläimiä kauan, ei tarkoita, että eläinten käyttö olisi myös nykykontekstissa oikeutettua.

Mutta eikö luonto ole täynnä julmuutta ja tappamista? Eläinoikeusajattelun vastaus on, että moraalinen ajattelu on ihmisen luontainen kyky – se ei siis ole mitään keinotekoista. Ihminen toteuttaakin perusluontoaan silloin, kun toimii moraalisesti harkitulla tavalla myös suhteessa muihin eläimiin. Luonnon ”moraalittomuutta” ei voida pitää esikuvana ihmisen toiminnalle, ellemme sitten johdonmukaisesti sovella samaa moraalittomuutta myös ihmisten välisiin suhteisiin. 

Mutta jos ihminen on ainut moraalisesti pohtiva olento, eikö silloin ainoastaan hänellä ole moraalista arvoa? Tällainen argumentti syyllistyy helppoon loogiseen virheeseen: moraalin alkuperä ja sisältö rinnastetaan toisiinsa. Se, että ihminen tuottaa moraalia (alkuperä), ei tarkoita, että ainoastaan ihmisellä olisi arvoa (sisältö). Tämä logiikka avautuu rinnasteisen esimerkin kautta: se, että ihminen tuottaa esteettisiä arvoja, ei tarkoita, että ainoastaan ihminen olisi esteettisesti kaunis. Moraali ulottuu koskemaan myös muita eläimiä ja muuta luontoa – vaikka sen alkuperä olisikin ihmisessä.

Entä muiden lajien väkivalta? Jos eläinten moraalinen arvo tunnustettaisiin, eikö kettua tulisi estää metsästämästä jänistä?  Ne lajit, joista kykyä moraaliseen pohdintaan ei löydy, elävät oman luontonsa mukaisesti. Eläinten oikeuksien perusajatuksena on, että kokevia, tietoisia olentoja tulee kohdella tavalla, joka kunnioittaa niille ominaista tapaa olla ja elää – kettu saa siis metsästää jäniksiä ja susi hirviä. Ihmisen puolestaan on mielekästä noudattaa itsessään olevaa kykyä moraaliseen pohdintaan ja ohjata omia toimiaan sen perusteella – myös suhteessa muihin eläimiin. Eläinten kuuluminen moraalin piiriin ei siis johdakaan absurdeihin seurauksiin, joiden puitteissa luonnossa tapahtuvaan kiertokulkuun tulisi puuttua.

Länsimaista on vaikea löytää tilanteita tai alueita, joissa muiden eläinten käyttö esimerkiksi ruoaksi tai huvitukseksi olisi välttämätöntä oman selviytymisen kannalta. Tästä syystä eläinten arvon ja oikeuksien kunnioittaminen tarkoittaakin vegaanista elämäntapaa, jonka myötä maailma voi avautua meille, ei ainoastaan ihmisen, vaan lähes lukemattomien muiden eläinten näkökulman kautta.

Kulttuurin eläinkuva ja empatia

Rationaalisia syitä vegaanisuudelle ei ole vaikea löytää. Silti monet myös heistä, jotka näistä syistä vakuuttuvat, haluavat pitäytyä eläinten hyötykäytössä. Syy on yksinkertainen: suuri osa moraalisista päätöksistämme ei perustu rationaaliseen ajatteluun, vaan kulttuurisiin stereotypioihin ja tunteisiin. Me noudatamme usein kulttuurista omaksuttuja malleja ikään kuin ”itsestäänselvyyksinä”. Monelle ajatus eläimistä vaikkapa tuotantokoneina on niin itsestäänselvä, että väitteet sikojen oikeuksista tuntuvat naurettavilta. Samalla kuitenkin hyvin moni on kykenemätön oikeuttamaan tätä ”itsestäänselvyyttä”, joka eläinten käyttöön liittyy, sillä kulttuurista mallia seurataan kyseenalaistamatta. Tunnereaktiot vahvistavat kulttuurin stereotypioita. Monet tuotantoeläimet herättävät oletetussa likaisuudessaan ja kyvyttömyydessään inhoa ja jopa halveksuntaa, ja vaikkapa suurpedot jopa vihaa. Näiden tunteiden kautta ihminen erkaantuu yhä kauemmas eläimistä ja muuttuu entistäkin sinnikkäämmäksi halussaan pitäytyä eläinten hyötykäytössä.

Maailma voi avautua meille, ei ainoastaan ihmisen, vaan lähes lukemattomien muiden eläinten näkökulman kautta.

Joillekuille itsepetos on syy eläinetiikan torjumiseen. Monet rakastavat koiriaan ja kissojaan, näkevät niissä yksilöllisyyttä, tuntevat niitä kohtaan empatiaa ja tietävät, että tämä sama yksilöllisyys ja empatia olisi helposti ulotettavissa myös muihin eläimiin. Koska he kuitenkin ovat sitoutuneet tapoihinsa, makutottumuksiinsa ja vaikkapa eläinten suomaan taloudelliseen hyötyyn, on seurauksena helposti itsepetoksen tila. Tässä tilassa ihminen tietää jotakin, jota ei halua tietää, ja pyrkii tukahduttamaan tuon tiedon. Hän saattaa sanoa, että ei halua nähdä kuvia tuotantoeläintiloilta, tai pyrkii kiistämään kuvamateriaalin aitouden. Hänelle on tärkeää sysätä kauaksi kaikki se, joka voisi läpäistä itsepetoksen. 

Jos kulttuuriset stereotypiat ja tunnereaktiot ohjaavat monien eläinsuhdetta, on tärkeää tarjota näille myös vastapainoa. Kulttuurinen eläinkuva vaatii muutosta, pois kasvottomista massoista kohti eläinyksilöiden esilletuomista. Filosofi Jacques Derrida painottikin, että eläinten luokittelu ja siten kasvottomiksi tekeminen on itsessään väkivallan muoto, joka edelleen mahdollistaa fyysistä väkivaltaa – sen vaihtoehdoksi hän tarjosi kokemuksia yksittäisistä eläimistä. Kenties kulttuuri tarvitseekin muistutusta siitä, että parressa olevat lehmät tai sukupuuton partaalle ajetut sudet ovat kaikki erityisiä, maailman omalla tavallaan näkeviä olentoja. 

Yksi tärkeä moraalitunne on empatia, kyky resonoida muiden olentojen kokemusten kanssa, kanssaelää heidän näkökulmaansa. Juuri empatia usein puuttuu eläinsuhteesta: tuottaja tai kuluttaja ei halua samastua esimerkiksi kanan tai minkin kokemuksiin, vaan kohtelee niitä etäisesti, etääntyneesti. Tulevaisuuden haasteena onkin empatian kutsuminen esiin kulttuurissa, joka on tottunut näkemään muut eläimet lähes koneen kaltaisina olentoina. Aivan kuten me tiedostamme koiralla olevan oma sisäinen maailmansa, voisimme me tiedostaa saman myös hirven tai naudan kohdalla. 

On aika, että otamme viimein huomioon myös muiden eläinten näkökulman. Miltä maailma näyttää porsitushäkkiin suljetun sian tai parteen kytketyn lehmän lähtökohdista?

Elisa Aaltola
Kirjoittaja on Turun yliopiston filosofian dosentti, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin ja ympäristöetiikkaan.

Kirjallisuutta

  • Elisa Aaltola, Johdatus eläinfilosofiaan (Gaudeamus, 2013). Muiden eläinten kuulumista moraalin piiriin on mahdollista tarkastella eri tavoin. Johdatus eläinfilosofiaan kokoaa alan asiantuntijoiden kirjoituksia, jotka sisältävät erilaisia lähestymistapoja eläinten aseman käsittelyyn.
Muita suomenkielisiä kirjasuosituksia kirjoittajalta:
  • Eläimet yhteiskunnassa (Aaltola & Keto (toim.), 2015)
  • Eläinten moraalinen arvo (Aaltola, 2004)
  • Eläinten oikeudet (Grant, 2013)
  • Oikeutta eläimille (Singer, 2007)