Siirry suoraan sisältöön
Etusivu » Arki » Kurkistus eläintilojen sisälle

Kurkistus eläintilojen sisälle

Teksti: Eveliina Lundqvist

Asiasanat: eläinten olot, miksi veganismi

Päivitetty:

Tarkistettu:

Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi vuosina 2011–2012 ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hän halusi oppia lisää muista eläimistä ja selvittää, mitä eläintilojen sisällä tapahtuu päiväsaikaan.

”Ensimmäinen tunne oli häveliäisyys. Sellainen, joka tulee tilanteessa, kun pitäisi tehdä jotain sopimatonta. Seisoin ison eläimen edessä. Tai oikeastaan sen rintojen. Ja minun oli määrä pestä ne. Kajota jonkun yksityisalueelle, mihin tunsin ettei minulla olisi lupaa eikä oikeastaan haluakaan. Siinä se seisoi suoraan minun nenäni edessä, utareet pullottaen maidosta.” 

Näin alkoi päiväkirjamerkintäni eläintiloilta, joilla työskentelin vuosina 2011–2012. Opiskelin tuotantoeläinten hoitajaksi ja merkitsin jokaisen työpäivän jälkeen ajatukseni ja tapahtumat ylös. Ensimmäinen merkintä kiteyttää eläintiloilla tapahtuvan itsestäänselvyyden: eläimiä käytetään hyväksi. Niiden yksityisalueelle kajotaan, niiden vaivoin tuottama maito annetaan ihmisille emojen omien poikasten sijaan. Eläimet tapetaan, kun ne eivät enää tuota tarpeeksi. 

Olin työharjoittelussa niin sikaloissa, kanalassa, broilerihallissa, lampolassa kuin navetoissakin. Tiesin paljon jo etukäteen: olinhan toiminut eläinoikeusliikkeessä miltei puolet elämästäni, kirjoittanut graduni kanoista ja vieraillut lukuisilla tiloilla. Silti moni asia tuli yllätyksenä. En ennen ollut ajatellut esimerkiksi sitä, että eläimiä lyödään niin paljon. Jalkakipuisia lehmiä patistettiin lantakolalla lyöden lypsylle. Sikoja potkittiin, jotta niiden ahtaat karsinat saatiin siivottua. Kärsäkkäitä myös hätistettiin sähköpiiskalla teurasautoon. 

Kovetin sydämeni ja mieleni. Itkin kerran. Se tapahtui silloin, kun näin karjuporsaiden kastraation: 

”Nainen nosti kärryistä ensimmäisen porsaan takajaloista ja katsoi takapäähän: poika. Hän pisti kipulääkkeen ihon alle niskaan, otti veitsen ja viilsi porsaan kiveksiin viillon. Sen jälkeen hän plumpsautti kiveksen esiin ja repi sen sieltä pois kivesnuorineen ja heitti verisen klimpin karsinaan porsaiden emon viereen.[…] Koko toimituksen ajan possu oli aivan hiljaa. Kun se laskettiin jalasta karsinaan, se jäi kyyhöttämään karsinan seinän viereen.” 

Kipulääke ei ole sama kuin puudutus. Se on sama kuin eläimelle annettaisiin Buranaa ja sen jälkeen sen kivekset revittäisiin irti. Kipu on sanoinkuvaamaton. Toimenpide tehdään kaikille karjuporsaille, eikä luomu ole tästä poikkeus.  

Toinen äärimmäisen kova kipu tuotetaan, kun vasikat nupoutetaan, eli niiden sarven aiheet poltetaan. Puolilla tiloista toimenpide tehdään ilman eläinlääkäriä. Se tarkoittaa ilman nukutusta, ilman kunnon puudutusta. Se tarkoittaa väkisin kiinni pitämistä, kolmannen asteen palovamman tuottamista. Yritin saada tilalliset kutsumaan eläinlääkärin toimenpidettä tekemään, mutta halukkuutta ei löytynyt: se maksaa. 

Kaikista pahinta eläimille on kuitenkin itse vankeus. Päivästä toiseen kovissa ahtaissa betonikarsinoissa, häkeissä tai kauloista parsiin kytkettyinä. Päivästä toiseen eläinten voimakasta aliarvioimista: Yhdessäkin sikalassa oli virikkeeksi pultattu karsinan seinään 30 sentin metalliketju. Lisäksi siat saivat muutaman kourallisen kutteria. Ajateltiin, että se riittää. Sitten siat ovat tyytyväisiä. Minä näin, etteivät ne olleet. Eivät tuollaiset riitä aktiivisille ja älykkäille eläimille. Siat purivat turhautuneina karsinoitaan tai toisiaan. Monen saparot olivat verillä tai jopa poikki purtuja. Niveltulehduksiin sikaloissa annettiin antibioottia joka päivä.

Vuoden häkkikanalassa viettäneet kanat olivat takapuolistaan kuin vaippapaviaaneja, joiden takamus loistaa kirkkaanpunaisena: lintujen höyhenet olivat kuluneet, tai ne oli nokittu irti. Kanojen kynnet olivat kuin noita-akalla, ja ne tarttuivat rakenteisiin: häkissä ei pysty kuopsuttamaan kynsiä lyhyemmiksi.

Parsinavetoissa lehmät möllöttävät kauloistaan kiinni 8–10 kuukautta vuodessa. Ainoa liike on puoli askelta eteen, puoli taakse. Vailla kunnollista sosiaalista kontaktia toisiin lajitovereihin. ”Parsinavetta oli halvempi rakentaa kuin pihatto”, minulle vastattiin, kun kysyin, miksi vielä tällä vuosikymmenellä joku rakensi parsinavetan.

Ihmiset haluavat juoda lehmän maitoa. Tämä tarkoittaa sitä, että vasikka erotetaan emostaan yleensä heti syntymän jälkeen tai viimeistään parin viikon päästä. Opin tunnistamaan sen epätoivoisen, sydäntäraastavan huudon, joka kuuluu navetan ulkopuolelle saakka, kun vasikka on viety emoltaan. Emo etsii ja etsii poikastaan. Ravaa navetan käytävillä – mikäli ei ole kytkettynä parteen – ja etsii etsimistään useita päiviä. Poikanen, tungettuna ahtaaseen karsinaan, kyhjöttää. Se opetetaan juomaan korviketta tuttipullosta tai ämpäristä. Tai sitten se viedään sonnikasvattamoon toisten kohtalotovereiden seuraan. Miltä tuntuu menettää juuri synnyttämänsä poikanen joka ikinen kerta? Miltä tuntuu elää ilman emon hoivaa? En pysty edes kuvittelemaan sitä.

Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Olin muutaman päivän harjoittelussa broileritilalla. Tällä tilalla, jota iloisesti mainostetaan perhetilaksi, asuu 120 000 lintua. Broileritilalla ei käy eläinlääkäri hoitamassa sairaita, vaan kärsivät tapetaan – mikäli ne löydetään kymmenien tuhansien kanojen joukosta. Tilalla on oma krematorio: sinne on helppo kipata tapetut sekä itsestään kuolleet hallien tarkastuskierroksen päätteeksi. Lintuja oli paljon, ja loppukasvatusajasta ne levittäytyivät tiiviiksi massaksi. Niin tiiviiksi, että liikkuminen raadonkeräyskärryn kanssa hallissa oli hankalaa. 

Broilereiden yksi isoimmista ongelmista on jalostus, jonka tarkoituksena on saada eläimet kasvamaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pienellä ruokamäärällä. Löysin päivittäin useita kymmeniä kituvia lintuja, joita kutsuttiin ”karsittaviksi”. Valmiiksi kuolleita oli saman verran. Kituvat tapettiin ottamalla päästä kiinni ja pyörittämällä kuin linkoa.

”Suurimmalla osalla toinen jalka oli omituisessa asennossa ja lintu yritti raahata sitä perässään. Yhdellä kanalla oli neljä jalkaa. Jollain linnuista oli vino pää, toisilla katkenneet siivet. Jotkut kyyhöttivät muuten vain sairaan näköisinä, eivätkä ne liikkuneet nostettaessa.” 

Joku väitti harjoittelutilojeni olevan yksittäistapauksia. Näin ei todellakaan ole. Jos on käynyt yhdellä broileritilalla, voi sanoa nähneensä ne kaikki. Vesi- tai ruokajärjestelmä saattaa olla erilainen, mutta samanlaisia halleja ne kaikki ovat. Toisissa vain broilerit elävät 31 vuorokautta, toisissa 39. 

Sikalat ovat pitkälti samanlaisia. Suurin osa emakoista elää lähes puolet vuodesta kääntymisen estävässä häkissä. Navetoissa on enemmän vaihtelua: puolet suomalaisista lehmistä elää parressa, puolet pihatossa. Kuitenkin joka ikisellä maitotilalla lehmä erotetaan vasikastaan joko heti tai viimeistään muutaman viikon päästä poikimisesta. Kierre on vääjäämätön: poikiminen-erotus-suru-keinosiemennys-poikiminen-erotus-suru-keinosiemennys. Jos sioilla on pehkua, maitotilan vasikat saavat olla emonsa seurassa tai kanat pääsevät ulos, ne ovat yksittäistapauksia.

Lopuksi tulee vääjäämättä teurastus jokaiselle yksilölle. Se tulee sitten kun eläimestä ei ole enää hyötyä ihmiselle. Kun kanat eivät pysty enää munimaan aivan 300 munaa vuodessa. Kun broileri on vain viiden viikon ikäinen, mutta siinä vaiheessa jo lihaskimpuksi kasvatettu. Kun sian pakarat ovat tarpeeksi suuret tai kun lehmä ei tule enää tiineeksi syystä tai toisesta. Ja kaikki tämä vain siksi, että ihminen haluaa syödä tietynmakuista ruokaa.

Viimeisen harjoittelun tein saksalaisessa eläinten turvakodissa. Tutustuin siellä pieneen porsaaseen, jonka jalka oli murtunut. Leikin sen kanssa päivät, sillä sen olosuhteet olivat murtuman takia ankeat. Kun possu pääsi kolmen viikon päästä ulos, se alkoi tonkia. Voi pojat että se tonki! Tonki, tonki ja tonki. Kolme tuntia sen raivokas pieni kärsä kaivoi kovaa savimaata. Sitten kun possu pääsi kokonaan ulos, sen hillitön tonkimistarve väheni, sillä se sai tonkia milloin halusi. Jokaisessa suomalaisessa sikalassa asuu yhtä monta tonkimishaluista eläintä kuin siellä on sikoja. Hyvin harvassa ovat ne paikat, joissa siat saavat tonkia. Minä pääsin tuotantotiloilta ulos, mutta niiden sisälle jäi tuhansia eläimiä hengittämään haisevissa, ahtaissa ja masentavissa laitoksissa. Elämää niissä ei ole, hengittämistä vain. 

Kenen syytä tämä kaikki on? Eläintilalliset paiskivat usein pitkiä päiviä ilman viikkolomia, mutta eläimet voivat huonosti.  

”Lainlaatijat”, toteavat tilalliset.

”Kuluttajat”, sanovat lainlaatijat. Eläintuotteista ei suostuta maksamaan tarpeeksi. 

”Tilalliset”, toteavat kuluttajat. 

Sitten syytellään puolin ja toisin kaikkia osapuolia ja noidankehä on valmis. ”Eläinkäsitys”, sanon minä. Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Eveliina Lundqvist
Kirjoittaja on opettajan koulutuksen saanut maatalous- ja metsätieteen maisteri sekä eläintenhoitaja, joka aikoo perustaa eläinten turvakodin. Salainen päiväkirja eläintiloilta julkaistiin keväällä 2014.