Lammas

Kuva: Venla Maijanen

Eläinten oikeudet

Teksti: Elisa Aaltola, Filosofian dosentti, Turun yliopisto
Kuva: Venla Maijanen

Onko eläimillä arvoa yksilöinä?

Eläinten moraalinen arvo herättää monenlaisia kysymyksiä. Jos eläimillä on arvoa yksilöinä, tulisiko meidän pelastaa jänikset ketuilta? Eikö ihminen ole aina käyttänyt eläimiä?

Eläinetiikassa on pohdittu eläinten arvoon liittyviä kysymyksiä 1970-luvulta lähtien. Perusväite on ollut, että yksilön arvoa ei voida sitoa biologisiin tekijöihin, älykkyyden määrään tai sosiaaliseen asemaan. Tämä väite on osa ihmisoikeusajattelua: jokaisella ihmisellä on yhtä painokas itseisarvo riippumatta tämän sukupuolesta, ihonväristä, koulutuksesta, rationaalisesta lahjakkuudesta ja yhteiskuntaluokasta. Vaikkapa matemaattisesti lahjakas, valkoihoinen, eliittiin kuuluva mies ei ole yksilönä arvokkaampi kuin Downin syndrooman omaava, varaton mustaihoinen nainen. Sama logiikka tulisi ulottaa koskemaan myös muita eläimiä kuin ihmisiä: laji biologisena tekijänä, saatikka inhimilliset älykkyyden muodot tai sosiaalinen luokka, eivät vaikuta eläinyksilön arvoon. Sian arvoa ei siis ole oikeutettua sivuuttaa tämän lajin perusteella tai siksi, että sika ei osaa käyttää inhimillistä kieltä, tai myöskään siksi, että sika kuuluu ”lemmikkieläinten” sijaan ”tuotantoeläinten” luokkaan. 

Mikä sitten tekee eläimestä arvokkaan? Yleinen väite on, että eläinten kyky tuntea ja kokea tekee niistä itsessään arvokkaita olentoja. Sama pätee myös ihmisiin. Mikäli kognition tasot tai muodot olisivat arvon perusta (yleisin tapa sivuuttaa eläimet), jäisivät myös monet ihmisryhmät aina kehitysvammaisista pieniin lapsiin tai dementoituneisiin vanhuksiin arvon ulkopuolelle. Tämä jo sinällään osoittaa, että kriteereissä on jotakin vikaa. Me emme arvostakaan toisia ihmisiä näiden rationaalisuuden tai kielellisen kyvykkyyden vuoksi. Me arvostamme heitä siksi, että he ovat maailman jonakin kokevia yksilöitä, “oman elämänsä subjekteja”. Sama pätee myös muiden eläinten kohdalla.

Kuten Cambridgen julistus vuodelta 2012 väittää, tulisi tieteen ja yhteiskunnan hyväksyä se, että suuri osa eläinkunnasta lukeutuu kokemuksellisuuden, tietoisuuden piiriin. Kognitiivinen eläintutkimus osoittaa, että tyypilliset tuotantoeläimet ovat huomattavasti kyvykkäämpiä kuin mitä perinteisesti on otaksuttu. Tutkimus on vasta aluillaan, mutta jo nyt tiedetään, että esimerkiksi kanat ovat vaativissa, abstraktien käsitteiden käyttöön liittyvissä tehtävissä jopa kädellisiä kyvykkäämpiä. Siat ovat tunnettuja älykkyydestään, ja lehmät ovat tunne-elämältään huomattavasti syvemmin kehittyneitä kuin mitä länsimainen kulttuuri on antanut ymmärtää. Tällaisen, yhä kasvavan tutkimusaineiston varassa on vaikea väittää, että me voimme vetää ehdottoman, erottavan rajan ihmisen ja muiden eläinten välille. 

Nykypäivänä on yleisesti hyväksyttyä, että eläimiä tulisi kohdella hyvin, kärsimystä välttäen. Eläinten arvo pakottaa kuitenkin myös syvällisempään ajatteluun. On otettava lukuun – ei ainoastaan suoran, fyysisen kivun välttäminen – vaan eläin laajemmin yksilönä. On kysyttävä, mitä tarpeita ja kykyjä eläimillä on, sekä pyrittävä kunnioittamaan näiden toteutumista. Jos me otamme vakavasti eläinten tarpeet vaikkapa liikkumiseen, sosialisointiin, poikasten hoitoon ja saalistamiseen, huomaamme pian, että eläintuotannossa niitä ei voida kunnioittaa. Esimerkiksi sika ei yksinkertaisesti pysty toteuttamaan omaa luontoaan tehotuotannon puitteissa, eikä kettu omaansa.

Yksilöarvon kunnioittaminen vaatii sitä, että annamme muiden eläinten elää itselleen luontaisella tavalla ja luovumme ajatuksesta, jonka mukaan näitä eläimiä voidaan pitää välineinä, joilla tavoitella kulinaristista mielihyvää, taloudellista etua tai vaikkapa jännitystä. Näin ollen muiden muassa lihantuotanto, turkistuotanto ja metsästys asettautuvat kyseenalaisiksi. 

”Luonnollisuus”

Monet ajattelevat, että eläinten käyttö on “luonnollista” ja siksi hyväksyttävää. Nykyisessä eläinteollisuudessa eläimiä pidetään olosuhteissa, joissa pitkän evoluutiohistorian aikana niille syntyneet lajityypilliset käyttäytymistarpeet eivät voi toteutua. Eläinten fysiologia pakotetaan tuottamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti sillä seurauksella, että niillä on vakavia, pahimmillaan jopa kävelyä tai hengitystä vaikeuttavia kehityshäiriöitä. Naaraat pakotetaan jatkuvaan raskauskierteeseen. Poikaset usein erotetaan emoistaan heti syntymän jälkeen ja joko tapetaan tai kuljetetaan tehotuotantoyksiköihin keinoruokittaviksi, jotta ne kasvaisivat teurasikään mahdollisimman nopeasti.

Eläinten kehoista on tullut optimoituja tuotantolaitoksia, joiden rinnalla eläinten omilla kokemuksilla ei ole merkitystä. Eläintuotanto on teollistunut ja teknologisoitunut siinä määrin, että eläin ei yksinkertaisesti enää voi käyttäytyä eläimen tavoin. Vertaukset “luonnollisuuteen” ovat tragikoomisia.

Yksilöarvon kunnioittaminen vaatii sitä, että annamme muiden eläinten elää itselleen luontaisella tavalla ja luovumme ajatuksesta, jonka mukaan näitä eläimiä voidaan pitää välineinä, joilla tavoitella kulinaristista mielihyvää, taloudellista etua tai vaikkapa jännitystä. 

On olemassa myös toinen syy sille, miksi luonnollisuusargumentti ei toimi. Yksi moraalifilosofian perusväitteitä on, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden tulisi olla. Tosiasiat tulee erottaa arvoista. Historia osoittaa, että ihminen on toistuvasti ollut väkivaltainen, ahne ja lyhytnäköinen laji. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen tulisi toimia väkivaltaisesti, ahneesti ja lyhytnäköisesti. Me voimme olla myös jotakin muuta, jos vain pysähdymme miettimään tekojemme oikeutusta. Juuri tästä löytyy moraalin avain: halusta toimia hyvällä, oikeutetulla tavalla sen sijaan, että sokeasti seuraisi sitä, miten on aina toimittu. Sama pätee eläinsuhteemme kohdalla: se, että monet kulttuurit ovat käyttäneet eläimiä kauan, ei tarkoita, että eläinten käyttö olisi myös nykykontekstissa oikeutettua.

Mutta eikö luonto ole täynnä julmuutta ja tappamista? Eläinoikeusajattelun vastaus on, että moraalinen ajattelu on ihmisen luontainen kyky – se ei siis ole mitään keinotekoista. Ihminen toteuttaakin perusluontoaan silloin, kun toimii moraalisesti harkitulla tavalla myös suhteessa muihin eläimiin. Luonnon ”moraalittomuutta” ei voida pitää esikuvana ihmisen toiminnalle, ellemme sitten johdonmukaisesti sovella samaa moraalittomuutta myös ihmisten välisiin suhteisiin. 

Mutta jos ihminen on ainut moraalisesti pohtiva olento, eikö silloin ainoastaan hänellä ole moraalista arvoa? Tällainen argumentti syyllistyy helppoon loogiseen virheeseen: moraalin alkuperä ja sisältö rinnastetaan toisiinsa. Se, että ihminen tuottaa moraalia (alkuperä), ei tarkoita, että ainoastaan ihmisellä olisi arvoa (sisältö). Tämä logiikka avautuu rinnasteisen esimerkin kautta: se, että ihminen tuottaa esteettisiä arvoja, ei tarkoita, että ainoastaan ihminen olisi esteettisesti kaunis. Moraali ulottuu koskemaan myös muita eläimiä ja muuta luontoa – vaikka sen alkuperä olisikin ihmisessä.

Entä muiden lajien väkivalta? Jos eläinten moraalinen arvo tunnustettaisiin, eikö kettua tulisi estää metsästämästä jänistä?  Ne lajit, joista kykyä moraaliseen pohdintaan ei löydy, elävät oman luontonsa mukaisesti. Eläinten oikeuksien perusajatuksena on, että kokevia, tietoisia olentoja tulee kohdella tavalla, joka kunnioittaa niille ominaista tapaa olla ja elää – kettu saa siis metsästää jäniksiä ja susi hirviä. Ihmisen puolestaan on mielekästä noudattaa itsessään olevaa kykyä moraaliseen pohdintaan ja ohjata omia toimiaan sen perusteella – myös suhteessa muihin eläimiin. Eläinten kuuluminen moraalin piiriin ei siis johdakaan absurdeihin seurauksiin, joiden puitteissa luonnossa tapahtuvaan kiertokulkuun tulisi puuttua.

Länsimaista on vaikea löytää tilanteita tai alueita, joissa muiden eläinten käyttö esimerkiksi ruoaksi tai huvitukseksi olisi välttämätöntä oman selviytymisen kannalta. Tästä syystä eläinten arvon ja oikeuksien kunnioittaminen tarkoittaakin vegaanista elämäntapaa, jonka myötä maailma voi avautua meille, ei ainoastaan ihmisen, vaan lähes lukemattomien muiden eläinten näkökulman kautta.

Kulttuurin eläinkuva ja empatia

Rationaalisia syitä vegaanisuudelle ei ole vaikea löytää. Silti monet myös heistä, jotka näistä syistä vakuuttuvat, haluavat pitäytyä eläinten hyötykäytössä. Syy on yksinkertainen: suuri osa moraalisista päätöksistämme ei perustu rationaaliseen ajatteluun, vaan kulttuurisiin stereotypioihin ja tunteisiin. Me noudatamme usein kulttuurista omaksuttuja malleja ikään kuin ”itsestäänselvyyksinä”. Monelle ajatus eläimistä vaikkapa tuotantokoneina on niin itsestäänselvä, että väitteet sikojen oikeuksista tuntuvat naurettavilta. Samalla kuitenkin hyvin moni on kykenemätön oikeuttamaan tätä ”itsestäänselvyyttä”, joka eläinten käyttöön liittyy, sillä kulttuurista mallia seurataan kyseenalaistamatta. Tunnereaktiot vahvistavat kulttuurin stereotypioita. Monet tuotantoeläimet herättävät oletetussa likaisuudessaan ja kyvyttömyydessään inhoa ja jopa halveksuntaa, ja vaikkapa suurpedot jopa vihaa. Näiden tunteiden kautta ihminen erkaantuu yhä kauemmas eläimistä ja muuttuu entistäkin sinnikkäämmäksi halussaan pitäytyä eläinten hyötykäytössä.

Maailma voi avautua meille, ei ainoastaan ihmisen, vaan lähes lukemattomien muiden eläinten näkökulman kautta.

Joillekuille itsepetos on syy eläinetiikan torjumiseen. Monet rakastavat koiriaan ja kissojaan, näkevät niissä yksilöllisyyttä, tuntevat niitä kohtaan empatiaa ja tietävät, että tämä sama yksilöllisyys ja empatia olisi helposti ulotettavissa myös muihin eläimiin. Koska he kuitenkin ovat sitoutuneet tapoihinsa, makutottumuksiinsa ja vaikkapa eläinten suomaan taloudelliseen hyötyyn, on seurauksena helposti itsepetoksen tila. Tässä tilassa ihminen tietää jotakin, jota ei halua tietää, ja pyrkii tukahduttamaan tuon tiedon. Hän saattaa sanoa, että ei halua nähdä kuvia tuotantoeläintiloilta, tai pyrkii kiistämään kuvamateriaalin aitouden. Hänelle on tärkeää sysätä kauaksi kaikki se, joka voisi läpäistä itsepetoksen. 

Jos kulttuuriset stereotypiat ja tunnereaktiot ohjaavat monien eläinsuhdetta, on tärkeää tarjota näille myös vastapainoa. Kulttuurinen eläinkuva vaatii muutosta, pois kasvottomista massoista kohti eläinyksilöiden esilletuomista. Filosofi Jacques Derrida painottikin, että eläinten luokittelu ja siten kasvottomiksi tekeminen on itsessään väkivallan muoto, joka edelleen mahdollistaa fyysistä väkivaltaa – sen vaihtoehdoksi hän tarjosi kokemuksia yksittäisistä eläimistä. Kenties kulttuuri tarvitseekin muistutusta siitä, että parressa olevat lehmät tai sukupuuton partaalle ajetut sudet ovat kaikki erityisiä, maailman omalla tavallaan näkeviä olentoja. 

Yksi tärkeä moraalitunne on empatia, kyky resonoida muiden olentojen kokemusten kanssa, kanssaelää heidän näkökulmaansa. Juuri empatia usein puuttuu eläinsuhteesta: tuottaja tai kuluttaja ei halua samastua esimerkiksi kanan tai minkin kokemuksiin, vaan kohtelee niitä etäisesti, etääntyneesti. Tulevaisuuden haasteena onkin empatian kutsuminen esiin kulttuurissa, joka on tottunut näkemään muut eläimet lähes koneen kaltaisina olentoina. Aivan kuten me tiedostamme koiralla olevan oma sisäinen maailmansa, voisimme me tiedostaa saman myös hirven tai naudan kohdalla. 

On aika, että otamme viimein huomioon myös muiden eläinten näkökulman. Miltä maailma näyttää porsitushäkkiin suljetun sian tai parteen kytketyn lehmän lähtökohdista?

Elisa Aaltola
Kirjoittaja on Turun yliopiston filosofian dosentti, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin ja ympäristöetiikkaan.

Kirjallisuutta

  • Elisa Aaltola, Johdatus eläinfilosofiaan (Gaudeamus, 2013). Muiden eläinten kuulumista moraalin piiriin on mahdollista tarkastella eri tavoin. Johdatus eläinfilosofiaan kokoaa alan asiantuntijoiden kirjoituksia, jotka sisältävät erilaisia lähestymistapoja eläinten aseman käsittelyyn. 

Muita suomenkielisiä kirjasuosituksia kirjoittajalta:

  • Eläimet yhteiskunnassa (Aaltola & Keto (toim.), 2015)
  • Eläinten moraalinen arvo (Aaltola, 2004)
  • Eläinten oikeudet (Grant, 2013)
  • Oikeutta eläimille (Singer, 2007)
 

Vegaaniliitto Facebookissa