Sikala

Sikoja tehotuotannossa. Kuva: Oikeutta eläimille -yhdistys

Eläinten olot

Kuva: Oikeutta eläimille -yhdistys

Nykyisin tuotannossa käytettäviä elämiä kasvatetaan teollisissa oloissa. Tilakoot ovat entistä suurempia, minkä seurauksena yksilöllinen hoito on vähäistä tai jopa olematonta. Jalostuksen ja liikkumattomuuden vuoksi useat sairaudet ovat yleistyneet. Ympäristö sisältää virikkeitä niukasti, eivätkä eläimet pysty elämään lajityypillisillä tavoilla.

Vallitsevien näkemysten mukaan eläinten tarkoitus on tuottaa ihmisille hyötyä esimerkiksi rahan ja ravinnon muodossa. Tällöin eläimet nähdään ensisijaisesti tuotantovälineinä eikä itseisarvoisina olentoina. Mahdolliseen elinikään nähden lyhyt elämä päättyy yleensä teurastamolla teuraskuljetuksen jälkeen. Vuosittain maailmassa teurastetaan miljardeja eli tuhansia miljoonia eläimiä, Suomessa yli 60 miljoonaa.

Ihmisten tavoin myös muilla eläimillä on kyky aistia kipua ja tuntea mielihyvää. Moni ihminen on alkanut kyseenalaistaa eläinten käyttöä ja tappamista vain makumieltymysten ja tottumusten takia. 

Sikojen kasvatus

Luonnossa sika käyttäytyisi paljolti sukulaisensa villisian tavoin. Nykyisenkaltaisessa eläintuotannossa sikojen lajityypillinen käyttäytyminen on kuitenkin mahdotonta.

Lihan takia kasvatettavia sikoja pidetään ryhmäkarsinoissa, joissa yhtä satakiloista sikaa kohden tilaa on alle neliömetri. Lähes tai täysin virikkeettömät ja ahtaat olot aiheuttavat sioille stressiä ja saavat nämä muun muassa puremaan toistensa häntiä. Joissakin maissa sioilta katkotaan hännät puremisen vuoksi, mutta Suomessa näin ei saa tehdä. Stressiä aiheuttavat myös melu sekä virtsan ja ulosteiden haju. Ammoniakkihöyry voi vahingoittaa sikojen keuhkoja.

Useimmissa sikaloissa emakot pidetään porsimisen ja siemennyksen ajan karsinoissa, joissa siat eivät mahdu kääntymään edes ympäri. Muuna aikana siat on pidettävä lain mukaan ryhmäkarsinassa. Koska emakot porsivat keskimäärin 2,3 kertaa vuodessa, eläimet eivät pysty kääntymään noin puolta vuotta vuodesta. Porsaat viedään teurastamolle 4,5–6 kuukauden ikäisinä. Karjuporsaat kastroidaan, jotta lihaan ei kehittyisi uroshormonien aiheuttamaa sivumakua. Toimenpide tehdään ilman puudutusta tai nukutusta ja on täten porsaille äärimmäisen kivulias. Useissa Euroopan maissa porsaat pidetään vieroitusvaiheessa ahtaissa, päällekkäin pinotuissa häkeissä. Esimerkiksi Tanskassa, josta tuodaan Suomeen merkittävä määrä tuontilihaa, tämä on yleinen käytäntö. 

Suomessa teurastetaan vuosittain noin kaksi miljoonaa sikaa.

Broilerintuotanto

Broilerit ovat lihantuotantoa varten kasvatettavia kanoja. Broilerintuotannossa käytetään nopeasti raskasrakenteiseksi kasvavaa, jalostuksella aikaansaatua kanahybridiä. Linnut kasvatetaan kymmenientuhansien yksilöiden ryhminä suurissa halleissa ja teurastetaan noin viiden viikon ikäisinä. Keskimäärin yhdellä tilalla on noin 40 000 lintua. Neliömetriä kohden yksilöitä on noin 20 kappaletta riippuen lintujen iästä ja koosta. Valot pidetään päällä 18–23 tuntia vuorokaudessa, jotta broilerit söisivät mahdollisimman paljon. Niiden lihasmassa on jalostettu kasvamaan niin nopeasti, että jalat eivät kestä vartalon painoa. Siksi monet broilerit kärsivät kroonisesta jalkakivusta ja osa luunmurtumista. Nälkäkuolemat ja sydänkohtaukset ovat melko yleinen kuolinsyy.

Suomessa teurastetaan vuosittain noin 55 miljoonaa broileria, ja määrä on kasvussa lisääntyneen kysynnän vuoksi.

Munijakanat

Suomessa on munantuotannossa noin kolme miljoonaa kanaa. Suurin osa kananmunista tuotetaan varustelluissa eli niin kutsutuissa virikehäkkikanaloissa. Virikkeellisen häkin tulee sisältää orsi, munintapesä sekä pehkualue kuopimista ja nokkimista varten. Munintapesä on yleensä muovisella läpällä erotettu alue häkistä, eikä siinä ole pesäntekomateriaalia. Pehkualueena voidaan käyttää esimerkiksi pientä kynnysmaton näköistä palaa. Tilaa yhtä eläintä kohden on noin A4-paperiarkin verran. Liikunnan puutteen seurauksena kanojen luusto jää hauraaksi, minkä vuoksi kanat saavat helposti murtumia sekä häkissä että käsittelyn ja kuljetuksen aikana.

Lattiakanaloissa tuotetaan niin sanottuja vapaiden kanojen munia. Kanat pidetään sisätiloissa ympäri vuoden. Tilaa on yhdeksää kanaa kohti neliömetrin verran. Ahtaus johtaa siihen, että osa kanoista alkaa nokkia lajitovereita. Suuret eläinmäärät estävät kanojen luontaisten parvien muodostamisen, jossa on selvä hierarkia ja yksilöt tunnistavat toisensa. 

Munijakanat teurastetaan noin puolentoista vuoden ikäisinä. Tuotannosta poistettaville kanoille ei ole jatkokäyttöä elintarviketeollisuudessa, vaan useimmiten ne kaasutetaan kanalan pihaan ajetussa hiilidioksidikontissa ja ruhot päätyvät turkisten vuoksi kasvatettavien eläinten rehuksi. Munantuotannossa syntyneet kukonpojat tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen kaasulla tai silppurilla, koska niistä ei saada taloudellista hyötyä.

Maitoteollisuus

Maidontuotanto on erottamattomasti sidoksissa lihantuotantoon, sillä suurin osa naudanlihasta on peräisin lypsykarjatiloilta. Lehmät teurastetaan noin 5-vuotiaina, vaikka luontainen elinikä olisi noin 20 vuotta. 

Lehmät tuottavat maitoa jälkeläisilleen samoin kuin ihmisetkin. Jotta maidontuotanto olisi jatkuvaa, lehmän pitää poikia joka vuosi. Lehmät saatetaan tiineiksi useimmiten keinosiemennyksellä. Luontaisesti lehmä imettäisi vasikkaansa vajaan vuoden ajan, mutta maitoteollisuus estää sen, koska maito halutaan ihmisten juotavaksi. Vasikka erotetaan emostaan yleensä miltei heti syntymän jälkeen.

Maidontuotantoa varten kasvatettavat lehmävasikat jätetään eloon. Ne kasvatetaan maidonkorvikkeilla ja  joutuvat lypsylehmiksi jatkuvaan raskauskierteeseen 18–24 kuukauden ikäisinä. Jalostuksen seurauksena lehmillä on muun muassa niin painavat utareet, etteivät ne välttämättä pärjää ilman utareliivejä. Myös esimerkiksi vedinpolkemat, jalka- ja nivelongelmat sekä sorkkasairaudet ovat yleisiä. Sonnivasikat teurastetaan noin 1–2-vuoden ikäisinä ”mulleina”. Osa sonnivasikoista jätetään siitossonneiksi.

Navetoista suuri osa on parsinavettoja, joissa naudat elävät kauloistaan kiinni kytkettyinä ja pystyvät ottamaan vain yhden askeleen eteen ja yhden taakse. Parsinavetoissa olevien nautojen täytyy kuitenkin päästä kesäisin ulos 60 päivänä. Loput navetoista ovat pihattonavettoja, joissa naudoilla on mahdollisuus runsaampaan liikkumiseen. Osa sekä lypsykarjasta että niin sanotuista lihanaudoista pidetään sisätiloissa ympäri vuoden.

Suomessa on noin miljoona nautaa. Pelkästään lihantuotantoa varten kasvatettavia nautoja teurastetaan Suomessa noin 180 000. Lihakarjan kasvatuksessa käytetään lypsyrotujen sonnivasikoita ja lihakarjarotuja. 

Eläinkuljetukset

Suomessa eläinten teurastaminen on keskitetty yhä harvempiin teurastamoihin. Tämän takia eläinten matka teurastamolle saattaa kestää useita tunteja. 

Kuljetusmatkat ovat eläimille stressaavia, ja osa voi matkan aikana kuolla vedenpuutteeseen, kuumuuteen tai jäädessään muiden jalkoihin. Kuljetuksissa esimerkiksi laitetaan toisilleen vieraita sikoja samaan kuljetusautoon tai teurastamon tilaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Lastaus- ja purkuvaiheessa saatetaan käyttää hakkaamista, potkimista ja sähköpiiskaa.

Tuotantoeläinten teurastus

Teurastamot ovat yleensä suuria. Kiire, ahtaus ja kovakourainen käsittely kuuluvat niin odottelu- kuin teurastusvaiheeseen. Myös koneiden melu, veren ja sisälmysten haju sekä eläinten huudot ja keskinäiset tappelut aiheuttavat stressiä.

Euroopan maissa eläimet on tainnutettava ennen tappamista, eli kaulavaltimo leikataan ja veret lasketaan pois. Yksi yleinen menetelmä on sähkövirta, joka nykytietämyksen mukaan aiheuttaa kipua ennen eläimen tajunnan menettämistä. Myös hiilidioksiditainnutusta käytetään. Sioille annetaan sähköisku ohimoille asetettavien elektrodien kautta. Naudat tainnutetaan ampumalla tainnutuspistoolilla. Aina ampuminen oikeaan paikkaan ei kuitenkaan onnistu, ja muitakin virheitä voi tapahtua teurastusvaiheessa.

Erityisesti siipikarjan teurastaminen on hyvin tehdasmaista Suomessa. Suuressa osassa teurastamoita linnut kaasutetaan ensin hiilidioksidilla kuljetuslaatikoissa ja laitetaan sitten roikkumaan jaloista metallikoukkuihin. Koukkujen avulla linnut kuljetetaan liukuhihnaa pitkin, ja linnuilta aukaistaan kurkku. Lopuksi kuumavesikalttauskone kynii, kuorii ja pesee linnut. Saarioisten tehtailla tainnutus tehdään koukkuihin laittamisen jälkeen käyttäen vesiallasta, johon on johdettu sähköä; muuten menetelmä on vastaava. 

Useimmissa länsimaissa eläimet on lain mukaan tainnutettava ennen teurastusta, mutta monissa maissa tästä saa poiketa uskonnollisista syistä. Juutalaisten uskonnon mukaan lihan tulee olla kosher-lihaa, ja islaminuskoisilla halal-lihaa. Kummassakin tapauksessa tämä tarkoittaa tappamista valuttamalla veret eläimen ollessa tajuissaan. Suomen kosher- ja halal-teurastuksessa tainnuttaminen ja veren valutuksen aloittaminen tehdään samaan aikaan. Suomeen saa kuitenkin tuoda perinteisillä kosher- ja halal-menetelmillä teurastettua lihaa.

Lehmänmaidon ja kananmunien luomutuotanto

Luomusertifioidussa eläintuotannossa eläinten lajityypillinen käyttäytyminen on otettu enemmän huomioon kuin niin sanotussa tavanomaisessa tuotannossa. Luomun piiriin kuuluvassa navetassa lehmien ei tarvitse poikia parressa, vaan poikiville eläimille on varattu oma karsina. Eläinten on päästävä ulos kesäisin, toisin kuin tavanomaisten tilojen pihatoissa olevien lehmien.

Lähtökohtaisen eläinten käyttöön liittyvän ongelman lisäksi myös luomutuotannossa on eläinten hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia tekijöitä. Pääsääntöisesti lehmiä pidetään pihatoissa, mutta pienet tilat saavat poikkeusluvalla pitää eläimiä parressa kytkettyinä. Sonnivasikoille käy yleensä samoin kuin tavanomaisen tuotannon sonneille, eli ne tapetaan alle parivuotiaina, eivätkä lehmätkään kuole vanhuuteen. 

Luomutiloilla vasikka vieroitetaan emostaan yleensä hieman myöhemmin ei-luomuun verrattuna. Tämä on kuitenkin jopa tuskallisempaa vasikalle ja emolle, jotka ehtivät kiintyä toisiinsa enemmän kuin jos ne erotettaisiin heti. Luontaisissa olosuhteissa emo vieroittaisi vasikkansa sen ollessa noin 11 kuukauden ikäinen. 

Luomutuotannon kanoja pidetään tiloissa, joissa on viisi kanaa neliömetriä kohden. Tavanomaisissa lattiakanaloissa kanoja on yhdeksän neliömetrillä. Kanoilla on pesä, mutta ei yleensä pesäntekomateriaalia, joka olisi tärkeä kanoille. Kanojen on kuitenkin päästävä kesäisin ulos, toisin kuin tavanomaisessa tuotannossa.

Kaupoista ostetut luomutuotannon munat tulevat yleensä isoilta tiloilta, joissa voi olla tuhansia kanoja. Suurissa kanaloissa kanat eivät pysty tunnistamaan lajikumppaneitaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Munijakanat teurastetaan, kun niiden munantuotanto laskee, eli noin 1,5-vuotiaina, ja kukkotipujen kohtalo on sama kuin ei-luomussa: kukot tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen.

Luomutuotannossa eläimet kuljetetaan ja teurastetaan samoilla periaatteilla kuin muussa tuotannossa. 

Luomusäädöksistä on lisätietoa täällä.

Myös luomutuotannossa kyse on muiden eläinten pitämisestä omaisuutena sekä taloudellisen ja muun hyödyn tavoittelemisesta: eläimiä pidetään, jotta niistä saadaan jotakin hyötyä, ja tapetaan, kun sitä ei enää saada. Loppujen lopuksi luomutuotanto ei ole eläinten kannalta parempi kuin tavanomainen. Esimerkiksi kaupoissa, ravintoloissa ja ruokaloissa käytettävät kananmunat ja maito eivät yleensä ole luomusertifioituja. Luomuvaihtoehtoihin päätyvän on siten useissa käytännön tilanteissa helpompaa etsiä vegaaninen vaihtoehto eläinperäisen luomun sijaan.

Metsästys

Ks. Vegaiassa 1/2004 julkaistu metsästyksen epäkohtia käsittelevä juttu Tulilinjalla miljoonat eläimet - huvin vuoksi.

Kalastus

Suomessa tapetaan vuosittain miljardeja kaloja. Tutkimusten mukaan kalat kokevat kivun nisäkkäiden tavoin. Kalojen iho on hyvin herkkä. Kalastustavasta riippuen kalat kuolevat eri tavoin, kuten tukehtumalla. Tonnikalat laitetaan 0-asteiseen vesisäiliöön, jossa ne paleltuvat kuoliaiksi. Pienimuotoisesti kalastetaan myös esimerkiksi virvelöimällä – tällöin koukku aiheuttaa kipua, mutta itse tappaminen tapahtuu melko nopeasti.

Maailman meret ovat monin paikoin ylikalastettuja, ja useat lajit ovat sukupuuton partaalla. Vaarassa ovat myös monet kalaravinnosta riippuvaiset lajit, kuten valaat ja hylkeet. Ajoverkkoihin kuolee myös delfiinejä, merilintuja, kilpikonnia ja kaupallisesti merkityksettömiä lajeja. Ajoverkot myös vaurioittavat merenpohjaa jopa niin pahasti, että kasvillisuus ja eläimistö ei koskaan toivu entisen kaltaiseksi. Eläimiä kuolee myös ajelehtimaan jääneisiin verkkoihin ja koukkuihin.

Kalasaaliista noin kolmannes tuotetaan kasvattamalla kaloja altaissa. Kalankasvatus on merkittävä vesistöjen rehevöittäjä. Kasvatuksessa käytetään myös esim. antibiootteja, joiden vaikutusta luontoon ei vielä tunneta. Maailman kalasaaliista suuri osa menee eläinten rehuksi.

Turkisten ja nahan tuotanto

Nahan ja turkiksen välillä ei ole olennaista eroa. Turkiseläinten kasvatukseen liittyvistä ongelmista löytyy tietoa muun muassa Eläinsuojeluliitto Animalian ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen sivuilta. Turkiseläimiä kasvatetaan yleensä vain turkiksen takia. Nahan epäeettisyys voi olla vaikeammin hahmotettavissa, koska nahalla on niin kutsutusti lihateollisuuden sivutuotteen leima.

Eläinten osien yhteenlaskettu arvo ratkaisee, kuinka kannattavaa eläinten kasvatus on. Suurin osa teuraseläimestä saatavasta tuotosta tulee lihasta, mutta nahka on lihan jälkeen toiseksi arvokkain ruhon osa. Esimerkiksi naudanruhon rahallisesta arvosta nahan osuus on noin 10 %. Muiden sivutuotteiden (luut, sisäelimet ja niin edelleen) yhteenlaskettu rahallinen arvo on noin 20 %.

Suurin osa nahkatuotteista on peräisin teuraseläimistä, jotka ovat eläneet tehdasmaisissa tehomaatalouden oloissa. Liha-, maito- ja nahkateollisuus ovat siis samaa teollisuutta. Maailman suurimmista lihantuottajista monet jatkojalostavat nahat omissa nahkatehtaissaan. Nahkateollisuus linkittyy maidontuotantoon muun muassa siten, että nuorten vasikoiden pehmeä nahka on haluttua raaka-ainetta. Lehmän on synnytettävä vuosittain, jotta maidontuotanto pysyy käynnissä. Vasikat teurastetaan usein jo parin kuukauden ikäisinä. Osa vasikannahoista on puolestaan peräisin syntymättömistä vasikoista. Ne joko on abortoitu nahan takia tai ne tapetaan emänsä teurastuksen yhteydessä.

Nahkateollisuus käyttää niin tehotuotannossa olevia eläimiä kuin luonnonvaraisiakin eläimiä. Nahka voi nautojen lisäksi olla peräisin muun muassa sioista, hevosista, lampaista, vuohista, poroista, biisoneista, mufloneista, kenguruista, koirista, käärmeistä, kameleista, strutseista ja alligaattoreista. Myös ankeriaan-, sammakon-, seepran-, villisian-, saksanhirven-, norsun-, tiikerin-, hain-, delfiinin-, hylkeen- ja mursunnahkaa käytetään. Esimerkiksi kengurunnahkaa käytetään muun muassa urheilujalkineissa. Noin kolmannes eksoottisten eläinlajien nahoista on peräisin uhanalaisista eläimistä.

Nahantuotanto saastuttaa myös ympäristöä. Eläinten kasvatus aiheuttaa ympäristöongelmia, kuten myös nahkatavaroiden valmistus. Nahkaa muun muassa liotetaan, muokataan ja värjätään sekä käsitellään useilla kemikaaleilla. Valtaosa nahkatavaroista käsitellään kromilla. Tällöin ympäristöön pääsee useita myrkyllisiä aineita, kuten lyijyä, sinkkiä, formaldehydiä, väriaineita ja muita syanidipohjaisia yhdisteitä. Energian suurkuluttajana nahkateollisuus on samaa luokkaa alumiini-, paperi-, teräs-, sementti- ja öljyteollisuuden kanssa.

Nahkatuotteet ovat periaatteessa biologisesti hajoavia, mutta parkitsemisaineen päätehtävänä on kollageenisäikeiden stabiloiminen niiden biologisen hajoamisen ehkäisemiseksi. Keinonahkatuotteet eivät aina ole ympäristöystävällisempi vaihtoehto, mutta tulevaisuudessa tilanne on toivottavasti aina niin. Esimekiksi USA:ssa on myynnissä kenkiä, joiden raaka- aineena on käytetty kierrätettyjä muovipulloja ja autonrenkaita. Kenkiä voi valmistaa myös kasvikuidusta.

Lampaiden kasvatus ja villantuotanto

Lampaita kasvatetaan ensisijaisesti villan takia, mutta lihantuotanto ja teurastus ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.

Monissa maissa, kuten Suomessa, lammastilat ovat suhteellisen pieniä. Suomessa myytävistä villavaatteista vain muutama prosentti on valmistettu kotimaisesta villasta. Noin 80 % maailman tekstiiliteollisuudessa käytettävästä villasta tuotetaan Australiassa. Australialaisella lammasfarmilla on keskimäärin 5000 lammasta. Lampaiden kuolleisuus on melko korkea: jopa 40 % karitsoista kuolee kahden ensimmäisen elinkuukautensa aikana. Joka vuosi Australiassa noin kymmenen miljoonaa karitsaa kuolee jo muutaman päivän ikäisinä, mikä johtuu lähinnä ylisuurista lammasmääristä ja epäpätevistä hoitajista.

Valtaosa Australiassa kasvatettavista lampaista on merinolampaita. Merinolampaan iho on jalostettu tavanomaista poimuisemmaksi, jotta lampaista saataisiin mahdollisimman paljon villaa. Ihopoimujen suojassa viihtyy loisia, minkä vuoksi lampaat kylvetetään hyönteismyrkkyaltaissa. Toinen yleinen toimenpide on ilman puudutusta tehtävä mulesing, jossa osa peräaukkoa ympäröivästä ihosta leikataan pois. Jäljelle jää kivulias, verinen haava, jonka paraneminen kestää viikkoja ja jonka myötä muodostuva kipu vaikeuttaa liikkumista.

Lampaille tehdään myös muita toimenpiteitä ilman kivunlievitystä. Esimerkiksi karitsojen kastrointi, häntien katkaisu ja hampaiden hiominen ovat yleisiä käytäntöjä niin Australiassa kuin muissakin maissa, joissa lampaita kasvatetaan verrattain laajamittaisesti.

Monet maailman lampaat saavat vielä elää laitumilla, mutta tilanne on muuttumassa. Isossa-Britanniassa ja Australiassa lampaankasvatus on alkanut muistuttaa muiden tuotantoeläinten kasvatuksen kaltaista tehomaataloutta. Jotta lampaiden hyödyntäminen olisi mahdollisimman tehokasta, karitsojen annetaan imeä emonsa maitoa vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen ne eristetään emostaan, pidetään sisätiloissa ja niille juotetaan maidonkorvikkeita.

Luontaisesti lampaat kasvattaisivat villaa sen verran kuin olisi tarpeellista sääolosuhteiden vuoksi. Lampaiden jalostusta sisältävässä maataloudessa ei kuitenkaan menetellä näin. Villaa on jopa puolet lampaan ruumiinpainosta. Useat lampaat kuolevat lämpöhalvaukseen, ja suuria määriä lampaita kuolee vuosittain myös kylmyyteen, jolle ne altistuvat keritsemisen jälkeen. Keritsemistahti on kiivas, ja lampaat saattavat vahingoittua sen aikana. Esimerkiksi Australiassa on kerrottu tapauksista, joissa keritsijä on vahingossa leikannut puolet lampaan kasvoista irti tai nylkenyt sukupuolielimet pois eikä vammoja ole hoidettu.

Ison-Britannian villasta noin kolmannes on niin sanottua nahkavillaa, joka on irrotettu teurastettujen lampaiden ja karitsojen nahasta. Lampaiden taloudellinen hyödyllisyys villantuotannossa loppuu yleensä noin neljän vuoden jälkeen, ja sen jälkeen ne teurastetaan. Lampaista tuotetaan niin villaa, lampaanlihaa kuin lampaannahkoja. Monille australialaisille ja uusiseelantilaisille lampaille matka teurastamoon tarkoittaa viikkojen mittaisia teuraskuljetuksia laivalla. Matkojen aikana joka kolmas lammas kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen, kuumuuteen tai salmonellaan. Osa lampaista tukehtuu hengiltä.

Tekstiiliteollisuus käyttää lampaanvillan lisäksi myös muiden eläinten villaa. Villantuotannossa hyödynnetään esimerkiksi angorakaneja, angoravuohia, kashmirvuohia, kameleja ja laamoja. Esimerkiksi angorakaneja kasvatetaan pienissä häkeissä ja kashmirvuohet joutuvat elämään sidottuina kahden tolpan väliin, jotta niistä voidaan säännöllisesti ja helposti kiskoa karvaa irti.

Lisätietoa lampaiden kasvatuksesta ja villasta voit lukea Vegaaniliiton Painettu villaisella: tiesitkö tämän lampaista? -esitteestä.

Untuvan tuotanto

Noin puolet untuvista on peräisin elävältä kynityistä hanhista ja ankoista. Linnut kynitään kahdeksan viikon välein, yhteensä kolmesta viiteen kertaan ennen teurastamista. Kynimisen ajaksi linnut nostetaan riippumaan päästään ja niiden jalat sidotaan yhteen. Linnut ovat tajuissaan koko kynimisen ajan ja yrittävät rimpuilla tilanteesta pois. Myös kova työtahti vahingoittaa lintuja. Elävältä kynimistä tehdään erityisesti Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa. Osa linnuista laitetaan muutamaksi viimeiseksi viikoksi pakkoruokintaan, jotta niiden maksa laajenisi sairaalloisesti ja niistä saataisiin hanhenmaksaa.

Pehmeää ja kuohkeaa untuvaa saadaan vain vesilinnuista, joten esimerkiksi helposti litistyviä kanojen untuvia ei käytetä vaate- ja tyynyteollisuudessa. Suomessa ei kerätä talteen teurastettujen kanojen untuvia ja höyheniä. Koristehöyhenet ovat yleensä peräisin Aasiassa teurastetuista kanoista, joita on kasvatettu hyvin tehdasmaisissa ja luonnottomissa oloissa.

Luonnonvaraisista linnuista, kuten haahkoista saadaan myös untuvia. Haahkanuntuva kerätään yleensä lintujen pesistä pesinnän jälkeen, eikä sen keruu vahingoita lintuja. Mikäli untuvia kerätään aiemmin, munat saattavat vahingoittua. Ampumalla saadaan luonnonvaraisista linnuista myös höyheniä ja sulkia.

Hunajantuotanto

Hunajantuotannossa kuolee mehiläisiä. Loppukesällä mehiläishoitaja kerää hunajan, eli mehiläisten itselleen keräämän talviravinnon, pois, minkä mehiläiset yrittävät estää. Hunajan tilalle annetaan vesi-ruokosokeriliuosta. Ruokosokeria tuodaan muun muassa Etelä-Amerikasta.

Tarhamehiläinen on tuotu Suomeen tarhausta varten. Vaikka se on tulokaslaji ja tarhoilta on karannut luontoon yhdyskuntia, ekologien mukaan niistä ei ole aiheutunut alkuperäisluonnolle haittaa. Mehiläistarhojen lähellä on tiukemmat rajoitukset muun muassa torjunta-aineiden käytölle, joten lähialueen lajit ennemminkin hyötyvät mehiläistarhauksesta. Mehiläisten suorittaman pölytystyön arvo on mittava. Näin ollen mehiläistarhauksesta on ihmisen lisäksi hyötyä myös muille eläimille sekä ympäristölle; ainoiksi mahdollisiksi kärsijöiksi jäävät itse tarhatut mehiläiset.

Ulkomailla hunajantuottajat leikkaavat usein kuningattarelta siivet, jotta se ei pääse karkaamaan pesästä. Suomessa mehiläiskuningattarilta ei yleensä katkaista siipiä. Syy, miksi kuningatar haluaisi lähteä, on se, että luonnossa vanha emo lähtee nuorten mehiläisten kanssa perustamaan uutta pesää. Mehiläistarhaajat jakavat yleensä tällaisen pesän kahtia.

Hunajan lisäksi muita mehiläistuotteita ovat mehiläisvaha, propolis eli kittivaha, siitepöly, kuningatarhyytelö ja mehiläismyrkky.

Silkintuotanto

Silkintuotannossa tapetaan suuria määriä eläimiä. Silkkiperhosen toukka kehrää itselleen kotelon, jonka sisällä se käy läpi muodonmuutoksen aikuiseksi perhoseksi. Ihminen käyttää raaka-aineena tätä silkkilankaa. Kotelon silkkilangat katkeilevat, kun perhonen tulee ulos kotelosta. Estääkseen tämän ihminen tappaa toukat niiden vielä ollessa kotelossa. Näin saadaan pidempiä silkkilankoja. Yleisimmät tappokeinot ovat kuumentaminen auringossa tai uunissa, tukehduttaminen vesihöyryllä ja keittäminen.

Tutkimusten mukaan silkkiperhostoukan elimistö tuottaa fyysisenä reaktiona kipuun samankaltaisia aineita kuin ihmisen elimistö. Silkkiperhosen toukkia on tapettava 1500, jotta saadaan sata grammaa silkkiä.

Vegaaniliitto Facebookissa