eläinten oikeudet

Eläinsuojelukeskus Tuulispää

Eläinsuojelukeskus Tuulispää on eläinten turvakoti, joka on keskittynyt maatila- ja tuotantoeläimiin. Tuulispää perustettiin loppuvuodesta 2012, ja se sijaitsee Varsinais-Suomessa Somerolla.

Eläimet tulevat Tuulispäähän hyvin erilaisista syistä, osa eläimistä on löytöeläimiä ja osa tulee pitovaikeuksien takia. Osa tulee viranomaisten kautta eläinsuojelutapauksina, osa tulijoista on tuotantotiloilta ja sitä kautta teurastukselta pelastettuja eläinyksilöitä. Yhteinen tekijä kaikilla eläimillä iästä riippumatta on se, ettei niillä ole ollut enää paikkaa minne mennä ja niitä on monessa tapauksessa uhannut teurastaminen tai lopetus. Eläimet jäävät joko loppuelämäkseen Tuulispäähän tai niille etsitään uusi koti. Tuulispää dokumentoi eläinasukkaidensa tekemisiä ja pyrkii videoiden kautta nostamaan eläinten arvoa ja asemaa yhteiskunnassa sekä herättämään keskustelua ihmisten eläinsuhteesta.

Eläinyksilöiden auttamisen lisäksi Tuulispään tavoitteena on jakaa tietoa eläinsuojeluun ja eläinten oikeuksiin liittyvissä asioissa. Tilalla pidetään kesäisin vierailupäiviä, jolloin ihmiset saavat tutustua Tuulispään asukkaisiin ja toimintaan. Opastetuilla kierroksilla kuullaan, miten eri eläimet ovat päätyneet asukkaiksi, sekä keskustellaan eläinten asemasta nyky-yhteiskunnassa.

Tilalla on rakenteilla koulutuskeskus, jossa on tarkoitus järjestää luentoja, koulutuksia ja tapahtumia eläinten oikeuksiin ja hyvinvointiin liittyen. Vierailupäivinä Tuulispäässä toimii vegaanikahvila Pikku Puhuri, joka tarjoaa kävijöille vatsantäytettä ja samalla tilaisuuden tutustua eläinystävälliseen ruokavalioon.

Eläinsuojelukeskus Tuulispään toiminnasta vastaa yhdistys, Eläinsuojeluyhdistys Tuulispää ry. Yhdistys kerää rahaa lahjoituksilla, jäsenmaksuilla, kummimaksuilla, vegaanikahvilan tuotoilla, kannatustuotteilla ja erilaisten tapahtumien kautta. Rahat käytetään toiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen sekä erilaisiin rakennusprojekteihin.

Tuulispään toimintaan voi osallistua esimerkiksi vapaaehtoistyöllä tai järjestämällä oman tukitapahtuman Tuulispään hyväksi

Eläinsuojelukeskus Tuulispään asukkeja 

Kassu

Kassun tarina on tyypillinen ravihevosen tarina. Se ei pärjännyt kisoissa tarpeeksi hyvin ja vaihtoi omistajaa moneen otteeseen. Jossakin vaiheessa Kassusta yritettiin tehdä ratsua, mutta kun sekään ei onnistunut, kiertolaisen elämä jatkui edelleen. Kassulle alkoi kertyä ikää, eikä sille löytynyt enää ottajaa, ja seuraava paikka olisi ollut teurastamo. Tuulispää tarjosi Kassulle turvallisen eläkekodin, josta ei tarvitse enää lähteä mihinkään, ja nyt Kassu viettää pihattoelämää neljän muun hevosen kanssa.

Osku

Janakkalassa pyöri pihoja tuhoamassa kesy villisikalauma, jonka poliisi määräsi tapettavaksi. Tuulispää oli ajamassa asiaa villisikojen puolesta, ja julkisen painostuksen myötä suunnitelma peruttiin, mutta neljä laumasta ehdittiin ampua. Osasta ei ole tietoa, ja Osku saatiin vapaaehtoisten avulla Tuulispäähän. Osku rakastaa ruokaa ja rapsutuksia, tonkii maata, pyörii ojissa ja juoksentelee. Osku asuu yhdessä minipossu Sulon kanssa omassa pihatossa, ja ne voivat itse päättää, ovatko sisällä vai ulkona muiden asukkaiden kanssa.

Elli

Elli ja kolme muuta Tuulispäähän tullutta lammasta ovat olleet osa suurempaa lihalammaskarjaa, ja nelikko jäi tuotantotoiminnan loputtua lemmikeiksi. Omistaja halusi kuitenkin luopua niistä ja olisi lähettänyt kaikki teurastettaviksi, mutta hän päätti tarjota lampaita viimeisenä vaihtoehtona Tuulispäähän. Lampaat olivat hyvin arkoja Tuulispäähän muuttaessaan. Vähitellen luottamus kasvoi: muiden muassa Elli on rohkaistunut huimasti ja tulee mielellään rapsuteltavaksi niin liki rapsuttajaa kuin mahdollista. Lampaat asuvat lehmien kanssa samassa pihatossa ja saavat itse päättää, ovatko sisällä vai ulkona.

Late

Lauri eli Late muutti Tuulispäähän alle 7-viikkoisena vasikkana. Late syntyi laitumelle, ja paikalla ollut ihminen kiintyi Lateen niin paljon, että hän halusi auttaa tätä jatkamaan elämäänsä ja pääsemään Tuulispäähän. Late on täynnä energiaa, hyppii ja loikkii ympäriinsä ja sen jälkeen ottaa nokoset olkikasassa. Tuulispään muut nauta-asukkaat Nunnu ja Jennifer ovat ottaneet Laten hyvin vastaan, ja ne viettävät aikaa yhdessä. Kolmikko asuu pihatossa, josta niillä on vapaa käynti sisään ja ulos, milloin haluavat.

Lue lisää Tuulispäästä.

Tutkimukset osoittavat monien vallitsevien eläinkäsitysten olevan ristiriitaisia ja perusteettomia. Sen lisäksi, että eri lajeilla on ainutlaatuisia kykyjä, niiden ja ihmisten samankaltaisuus on suurempaa kuin usein ajatellaan.

Se, miten kohtelemme muita eläimiä, perustuu käsityksiimme niiden kyvyistä ja ominaisuuksista. Tiede on tähän mennessä tuottanut suuren määrän näyttöä siitä, että muut eläimet ovat moraalisesti ratkaisevilta osin samankaltaisia kuin ihmiset. 

Muutkin selkärankaiset eläimet kokevat tunteita ja ovat ainakin perustunteiltaan samankaltaisia kuin ihmiset. Vahingoittumisen tai kuoleman välttäminen on evolutiivisesti ratkaisevan tärkeää, ja siksi tunteet ovat kehittyneet kauan aikaa sitten ohjaamaan eläinten toimintaa. Tämä tarkoittaa samalla, että tunteet ovat hyvin yleisiä koko eläinkunnassa, läsnä varsin samankaltaisina aina liskoista ihmiseen tai norsuun. Sen lisäksi, että selkärankaiset ovat näiltä osin niin samankaltaisia ihmisten kanssa, myös useilla selkärangattomilla on analogisia rakenteita, jotka voivat toimia tunneaivojen tapaan. 

Kivun ja stressin kokeminen on yhteistä kaikille selkärankaisille sekä keskushermostollisille selkärangattomille. Kaikkien selkärankaisten eläinten tiedetään kykenevän kokemaan kärsimystä, eli voimakkaita tunteita sisältävää kivun, vahingoittumisen ja pelon tuntemusta. Esimerkiksi kaloilta on löydetty samanlaista kipukäyttäytymistä kuin nisäkkäiltä. Selkärangattomia on tutkittu tältä osin vähemmän, ja siksi niiden edustajista toistaiseksi äyriäisten oletetaan kärsivän negatiivisista kokemuksista. Kärsimys ei rajoitu pelkkään nosiseptioon, eli kudosvaurion havaitsemiseen ja vahingoittumisen reaktionomaiseen välttämiseen, vaan se sisältää vahvan tunnepohjaisen elementin. Lisäksi on esitetty, että silloinkin, kun eläimen kivun aistiminen poikkeaa voimakkaasti nisäkkäiden vastaavasta, eläin voi kokea niin voimakasta pelkoa, että olotila tulisi laskea kärsimykseksi. Pelkosysteemi aivoissa on erittäin vanha, eikä pelon aiheuttamaa kärsimystä tulisi aliarvioida esimerkiksi kalojen kohtelussa. 

Älykkyys ja tunteet ovat kiistatta läsnä muissakin eläimissä kuin ihmisissä, lajille ominaisten tarpeiden mukaisiksi kehittyneinä.

Tunteiden kokeminen vaatii vain perustavanlaatuisen tietoisuuden eikä erityistä kognitiivista kykyä. Älykkyys ei myöskään tarkoita, että eläin kokisi tunteensa voimakkaammin. Kauan on oletettu perusteettomasti, että niin sanottu ei-älykäs eläin kärsii negatiivisista kokemuksista tai kivusta vähemmän kuin niin kutsutut kehittyneet lajit. Kuitenkin on mahdollista, että kognitiivisesti heikompi kokee voimakkaammin ja kärsii herkemmin. 

Eläinten käyttäytymistieteessä ei enää puhuta vaistoista ilman tunne-elämään pohjaavaa selitystä, mystisinä muiden eläinlajien toimintaa ohjelmoivina tekijöinä. Tunteet ovat vanha eläinten toimintaa ohjaava tekijä. Aivan kuten ihmiset, muutkin eläimet assosioivat sekä yhdistävät ja toimivat älykkyyteensä turvaten, maksimoidakseen positiiviset tunteet ja tuntemukset. Esimerkiksi äidinvaisto ei ole muilla eläimillä sen enempää mystinen vaisto kuin ihmisellä; kyseessä ovat yksilön tunteet jälkeläistään kohtaan. Kanaäiti kokee negatiivisia tunteita, jos näkee jälkeläisensä vahingoittuvan, aivan kuten ihmisäitikin.

Muutkin eläimet kaloista ja liskoista lähtien ovat tietoisia maailmasta. Tietoisuuden tasot vaihtelevat todennäköisesti lajeittain, ja jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Monimutkainen tai kehittynyt tietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen; siihen riittää hyvinkin alkeellinen tietoisuus. 

Tutkimuksin todetaan koko ajan suuremman osan muista eläimistä olevan tietoisia maailman lisäksi itsestään yksilönä ja omasta olemassaolostaan, ihmisen tapaan. Tällaisia ovat esimerkiksi useat varislinnut, merinisäkkäät, norsut ja siat. Kyseisiä tutkimuksia on tehty vasta harvoilla eläinlajeilla. 

Ihmiset ja muut eläinlajit ovat yllättävän samanlaisia tarpeidensa suhteen. Muutkin eläinlajit tarvitsevat läheisyyttä, lajille ominaisia haasteita ja sosiaalista toimintaa. Ne eivät sopeudu elämään vankeudessa eivätkä menetä evolutiivisia tarpeitaan esimerkiksi ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Vankeudessa olevat eläimet kokevat stressiä, pelkoa, kipua, ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Niillä olisi edellytykset tuntea ilon ja empatian kaltaisia positiivisia tunteita. Nämä ovat tieteellisesti todettuja asioita. 

Muutkin eläimet ahdistuvat virikkeettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. Tutkitusti eniten eläimelle kärsimystä aiheuttava tilanne on sellainen, jossa se ei itse voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Valitsemistesteissä eläinten on todettu jopa nälkäkauden jälkeen valitsevan ennemmin ruoka-annoksen, jonka eteen on tehtävä raskasta työtä, kuin saman annoksen suoraan kuonon eteen annettuna. Niin tärkeää tarkoituksellisuuden ja tavoitteellisuuden kokemus on muillekin eläinlajeille. On totta, että luonnonvaraisetkin eläimet kohtaavat saalistusta, aggressiota, sairauksia ja muita ikäviä tilanteita. Ne voivat kuitenkin vaikuttaa itse tilanteeseensa: pyrkiä poispäin negatiivisista asioista, käpertyä jonnekin, taistella, itselääkitä. Kun eläimeltä viedään mahdollisuus vaikuttaa itse omaan tilaansa, seurauksena voi olla opittua apatiaa, käytöshäiriöitä tai lamaantuneisuutta.

Älykkyys ja oppimiskyky ovat eläinlajien perusominaisuuksia. Niinkin ”alkeellisina” pidetyt eläimet kuin liskot kykenevät oppimaan uutta ja soveltamaan oppimaansa niille täysin uudenlaisiin tilanteisiin. Myös kalat oppivat ja keksivät ja osaavat käyttää työkaluja soveltavasti. Useilla lajeilla kädellisistä kaloihin eloonjäämistaidot opitaan vanhemmilta tai lajikumppaneilta. Tutkimustiedon lisäännyttyä monet lajit ovat yllättäneet ihmisiä. Mustekalat huijaavat tutkijoitaan. Siat ovat älykkäämpiä kuin koirat. Merinisäkkäillä ja todennäköisesti monilla muillakin eläinlajeilla on omat kulttuurinsa. Kädellisiltä ja linnuilta on löytynyt merkkejä mielen teoriasta, ja niin edelleen.

Älykkyydellä ei kuitenkaan ole juuri tekemistä niiden asioiden kanssa, joiden voidaan perustellusti ajatella olevan olennaisimpia suhteessamme muihin eläimiin. Kivun ja pelon kaltaiset tunteet ovat keskeisimpiä tekijöitä eläinten kohtelua pohdittaessa, ja nämä vanhat, niin sanotut alkeelliset ominaisuudet liittyvät suhteellisen vähän eläimen älykkyyden määrään. Samoin kuin inhimillinen älykkyys on ominaista vain ihmiselle, muiden eläinten älykkyys on ominaista ja uniikkia vain niille. Ihmisen tietoisuus on omanlainen, mutta samoin on muiden lajien kohdalla. Älykkyys ja tunteet ovat kiistatta läsnä muissakin eläimissä kuin ihmisissä, lajille ominaisten tarpeiden mukaisiksi kehittyneinä.

Kaikki sellaiset tekijät, joiden perusteella voidaan ajatella toisen ihmisen vapauden viemisen olevan väärin, ovat läsnä myös muiden eläinten kohdalla. Muidenkin eläinten oikeuksien ajatteleminen on luonnontieteen tukema ajatusmalli. Eläinten oikeuksia puolustettaessa eläimille halutaan taata oikeus elää niille luontaisilla tavoilla. Ihmislajille on ominaista sisäinen vaihtelu älykkyystasoissa, mutta silti moraalisessa ajattelussa yleisesti ei kannateta yksilöiden oikeuksien rajoittamista näillä perusteilla. Se, miten ihmiset nykyään tyypillisesti kohtelevat toisten eläinlajien edustajia, on ristiriidassa niin yleisten moraalisten periaatteiden kuin loogisen ajattelun kanssa.

Eläintuotannon lopettaminen tarkoittaisi todennäköisesti joidenkin alalajien sukupuuttoa. Toisaalta eläintuotannon jatkaminen nykytasolla tarkoittaa useiden luonnonvaraisten eläinlajien sukupuuttoa, niin ekologisesti kestämätön tuotantomuoto on kyseessä. Kaikki niin sanotut tuotantoeläimet lisääntyvät ja elävät koneeksi alistetun, kivuliaan elämänsä vain siksi, että ihmiset ylläpitävät niiden lisääntymistä yhtenä turhana hyväksikäytön muotona. Eläintuotannon lopettaminen ei siten olisi eläinten sentimentaalista luontoon vapauttamista, vaan kyseessä olisi hyväksikäytön ja lisääntymään pakottamisen päättäminen, joka ei tarkoittaisi eläinten tappamista, vaan tappamisen lopettamista. 

Noora Kaunisto
Kirjoittaja on ekologian ja evoluutiobiologian maisteri.

Onko eläimillä arvoa yksilöinä?

Eläinten moraalinen arvo herättää monenlaisia kysymyksiä. Jos eläimillä on arvoa yksilöinä, tulisiko meidän pelastaa jänikset ketuilta? Eikö ihminen ole aina käyttänyt eläimiä?

Eläinetiikassa on pohdittu eläinten arvoon liittyviä kysymyksiä 1970-luvulta lähtien. Perusväite on ollut, että yksilön arvoa ei voida sitoa biologisiin tekijöihin, älykkyyden määrään tai sosiaaliseen asemaan. Tämä väite on osa ihmisoikeusajattelua: jokaisella ihmisellä on yhtä painokas itseisarvo riippumatta tämän sukupuolesta, ihonväristä, koulutuksesta, rationaalisesta lahjakkuudesta ja yhteiskuntaluokasta. Vaikkapa matemaattisesti lahjakas, valkoihoinen, eliittiin kuuluva mies ei ole yksilönä arvokkaampi kuin Downin syndrooman omaava, varaton mustaihoinen nainen. Sama logiikka tulisi ulottaa koskemaan myös muita eläimiä kuin ihmisiä: laji biologisena tekijänä, saatikka inhimilliset älykkyyden muodot tai sosiaalinen luokka, eivät vaikuta eläinyksilön arvoon. Sian arvoa ei siis ole oikeutettua sivuuttaa tämän lajin perusteella tai siksi, että sika ei osaa käyttää inhimillistä kieltä, tai myöskään siksi, että sika kuuluu ”lemmikkieläinten” sijaan ”tuotantoeläinten” luokkaan. 

Mikä sitten tekee eläimestä arvokkaan? Yleinen väite on, että eläinten kyky tuntea ja kokea tekee niistä itsessään arvokkaita olentoja. Sama pätee myös ihmisiin. Mikäli kognition tasot tai muodot olisivat arvon perusta (yleisin tapa sivuuttaa eläimet), jäisivät myös monet ihmisryhmät aina kehitysvammaisista pieniin lapsiin tai dementoituneisiin vanhuksiin arvon ulkopuolelle. Tämä jo sinällään osoittaa, että kriteereissä on jotakin vikaa. Me emme arvostakaan toisia ihmisiä näiden rationaalisuuden tai kielellisen kyvykkyyden vuoksi. Me arvostamme heitä siksi, että he ovat maailman jonakin kokevia yksilöitä, “oman elämänsä subjekteja”. Sama pätee myös muiden eläinten kohdalla.

Kuten Cambridgen julistus vuodelta 2012 väittää, tulisi tieteen ja yhteiskunnan hyväksyä se, että suuri osa eläinkunnasta lukeutuu kokemuksellisuuden, tietoisuuden piiriin. Kognitiivinen eläintutkimus osoittaa, että tyypilliset tuotantoeläimet ovat huomattavasti kyvykkäämpiä kuin mitä perinteisesti on otaksuttu. Tutkimus on vasta aluillaan, mutta jo nyt tiedetään, että esimerkiksi kanat ovat vaativissa, abstraktien käsitteiden käyttöön liittyvissä tehtävissä jopa kädellisiä kyvykkäämpiä. Siat ovat tunnettuja älykkyydestään, ja lehmät ovat tunne-elämältään huomattavasti syvemmin kehittyneitä kuin mitä länsimainen kulttuuri on antanut ymmärtää. Tällaisen, yhä kasvavan tutkimusaineiston varassa on vaikea väittää, että me voimme vetää ehdottoman, erottavan rajan ihmisen ja muiden eläinten välille. 

Nykypäivänä on yleisesti hyväksyttyä, että eläimiä tulisi kohdella hyvin, kärsimystä välttäen. Eläinten arvo pakottaa kuitenkin myös syvällisempään ajatteluun. On otettava lukuun – ei ainoastaan suoran, fyysisen kivun välttäminen – vaan eläin laajemmin yksilönä. On kysyttävä, mitä tarpeita ja kykyjä eläimillä on, sekä pyrittävä kunnioittamaan näiden toteutumista. Jos me otamme vakavasti eläinten tarpeet vaikkapa liikkumiseen, sosialisointiin, poikasten hoitoon ja saalistamiseen, huomaamme pian, että eläintuotannossa niitä ei voida kunnioittaa. Esimerkiksi sika ei yksinkertaisesti pysty toteuttamaan omaa luontoaan tehotuotannon puitteissa, eikä kettu omaansa.

Yksilöarvon kunnioittaminen vaatii sitä, että annamme muiden eläinten elää itselleen luontaisella tavalla ja luovumme ajatuksesta, jonka mukaan näitä eläimiä voidaan pitää välineinä, joilla tavoitella kulinaristista mielihyvää, taloudellista etua tai vaikkapa jännitystä. Näin ollen muiden muassa lihantuotanto, turkistuotanto ja metsästys asettautuvat kyseenalaisiksi. 

”Luonnollisuus”

Monet ajattelevat, että eläinten käyttö on “luonnollista” ja siksi hyväksyttävää. Nykyisessä eläinteollisuudessa eläimiä pidetään olosuhteissa, joissa pitkän evoluutiohistorian aikana niille syntyneet lajityypilliset käyttäytymistarpeet eivät voi toteutua. Eläinten fysiologia pakotetaan tuottamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti sillä seurauksella, että niillä on vakavia, pahimmillaan jopa kävelyä tai hengitystä vaikeuttavia kehityshäiriöitä. Naaraat pakotetaan jatkuvaan raskauskierteeseen. Poikaset usein erotetaan emoistaan heti syntymän jälkeen ja joko tapetaan tai kuljetetaan tehotuotantoyksiköihin keinoruokittaviksi, jotta ne kasvaisivat teurasikään mahdollisimman nopeasti.

Eläinten kehoista on tullut optimoituja tuotantolaitoksia, joiden rinnalla eläinten omilla kokemuksilla ei ole merkitystä. Eläintuotanto on teollistunut ja teknologisoitunut siinä määrin, että eläin ei yksinkertaisesti enää voi käyttäytyä eläimen tavoin. Vertaukset “luonnollisuuteen” ovat tragikoomisia.

Yksilöarvon kunnioittaminen vaatii sitä, että annamme muiden eläinten elää itselleen luontaisella tavalla ja luovumme ajatuksesta, jonka mukaan näitä eläimiä voidaan pitää välineinä, joilla tavoitella kulinaristista mielihyvää, taloudellista etua tai vaikkapa jännitystä. 

On olemassa myös toinen syy sille, miksi luonnollisuusargumentti ei toimi. Yksi moraalifilosofian perusväitteitä on, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden tulisi olla. Tosiasiat tulee erottaa arvoista. Historia osoittaa, että ihminen on toistuvasti ollut väkivaltainen, ahne ja lyhytnäköinen laji. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen tulisi toimia väkivaltaisesti, ahneesti ja lyhytnäköisesti. Me voimme olla myös jotakin muuta, jos vain pysähdymme miettimään tekojemme oikeutusta. Juuri tästä löytyy moraalin avain: halusta toimia hyvällä, oikeutetulla tavalla sen sijaan, että sokeasti seuraisi sitä, miten on aina toimittu. Sama pätee eläinsuhteemme kohdalla: se, että monet kulttuurit ovat käyttäneet eläimiä kauan, ei tarkoita, että eläinten käyttö olisi myös nykykontekstissa oikeutettua.

Mutta eikö luonto ole täynnä julmuutta ja tappamista? Eläinoikeusajattelun vastaus on, että moraalinen ajattelu on ihmisen luontainen kyky – se ei siis ole mitään keinotekoista. Ihminen toteuttaakin perusluontoaan silloin, kun toimii moraalisesti harkitulla tavalla myös suhteessa muihin eläimiin. Luonnon ”moraalittomuutta” ei voida pitää esikuvana ihmisen toiminnalle, ellemme sitten johdonmukaisesti sovella samaa moraalittomuutta myös ihmisten välisiin suhteisiin. 

Mutta jos ihminen on ainut moraalisesti pohtiva olento, eikö silloin ainoastaan hänellä ole moraalista arvoa? Tällainen argumentti syyllistyy helppoon loogiseen virheeseen: moraalin alkuperä ja sisältö rinnastetaan toisiinsa. Se, että ihminen tuottaa moraalia (alkuperä), ei tarkoita, että ainoastaan ihmisellä olisi arvoa (sisältö). Tämä logiikka avautuu rinnasteisen esimerkin kautta: se, että ihminen tuottaa esteettisiä arvoja, ei tarkoita, että ainoastaan ihminen olisi esteettisesti kaunis. Moraali ulottuu koskemaan myös muita eläimiä ja muuta luontoa – vaikka sen alkuperä olisikin ihmisessä.

Entä muiden lajien väkivalta? Jos eläinten moraalinen arvo tunnustettaisiin, eikö kettua tulisi estää metsästämästä jänistä?  Ne lajit, joista kykyä moraaliseen pohdintaan ei löydy, elävät oman luontonsa mukaisesti. Eläinten oikeuksien perusajatuksena on, että kokevia, tietoisia olentoja tulee kohdella tavalla, joka kunnioittaa niille ominaista tapaa olla ja elää – kettu saa siis metsästää jäniksiä ja susi hirviä. Ihmisen puolestaan on mielekästä noudattaa itsessään olevaa kykyä moraaliseen pohdintaan ja ohjata omia toimiaan sen perusteella – myös suhteessa muihin eläimiin. Eläinten kuuluminen moraalin piiriin ei siis johdakaan absurdeihin seurauksiin, joiden puitteissa luonnossa tapahtuvaan kiertokulkuun tulisi puuttua.

Länsimaista on vaikea löytää tilanteita tai alueita, joissa muiden eläinten käyttö esimerkiksi ruoaksi tai huvitukseksi olisi välttämätöntä oman selviytymisen kannalta. Tästä syystä eläinten arvon ja oikeuksien kunnioittaminen tarkoittaakin vegaanista elämäntapaa, jonka myötä maailma voi avautua meille, ei ainoastaan ihmisen, vaan lähes lukemattomien muiden eläinten näkökulman kautta.

Kulttuurin eläinkuva ja empatia

Rationaalisia syitä vegaanisuudelle ei ole vaikea löytää. Silti monet myös heistä, jotka näistä syistä vakuuttuvat, haluavat pitäytyä eläinten hyötykäytössä. Syy on yksinkertainen: suuri osa moraalisista päätöksistämme ei perustu rationaaliseen ajatteluun, vaan kulttuurisiin stereotypioihin ja tunteisiin. Me noudatamme usein kulttuurista omaksuttuja malleja ikään kuin ”itsestäänselvyyksinä”. Monelle ajatus eläimistä vaikkapa tuotantokoneina on niin itsestäänselvä, että väitteet sikojen oikeuksista tuntuvat naurettavilta. Samalla kuitenkin hyvin moni on kykenemätön oikeuttamaan tätä ”itsestäänselvyyttä”, joka eläinten käyttöön liittyy, sillä kulttuurista mallia seurataan kyseenalaistamatta. Tunnereaktiot vahvistavat kulttuurin stereotypioita. Monet tuotantoeläimet herättävät oletetussa likaisuudessaan ja kyvyttömyydessään inhoa ja jopa halveksuntaa, ja vaikkapa suurpedot jopa vihaa. Näiden tunteiden kautta ihminen erkaantuu yhä kauemmas eläimistä ja muuttuu entistäkin sinnikkäämmäksi halussaan pitäytyä eläinten hyötykäytössä.

Maailma voi avautua meille, ei ainoastaan ihmisen, vaan lähes lukemattomien muiden eläinten näkökulman kautta.

Joillekuille itsepetos on syy eläinetiikan torjumiseen. Monet rakastavat koiriaan ja kissojaan, näkevät niissä yksilöllisyyttä, tuntevat niitä kohtaan empatiaa ja tietävät, että tämä sama yksilöllisyys ja empatia olisi helposti ulotettavissa myös muihin eläimiin. Koska he kuitenkin ovat sitoutuneet tapoihinsa, makutottumuksiinsa ja vaikkapa eläinten suomaan taloudelliseen hyötyyn, on seurauksena helposti itsepetoksen tila. Tässä tilassa ihminen tietää jotakin, jota ei halua tietää, ja pyrkii tukahduttamaan tuon tiedon. Hän saattaa sanoa, että ei halua nähdä kuvia tuotantoeläintiloilta, tai pyrkii kiistämään kuvamateriaalin aitouden. Hänelle on tärkeää sysätä kauaksi kaikki se, joka voisi läpäistä itsepetoksen. 

Jos kulttuuriset stereotypiat ja tunnereaktiot ohjaavat monien eläinsuhdetta, on tärkeää tarjota näille myös vastapainoa. Kulttuurinen eläinkuva vaatii muutosta, pois kasvottomista massoista kohti eläinyksilöiden esilletuomista. Filosofi Jacques Derrida painottikin, että eläinten luokittelu ja siten kasvottomiksi tekeminen on itsessään väkivallan muoto, joka edelleen mahdollistaa fyysistä väkivaltaa – sen vaihtoehdoksi hän tarjosi kokemuksia yksittäisistä eläimistä. Kenties kulttuuri tarvitseekin muistutusta siitä, että parressa olevat lehmät tai sukupuuton partaalle ajetut sudet ovat kaikki erityisiä, maailman omalla tavallaan näkeviä olentoja. 

Yksi tärkeä moraalitunne on empatia, kyky resonoida muiden olentojen kokemusten kanssa, kanssaelää heidän näkökulmaansa. Juuri empatia usein puuttuu eläinsuhteesta: tuottaja tai kuluttaja ei halua samastua esimerkiksi kanan tai minkin kokemuksiin, vaan kohtelee niitä etäisesti, etääntyneesti. Tulevaisuuden haasteena onkin empatian kutsuminen esiin kulttuurissa, joka on tottunut näkemään muut eläimet lähes koneen kaltaisina olentoina. Aivan kuten me tiedostamme koiralla olevan oma sisäinen maailmansa, voisimme me tiedostaa saman myös hirven tai naudan kohdalla. 

On aika, että otamme viimein huomioon myös muiden eläinten näkökulman. Miltä maailma näyttää porsitushäkkiin suljetun sian tai parteen kytketyn lehmän lähtökohdista?

Elisa Aaltola
Kirjoittaja on Turun yliopiston filosofian dosentti, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin ja ympäristöetiikkaan.