Eläinsuojelukeskus Tuulispää on eläinten turvakoti, joka on keskittynyt maatila- ja tuotantoeläimiin. Tuulispää perustettiin loppuvuodesta 2012, ja se sijaitsee Varsinais-Suomessa Somerolla.
Eläimet tulevat Tuulispäähän hyvin erilaisista syistä, osa eläimistä on löytöeläimiä ja osa tulee pitovaikeuksien takia. Osa tulee viranomaisten kautta eläinsuojelutapauksina, osa tulijoista on tuotantotiloilta ja sitä kautta teurastukselta pelastettuja eläinyksilöitä. Yhteinen tekijä kaikilla eläimillä iästä riippumatta on se, ettei niillä ole ollut enää paikkaa minne mennä ja niitä on monessa tapauksessa uhannut teurastaminen tai lopetus. Eläimet jäävät joko loppuelämäkseen Tuulispäähän tai niille etsitään uusi koti. Tuulispää dokumentoi eläinasukkaidensa tekemisiä ja pyrkii videoiden kautta nostamaan eläinten arvoa ja asemaa yhteiskunnassa sekä herättämään keskustelua ihmisten eläinsuhteesta.
Eläinyksilöiden auttamisen lisäksi Tuulispään tavoitteena on jakaa tietoa eläinsuojeluun ja eläinten oikeuksiin liittyvissä asioissa. Tilalla pidetään kesäisin vierailupäiviä, jolloin ihmiset saavat tutustua Tuulispään asukkaisiin ja toimintaan. Opastetuilla kierroksilla kuullaan, miten eri eläimet ovat päätyneet asukkaiksi, sekä keskustellaan eläinten asemasta nyky-yhteiskunnassa.
Tilalla on rakenteilla koulutuskeskus, jossa on tarkoitus järjestää luentoja, koulutuksia ja tapahtumia eläinten oikeuksiin ja hyvinvointiin liittyen. Vierailupäivinä Tuulispäässä toimii vegaanikahvila Pikku Puhuri, joka tarjoaa kävijöille vatsantäytettä ja samalla tilaisuuden tutustua eläinystävälliseen ruokavalioon.
Eläinsuojelukeskus Tuulispään toiminnasta vastaa yhdistys, Eläinsuojeluyhdistys Tuulispää ry. Yhdistys kerää rahaa lahjoituksilla, jäsenmaksuilla, kummimaksuilla, vegaanikahvilan tuotoilla, kannatustuotteilla ja erilaisten tapahtumien kautta. Rahat käytetään toiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen sekä erilaisiin rakennusprojekteihin.
Tuulispään toimintaan voi osallistua esimerkiksi vapaaehtoistyöllä tai järjestämällä oman tukitapahtuman Tuulispään hyväksi
Eläinsuojelukeskus Tuulispään asukkeja
Kassu
Kassun tarina on tyypillinen ravihevosen tarina. Se ei pärjännyt kisoissa tarpeeksi hyvin ja vaihtoi omistajaa moneen otteeseen. Jossakin vaiheessa Kassusta yritettiin tehdä ratsua, mutta kun sekään ei onnistunut, kiertolaisen elämä jatkui edelleen. Kassulle alkoi kertyä ikää, eikä sille löytynyt enää ottajaa, ja seuraava paikka olisi ollut teurastamo. Tuulispää tarjosi Kassulle turvallisen eläkekodin, josta ei tarvitse enää lähteä mihinkään, ja nyt Kassu viettää pihattoelämää neljän muun hevosen kanssa.
Osku
Janakkalassa pyöri pihoja tuhoamassa kesy villisikalauma, jonka poliisi määräsi tapettavaksi. Tuulispää oli ajamassa asiaa villisikojen puolesta, ja julkisen painostuksen myötä suunnitelma peruttiin, mutta neljä laumasta ehdittiin ampua. Osasta ei ole tietoa, ja Osku saatiin vapaaehtoisten avulla Tuulispäähän. Osku rakastaa ruokaa ja rapsutuksia, tonkii maata, pyörii ojissa ja juoksentelee. Osku asuu yhdessä minipossu Sulon kanssa omassa pihatossa, ja ne voivat itse päättää, ovatko sisällä vai ulkona muiden asukkaiden kanssa.
Elli
Elli ja kolme muuta Tuulispäähän tullutta lammasta ovat olleet osa suurempaa lihalammaskarjaa, ja nelikko jäi tuotantotoiminnan loputtua lemmikeiksi. Omistaja halusi kuitenkin luopua niistä ja olisi lähettänyt kaikki teurastettaviksi, mutta hän päätti tarjota lampaita viimeisenä vaihtoehtona Tuulispäähän. Lampaat olivat hyvin arkoja Tuulispäähän muuttaessaan. Vähitellen luottamus kasvoi: muiden muassa Elli on rohkaistunut huimasti ja tulee mielellään rapsuteltavaksi niin liki rapsuttajaa kuin mahdollista. Lampaat asuvat lehmien kanssa samassa pihatossa ja saavat itse päättää, ovatko sisällä vai ulkona.
Late
Lauri eli Late muutti Tuulispäähän alle 7-viikkoisena vasikkana. Late syntyi laitumelle, ja paikalla ollut ihminen kiintyi Lateen niin paljon, että hän halusi auttaa tätä jatkamaan elämäänsä ja pääsemään Tuulispäähän. Late on täynnä energiaa, hyppii ja loikkii ympäriinsä ja sen jälkeen ottaa nokoset olkikasassa. Tuulispään muut nauta-asukkaat Nunnu ja Jennifer ovat ottaneet Laten hyvin vastaan, ja ne viettävät aikaa yhdessä. Kolmikko asuu pihatossa, josta niillä on vapaa käynti sisään ja ulos, milloin haluavat.
Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi vuosina 2011–2012 ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hän halusi oppia lisää muista eläimistä ja selvittää, mitä eläintilojen sisällä tapahtuu päiväsaikaan.
”Ensimmäinen tunne oli häveliäisyys. Sellainen, joka tulee tilanteessa, kun pitäisi tehdä jotain sopimatonta. Seisoin ison eläimen edessä. Tai oikeastaan sen rintojen. Ja minun oli määrä pestä ne. Kajota jonkun yksityisalueelle, mihin tunsin ettei minulla olisi lupaa eikä oikeastaan haluakaan. Siinä se seisoi suoraan minun nenäni edessä, utareet pullottaen maidosta.”
Näin alkoi päiväkirjamerkintäni eläintiloilta, joilla työskentelin vuosina 2011–2012. Opiskelin tuotantoeläinten hoitajaksi ja merkitsin jokaisen työpäivän jälkeen ajatukseni ja tapahtumat ylös. Ensimmäinen merkintä kiteyttää eläintiloilla tapahtuvan itsestäänselvyyden: eläimiä käytetään hyväksi. Niiden yksityisalueelle kajotaan, niiden vaivoin tuottama maito annetaan ihmisille emojen omien poikasten sijaan. Eläimet tapetaan, kun ne eivät enää tuota tarpeeksi.
Olin työharjoittelussa niin sikaloissa, kanalassa, broilerihallissa, lampolassa kuin navetoissakin. Tiesin paljon jo etukäteen: olinhan toiminut eläinoikeusliikkeessä miltei puolet elämästäni, kirjoittanut graduni kanoista ja vieraillut lukuisilla tiloilla. Silti moni asia tuli yllätyksenä. En ennen ollut ajatellut esimerkiksi sitä, että eläimiä lyödään niin paljon. Jalkakipuisia lehmiä patistettiin lantakolalla lyöden lypsylle. Sikoja potkittiin, jotta niiden ahtaat karsinat saatiin siivottua. Kärsäkkäitä myös hätistettiin sähköpiiskalla teurasautoon.
Kovetin sydämeni ja mieleni. Itkin kerran. Se tapahtui silloin, kun näin karjuporsaiden kastraation:
”Nainen nosti kärryistä ensimmäisen porsaan takajaloista ja katsoi takapäähän: poika. Hän pisti kipulääkkeen ihon alle niskaan, otti veitsen ja viilsi porsaan kiveksiin viillon. Sen jälkeen hän plumpsautti kiveksen esiin ja repi sen sieltä pois kivesnuorineen ja heitti verisen klimpin karsinaan porsaiden emon viereen.[…] Koko toimituksen ajan possu oli aivan hiljaa. Kun se laskettiin jalasta karsinaan, se jäi kyyhöttämään karsinan seinän viereen.”
Kipulääke ei ole sama kuin puudutus. Se on sama kuin eläimelle annettaisiin Buranaa ja sen jälkeen sen kivekset revittäisiin irti. Kipu on sanoinkuvaamaton. Toimenpide tehdään kaikille karjuporsaille, eikä luomu ole tästä poikkeus.
Toinen äärimmäisen kova kipu tuotetaan, kun vasikat nupoutetaan, eli niiden sarven aiheet poltetaan. Puolilla tiloista toimenpide tehdään ilman eläinlääkäriä. Se tarkoittaa ilman nukutusta, ilman kunnon puudutusta. Se tarkoittaa väkisin kiinni pitämistä, kolmannen asteen palovamman tuottamista. Yritin saada tilalliset kutsumaan eläinlääkärin toimenpidettä tekemään, mutta halukkuutta ei löytynyt: se maksaa.
Kaikista pahinta eläimille on kuitenkin itse vankeus. Päivästä toiseen kovissa ahtaissa betonikarsinoissa, häkeissä tai kauloista parsiin kytkettyinä. Päivästä toiseen eläinten voimakasta aliarvioimista: Yhdessäkin sikalassa oli virikkeeksi pultattu karsinan seinään 30 sentin metalliketju. Lisäksi siat saivat muutaman kourallisen kutteria. Ajateltiin, että se riittää. Sitten siat ovat tyytyväisiä. Minä näin, etteivät ne olleet. Eivät tuollaiset riitä aktiivisille ja älykkäille eläimille. Siat purivat turhautuneina karsinoitaan tai toisiaan. Monen saparot olivat verillä tai jopa poikki purtuja. Niveltulehduksiin sikaloissa annettiin antibioottia joka päivä.
Vuoden häkkikanalassa viettäneet kanat olivat takapuolistaan kuin vaippapaviaaneja, joiden takamus loistaa kirkkaanpunaisena: lintujen höyhenet olivat kuluneet, tai ne oli nokittu irti. Kanojen kynnet olivat kuin noita-akalla, ja ne tarttuivat rakenteisiin: häkissä ei pysty kuopsuttamaan kynsiä lyhyemmiksi.
Parsinavetoissa lehmät möllöttävät kauloistaan kiinni 8–10 kuukautta vuodessa. Ainoa liike on puoli askelta eteen, puoli taakse. Vailla kunnollista sosiaalista kontaktia toisiin lajitovereihin. ”Parsinavetta oli halvempi rakentaa kuin pihatto”, minulle vastattiin, kun kysyin, miksi vielä tällä vuosikymmenellä joku rakensi parsinavetan.
Ihmiset haluavat juoda lehmän maitoa. Tämä tarkoittaa sitä, että vasikka erotetaan emostaan yleensä heti syntymän jälkeen tai viimeistään parin viikon päästä. Opin tunnistamaan sen epätoivoisen, sydäntäraastavan huudon, joka kuuluu navetan ulkopuolelle saakka, kun vasikka on viety emoltaan. Emo etsii ja etsii poikastaan. Ravaa navetan käytävillä – mikäli ei ole kytkettynä parteen – ja etsii etsimistään useita päiviä. Poikanen, tungettuna ahtaaseen karsinaan, kyhjöttää. Se opetetaan juomaan korviketta tuttipullosta tai ämpäristä. Tai sitten se viedään sonnikasvattamoon toisten kohtalotovereiden seuraan. Miltä tuntuu menettää juuri synnyttämänsä poikanen joka ikinen kerta? Miltä tuntuu elää ilman emon hoivaa? En pysty edes kuvittelemaan sitä.
Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.
Olin muutaman päivän harjoittelussa broileritilalla. Tällä tilalla, jota iloisesti mainostetaan perhetilaksi, asuu 120 000 lintua. Broileritilalla ei käy eläinlääkäri hoitamassa sairaita, vaan kärsivät tapetaan – mikäli ne löydetään kymmenien tuhansien kanojen joukosta. Tilalla on oma krematorio: sinne on helppo kipata tapetut sekä itsestään kuolleet hallien tarkastuskierroksen päätteeksi. Lintuja oli paljon, ja loppukasvatusajasta ne levittäytyivät tiiviiksi massaksi. Niin tiiviiksi, että liikkuminen raadonkeräyskärryn kanssa hallissa oli hankalaa.
Broilereiden yksi isoimmista ongelmista on jalostus, jonka tarkoituksena on saada eläimet kasvamaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pienellä ruokamäärällä. Löysin päivittäin useita kymmeniä kituvia lintuja, joita kutsuttiin ”karsittaviksi”. Valmiiksi kuolleita oli saman verran. Kituvat tapettiin ottamalla päästä kiinni ja pyörittämällä kuin linkoa.
”Suurimmalla osalla toinen jalka oli omituisessa asennossa ja lintu yritti raahata sitä perässään. Yhdellä kanalla oli neljä jalkaa. Jollain linnuista oli vino pää, toisilla katkenneet siivet. Jotkut kyyhöttivät muuten vain sairaan näköisinä, eivätkä ne liikkuneet nostettaessa.”
Joku väitti harjoittelutilojeni olevan yksittäistapauksia. Näin ei todellakaan ole. Jos on käynyt yhdellä broileritilalla, voi sanoa nähneensä ne kaikki. Vesi- tai ruokajärjestelmä saattaa olla erilainen, mutta samanlaisia halleja ne kaikki ovat. Toisissa vain broilerit elävät 31 vuorokautta, toisissa 39.
Sikalat ovat pitkälti samanlaisia. Suurin osa emakoista elää lähes puolet vuodesta kääntymisen estävässä häkissä. Navetoissa on enemmän vaihtelua: puolet suomalaisista lehmistä elää parressa, puolet pihatossa. Kuitenkin joka ikisellä maitotilalla lehmä erotetaan vasikastaan joko heti tai viimeistään muutaman viikon päästä poikimisesta. Kierre on vääjäämätön: poikiminen-erotus-suru-keinosiemennys-poikiminen-erotus-suru-keinosiemennys. Jos sioilla on pehkua, maitotilan vasikat saavat olla emonsa seurassa tai kanat pääsevät ulos, ne ovat yksittäistapauksia.
Lopuksi tulee vääjäämättä teurastus jokaiselle yksilölle. Se tulee sitten kun eläimestä ei ole enää hyötyä ihmiselle. Kun kanat eivät pysty enää munimaan aivan 300 munaa vuodessa. Kun broileri on vain viiden viikon ikäinen, mutta siinä vaiheessa jo lihaskimpuksi kasvatettu. Kun sian pakarat ovat tarpeeksi suuret tai kun lehmä ei tule enää tiineeksi syystä tai toisesta. Ja kaikki tämä vain siksi, että ihminen haluaa syödä tietynmakuista ruokaa.
Viimeisen harjoittelun tein saksalaisessa eläinten turvakodissa. Tutustuin siellä pieneen porsaaseen, jonka jalka oli murtunut. Leikin sen kanssa päivät, sillä sen olosuhteet olivat murtuman takia ankeat. Kun possu pääsi kolmen viikon päästä ulos, se alkoi tonkia. Voi pojat että se tonki! Tonki, tonki ja tonki. Kolme tuntia sen raivokas pieni kärsä kaivoi kovaa savimaata. Sitten kun possu pääsi kokonaan ulos, sen hillitön tonkimistarve väheni, sillä se sai tonkia milloin halusi. Jokaisessa suomalaisessa sikalassa asuu yhtä monta tonkimishaluista eläintä kuin siellä on sikoja. Hyvin harvassa ovat ne paikat, joissa siat saavat tonkia. Minä pääsin tuotantotiloilta ulos, mutta niiden sisälle jäi tuhansia eläimiä hengittämään haisevissa, ahtaissa ja masentavissa laitoksissa. Elämää niissä ei ole, hengittämistä vain.
Kenen syytä tämä kaikki on? Eläintilalliset paiskivat usein pitkiä päiviä ilman viikkolomia, mutta eläimet voivat huonosti.
”Lainlaatijat”, toteavat tilalliset.
”Kuluttajat”, sanovat lainlaatijat. Eläintuotteista ei suostuta maksamaan tarpeeksi.
”Tilalliset”, toteavat kuluttajat.
Sitten syytellään puolin ja toisin kaikkia osapuolia ja noidankehä on valmis. ”Eläinkäsitys”, sanon minä. Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.
Eveliina Lundqvist Kirjoittaja on opettajan koulutuksen saanut maatalous- ja metsätieteen maisteri sekä eläintenhoitaja, joka aikoo perustaa eläinten turvakodin. Salainen päiväkirja eläintiloilta julkaistiin keväällä 2014.
Nykyisin tuotannossa käytettäviä elämiä kasvatetaan teollisissa oloissa. Tilakoot ovat entistä suurempia, minkä seurauksena yksilöllinen hoito on vähäistä tai jopa olematonta. Jalostuksen ja liikkumattomuuden vuoksi useat sairaudet ovat yleistyneet. Ympäristö sisältää virikkeitä niukasti, eivätkä eläimet pysty elämään lajityypillisillä tavoilla.
Vallitsevien näkemysten mukaan eläinten tarkoitus on tuottaa ihmisille hyötyä esimerkiksi rahan ja ravinnon muodossa. Tällöin eläimet nähdään ensisijaisesti tuotantovälineinä eikä itseisarvoisina olentoina. Mahdolliseen elinikään nähden lyhyt elämä päättyy yleensä teurastamolla teuraskuljetuksen jälkeen. Vuosittain maailmassa teurastetaan miljardeja eli tuhansia miljoonia eläimiä, Suomessa yli 80 miljoonaa1.
Ihmisten tavoin myös muilla eläimillä on kyky aistia kipua ja tuntea mielihyvää. Moni ihminen on alkanut kyseenalaistaa eläinten käyttöä ja tappamista vain makumieltymysten ja tottumusten takia.
Sikojen kasvatus
Luonnossa sika käyttäytyisi paljolti sukulaisensa villisian tavoin. Nykyisen kaltaisessa eläintuotannossa sikojen lajityypillinen käyttäytyminen on kuitenkin mahdotonta.
Lihan takia kasvatettavia sikoja pidetään ryhmäkarsinoissa, joissa yhtä satakiloista sikaa kohden tilaa on alle neliömetri2. Lähes tai täysin virikkeettömät ja ahtaat olot aiheuttavat sioille stressiä ja saavat nämä muun muassa puremaan toistensa häntiä. Joissakin maissa sioilta katkotaan hännät puremisen vuoksi, mutta Suomessa näin ei saa tehdä. Stressiä aiheuttavat myös melu sekä virtsan ja ulosteiden haju. Ammoniakkihöyry voi vahingoittaa sikojen keuhkoja.
Useimmissa sikaloissa emakot pidetään porsimisen ja siemennyksen ajan karsinoissa, joissa siat eivät mahdu kääntymään edes ympäri. Muuna aikana siat on pidettävä lain mukaan ryhmäkarsinassa. Koska emakot porsivat keskimäärin 2,3 kertaa vuodessa, eläimet eivät pysty kääntymään noin puolta vuotta vuodesta. Porsaat viedään teurastamolle 4,5–6 kuukauden ikäisinä. Karjuporsaat kastroidaan, jotta lihaan ei kehittyisi uroshormonien aiheuttamaa sivumakua. Toimenpide tehdään ilman puudutusta tai nukutusta ja on täten porsaille äärimmäisen kivulias. Useissa Euroopan maissa porsaat pidetään vieroitusvaiheessa ahtaissa, päällekkäin pinotuissa häkeissä. Suomeen tuotavan tuontilihan kohdalla on vaikea jäljittää, millaisissa olosuhteissa eläimiä on pidetty.
Suomessa teurastetaan vuosittain noin kaksi miljoonaa sikaa3.
Broilerintuotanto
Broilerit ovat lihantuotantoa varten kasvatettavia kanoja. Broilerintuotannossa käytetään nopeasti raskasrakenteiseksi kasvavaa, jalostuksella aikaansaatua kanahybridiä. Linnut kasvatetaan kymmenientuhansien yksilöiden ryhminä suurissa ikkunattomissa halleissa4 ja teurastetaan noin viiden viikon ikäisinä. Keskimäärin yhdellä tilalla on noin 40 000 lintua5. Neliömetriä kohden yksilöitä on noin 20 kappaletta riippuen lintujen iästä ja koosta. Valot pidetään päällä 18–23 tuntia vuorokaudessa, jotta broilerit söisivät mahdollisimman paljon. Niiden lihasmassa on jalostettu kasvamaan niin nopeasti, että jalat eivät kestä vartalon painoa. Siksi monet broilerit kärsivät kroonisesta jalkakivusta ja osa luunmurtumista. Broilereita kuolee myös nälkäkuolemiin ja sydänkohtauksiin.
Suomessa teurastetaan vuosittain noin 77 miljoonaa broileria6 ja määrä on kasvussa lisääntyneen kysynnän vuoksi.
Munijakanat
Suomessa on munantuotannossa noin neljä miljoonaa kanaa. Suurin osa kananmunista tuotetaan varustelluissa eli niin kutsutuissa virikehäkkikanaloissa7. Virikkeellisen häkin tulee sisältää orsi, munintapesä sekä pehkualue kuopimista ja nokkimista varten. Munintapesä on yleensä muovisella läpällä erotettu alue häkistä, eikä siinä ole pesäntekomateriaalia. Pehkualueena voidaan käyttää esimerkiksi pientä kynnysmaton näköistä palaa. Tilaa yhtä eläintä kohden on noin A4-paperiarkin verran. Liikunnan puutteen seurauksena kanojen luusto jää hauraaksi, minkä vuoksi kanat saavat helposti murtumia sekä häkissä että käsittelyn ja kuljetuksen aikana.
Lattiakanaloissa tuotetaan niin sanottuja vapaiden kanojen munia. Kanat pidetään sisätiloissa ympäri vuoden. Tilaa on yhdeksää kanaa kohti neliömetrin verran8. Ahtaus johtaa siihen, että osa kanoista alkaa nokkia lajitovereita. Suuret eläinmäärät estävät kanojen luontaisten parvien muodostamisen, jossa on selvä hierarkia ja yksilöt tunnistavat toisensa.
Munijakanat teurastetaan noin puolentoista vuoden ikäisinä. Tuotannosta poistettaville kanoille ei ole jatkokäyttöä elintarviketeollisuudessa, vaan useimmiten ne kaasutetaan kanalan pihaan ajetussa hiilidioksidikontissa ja ruhot päätyvät turkisten vuoksi kasvatettavien eläinten rehuksi. Munantuotannossa syntyneet kukonpojat tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen kaasulla tai silppurilla, koska niistä ei saada taloudellista hyötyä.
Maitoteollisuus
Maidontuotanto on erottamattomasti sidoksissa lihantuotantoon, sillä suurin osa naudanlihasta on peräisin lypsykarjatiloilta. Lehmät teurastetaan noin 5-vuotiaina, vaikka luontainen elinikä olisi noin 20 vuotta.
Lehmät tuottavat maitoa jälkeläisilleen samoin kuin ihmisetkin. Jotta maidontuotanto olisi jatkuvaa, lehmän pitää poikia joka vuosi. Lehmät saatetaan tiineiksi useimmiten keinosiemennyksellä. Luontaisesti lehmä imettäisi vasikkaansa vajaan vuoden ajan, mutta maitoteollisuus estää sen, koska maito halutaan ihmisten juotavaksi. Vasikka erotetaan emostaan yleensä miltei heti syntymän jälkeen.
Maidontuotantoa varten kasvatettavat lehmävasikat jätetään eloon. Ne kasvatetaan maidonkorvikkeilla ja joutuvat lypsylehmiksi jatkuvaan raskauskierteeseen 18–24 kuukauden ikäisinä. Jalostuksen seurauksena lehmillä on muun muassa niin painavat utareet, etteivät ne välttämättä pärjää ilman utareliivejä. Myös esimerkiksi vedinpolkemat, jalka- ja nivelongelmat sekä sorkkasairaudet ovat yleisiä.9 Sonnivasikat teurastetaan noin 1–2-vuoden ikäisinä ”mulleina”. Osa sonnivasikoista jätetään siitossonneiksi.
Navetoista noin puolet on parsinavettoja, joissa naudat elävät kauloistaan kiinni kytkettyinä ja pystyvät ottamaan vain yhden askeleen eteen ja yhden taakse. Parsinavetoissa olevien nautojen täytyy kuitenkin päästä kesäisin ulos 60 päivänä. Loput navetoista ovat pihattonavettoja, joissa naudoilla on mahdollisuus runsaampaan liikkumiseen, mutta näissä navetoissa naudat eivät välttämättä pääse lainkaan ulkoilemaan. Osa sekä lypsykarjasta että niin sanotuista lihanaudoista pidetään sisätiloissa ympäri vuoden.
Suomessa on noin 860 000 nautaa10. Pelkästään lihantuotantoa varten kasvatettavia nautoja teurastetaan Suomessa vuosittain noin 180 00011. Lihakarjan kasvatuksessa käytetään lypsyrotujen sonnivasikoita ja lihakarjarotuja.
Eläinkuljetukset
Suomessa eläinten teurastaminen on keskitetty yhä harvempiin teurastamoihin. Tämän takia eläinten matka teurastamolle saattaa kestää useita tunteja.
Kuljetusmatkat ovat eläimille stressaavia, ja osa voi matkan aikana kuolla vedenpuutteeseen, kuumuuteen tai jäädessään muiden jalkoihin. Kuljetuksissa esimerkiksi laitetaan toisilleen vieraita sikoja samaan kuljetusautoon tai teurastamon tilaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Lastaus- ja purkuvaiheessa saatetaan käyttää hakkaamista, potkimista ja sähköpiiskaa.
Tuotantoeläinten teurastus
Teurastamot ovat yleensä suuria. Kiire, ahtaus ja kovakourainen käsittely kuuluvat niin odottelu- kuin teurastusvaiheeseen. Myös koneiden melu, veren ja sisälmysten haju sekä eläinten huudot ja keskinäiset tappelut aiheuttavat stressiä.
Euroopan maissa eläimet on tainnutettava ennen tappamista, eli kaulavaltimo leikataan ja veret lasketaan pois. Yksi yleinen menetelmä on sähkövirta, joka nykytietämyksen mukaan aiheuttaa kipua ennen eläimen tajunnan menettämistä. Myös hiilidioksiditainnutusta käytetään. Sioille annetaan sähköisku ohimoille asetettavien elektrodien kautta. Naudat tainnutetaan ampumalla tainnutuspistoolilla. Aina ampuminen oikeaan paikkaan ei kuitenkaan onnistu, ja muitakin virheitä voi tapahtua teurastusvaiheessa.
Erityisesti siipikarjan teurastaminen on hyvin tehdasmaista Suomessa. Suuressa osassa teurastamoita linnut kaasutetaan ensin hiilidioksidilla kuljetuslaatikoissa ja laitetaan sitten roikkumaan jaloista metallikoukkuihin. Koukkujen avulla linnut kuljetetaan liukuhihnaa pitkin, ja linnuilta aukaistaan kurkku. Lopuksi kuumavesikalttauskone kynii, kuorii ja pesee linnut. Toinen käytössä oleva menetelmä on tainnuttaa linnut vasta koukkuihin laittamisen jälkeen käyttäen vesiallasta, johon on johdettu sähköä.
Useimmissa länsimaissa eläimet on lain mukaan tainnutettava ennen teurastusta, mutta monissa maissa tästä saa poiketa uskonnollisista syistä. Juutalaisten uskonnon mukaan lihan tulee olla kosher-lihaa, ja islaminuskoisilla halal-lihaa. Kummassakin tapauksessa tämä tarkoittaa tappamista valuttamalla veret eläimen ollessa tajuissaan. Suomen kosher- ja halal-teurastuksessa tainnuttaminen ja veren valutuksen aloittaminen tehdään samaan aikaan. Suomeen saa kuitenkin tuoda perinteisillä kosher- ja halal-menetelmillä teurastettua lihaa.
Lehmänmaidon ja kananmunien luomutuotanto
Luomusertifioidussa eläintuotannossa eläinten lajityypillinen käyttäytyminen on otettu paremmin huomioon kuin niin sanotussa tavanomaisessa tuotannossa. Luomun piiriin kuuluvassa navetassa lehmien ei tarvitse poikia parressa, vaan poikiville eläimille on varattu oma karsina. Eläinten on päästävä ulos kesäisin, toisin kuin tavanomaisten tilojen pihatoissa olevien lehmien.
Lähtökohtaisen eläinten käyttöön liittyvän ongelman lisäksi myös luomutuotannossa on eläinten hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia tekijöitä. Pääsääntöisesti lehmiä pidetään pihatoissa, mutta pienet tilat saavat poikkeusluvalla pitää eläimiä parressa kytkettyinä. Sonnivasikoille käy yleensä samoin kuin tavanomaisen tuotannon sonneille, eli ne tapetaan alle parivuotiaina, eivätkä lehmätkään kuole vanhuuteen.
Luomutiloilla vasikka vieroitetaan emostaan yleensä hieman myöhemmin ei-luomuun verrattuna. Tämä on kuitenkin jopa tuskallisempaa vasikalle ja emolle, jotka ehtivät kiintyä toisiinsa enemmän kuin jos ne erotettaisiin heti. Luontaisissa olosuhteissa emo vieroittaisi vasikkansa sen ollessa noin 11 kuukauden ikäinen.
Luomutuotannon kanoja pidetään tiloissa, joissa on kuusi kanaa neliömetriä kohden. Tavanomaisissa lattiakanaloissa kanoja on yhdeksän neliömetrillä.12 Kanoilla on pesä, mutta ei yleensä pesäntekomateriaalia, joka olisi tärkeä kanoille. Kanojen on kuitenkin päästävä kesäisin ulos, toisin kuin tavanomaisessa tuotannossa.
Kaupoista ostetut luomutuotannon munat tulevat yleensä isoilta tiloilta, joissa voi olla tuhansia kanoja. Suurissa kanaloissa kanat eivät pysty tunnistamaan lajikumppaneitaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Munijakanat teurastetaan, kun niiden munantuotanto laskee, eli noin 1,5-vuotiaina, ja kukkotipujen kohtalo on sama kuin ei-luomussa: kukot tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen.
Luomutuotannossa eläimet kuljetetaan ja teurastetaan samalla tavalla ja samoissa teurastamoissa kuin muut tuotantoeläimet.
Myös luomutuotannossa kyse on muiden eläinten pitämisestä omaisuutena sekä taloudellisen ja muun hyödyn tavoittelemisesta: eläimiä pidetään, jotta niistä saadaan jotakin hyötyä, ja tapetaan, kun sitä ei enää saada. Loppujen lopuksi luomutuotanto ei ole eläinten kannalta parempi kuin tavanomainen. Esimerkiksi kaupoissa, ravintoloissa ja ruokaloissa käytettävät kananmunat ja maito eivät yleensä ole luomusertifioituja. Luomuvaihtoehtoihin päätyvän on siten useissa käytännön tilanteissa helpompaa etsiä vegaaninen vaihtoehto eläinperäisen luomun sijaan.
Kalastus
Suomessa tapetaan vuosittain miljardeja kaloja. Tutkimusten mukaan kalat kokevat kivun nisäkkäiden tavoin. Kalat voivat kokea jopa pahempaa kipua kuin ihmiset.13 Kalojen iho on hyvin herkkä. Kalastustavasta riippuen kalat kuolevat eri tavoin, kuten tukehtumalla. Tonnikalat voidaan laittaa jääkylmään vesisäiliöön, jossa ne paleltuvat kuoliaiksi – elleivät ole jo murskautuneet tai tukehtuneet kuoliaaksi verkkopyynnin yhteydessä. Pienimuotoisesti kalastetaan myös esimerkiksi virvelöimällä – tällöin koukku aiheuttaa kipua, mutta itse tappaminen tapahtuu melko nopeasti.
Maailman meret ovat monin paikoin ylikalastettuja, ja useat lajit ovat sukupuuton partaalla. Vaarassa ovat myös monet kalaravinnosta riippuvaiset lajit, kuten valaat ja hylkeet. Ajoverkkoihin kuolee myös delfiinejä, merilintuja, kilpikonnia ja kaupallisesti merkityksettömiä lajeja. Ajoverkot myös vaurioittavat merenpohjaa jopa niin pahasti, että kasvillisuus ja eläimistö ei koskaan toivu entisen kaltaiseksi. Eläimiä kuolee myös ajelehtimaan jääneisiin verkkoihin ja koukkuihin.
Kalasaaliista osa tuotetaan kasvattamalla kaloja altaissa. Kalankasvatus on merkittävä vesistöjen rehevöittäjä. Kasvatuksessa käytetään myös esim. antibiootteja, joiden vaikutusta luontoon ei vielä tunneta. Maailman kalasaaliista suuri osa menee eläinten rehuksi.
Turkisten ja nahan tuotanto
Nahan ja turkiksen välillä ei ole olennaista eroa. Turkiseläinten kasvatukseen liittyvistä ongelmista löytyy tietoa muun muassa Eläinsuojeluliitto Animalian ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen sivuilta. Turkiseläimiä kasvatetaan yleensä vain turkiksen takia. Nahan epäeettisyys voi olla vaikeammin hahmotettavissa, koska nahalla on niin kutsutusti lihateollisuuden sivutuotteen leima.
Eläinten osien yhteenlaskettu arvo ratkaisee, kuinka kannattavaa eläinten kasvatus on. Suurin osa teuraseläimestä saatavasta tuotosta tulee lihasta, mutta nahka on lihan jälkeen toiseksi arvokkain ruhon osa. Esimerkiksi naudanruhon rahallisesta arvosta nahan osuus on noin 10 %.
Suurin osa nahkatuotteista on peräisin teuraseläimistä, jotka ovat eläneet tehdasmaisissa tehomaatalouden oloissa. Liha-, maito- ja nahkateollisuus ovat siis samaa teollisuutta. Maailman suurimmista lihantuottajista monet jatkojalostavat nahat omissa nahkatehtaissaan. Nahkateollisuus linkittyy maidontuotantoon muun muassa siten, että nuorten vasikoiden pehmeä nahka on haluttua raaka-ainetta. Lehmän on synnytettävä vuosittain, jotta maidontuotanto pysyy käynnissä. Vasikat teurastetaan usein jo parin kuukauden ikäisinä. Osa vasikannahoista on puolestaan peräisin syntymättömistä vasikoista. Ne joko on abortoitu nahan takia tai ne tapetaan emänsä teurastuksen yhteydessä.
Nahkateollisuus käyttää niin tehotuotannossa olevia eläimiä kuin luonnonvaraisiakin eläimiä. Nahka voi nautojen lisäksi olla peräisin muun muassa sioista, hevosista, lampaista, vuohista, poroista, biisoneista, mufloneista, kenguruista, koirista, käärmeistä, kameleista, strutseista ja alligaattoreista. Myös ankeriaan-, sammakon-, seepran-, villisian-, saksanhirven-, norsun-, tiikerin-, hain-, delfiinin-, hylkeen- ja mursunnahkaa käytetään. Esimerkiksi kengurunnahkaa käytetään muun muassa urheilujalkineissa.
Nahantuotanto saastuttaa myös ympäristöä. Eläinten kasvatus aiheuttaa ympäristöongelmia, kuten myös nahkatavaroiden valmistus. Nahkaa muun muassa liotetaan, muokataan ja värjätään sekä käsitellään useilla kemikaaleilla. Valtaosa maailman nahkatavaroista käsitellään kromilla. Tällöin ympäristöön pääsee useita myrkyllisiä aineita, kuten lyijyä, sinkkiä, formaldehydiä, väriaineita ja muita syanidipohjaisia yhdisteitä14. Energian suurkuluttajana nahkateollisuus on samaa luokkaa alumiini-, paperi-, teräs-, sementti- ja öljyteollisuuden kanssa.
Nahkatuotteet ovat periaatteessa biologisesti hajoavia, mutta parkitsemisaineen päätehtävänä on kollageenisäikeiden stabiloiminen niiden biologisen hajoamisen ehkäisemiseksi. Keinonahkatuotteet eivät aina ole ympäristöystävällisempi vaihtoehto, mutta tulevaisuudessa tilanne on toivottavasti aina niin. Esimerkiksi USA:ssa on myynnissä kenkiä, joiden raaka- aineena on käytetty kierrätettyjä muovipulloja ja autonrenkaita. Kenkiä voi valmistaa myös kasvikuidusta.
Lampaiden kasvatus ja villantuotanto
Lampaita kasvatetaan ensisijaisesti villan takia, mutta lihantuotanto ja teurastus ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.
Monissa maissa, kuten Suomessa, lammastilat ovat suhteellisen pieniä. Suomessa myytävistä villavaatteista vain muutama prosentti on valmistettu kotimaisesta villasta15. Maailman suurin villantuottajamaa on Australia. Australialaisella lammasfarmilla on yleensä tuhansia lampaita. Lampaiden kuolleisuus on melko korkea: joka vuosi Australiassa arviolta 15 miljoonaa karitsaa kuolee alle kahden päivän ikäisinä16, mikä johtuu lähinnä ylisuurista lammasmääristä ja epäpätevistä hoitajista.
Valtaosa Australiassa kasvatettavista lampaista on merinolampaita. Merinolampaan iho on jalostettu tavanomaista poimuisemmaksi, jotta lampaista saataisiin mahdollisimman paljon villaa. Ihopoimujen suojassa viihtyy loisia, minkä vuoksi lampaat kylvetetään hyönteismyrkkyaltaissa. Toinen yleinen toimenpide on ilman puudutusta tehtävä mulesing, jossa osa peräaukkoa ympäröivästä ihosta leikataan pois. Jäljelle jää kivulias, verinen haava, jonka paraneminen kestää viikkoja ja jonka myötä muodostuva kipu vaikeuttaa liikkumista.
Lampaille tehdään myös muita toimenpiteitä ilman kivunlievitystä. Esimerkiksi karitsojen kastrointi, häntien katkaisu ja hampaiden hiominen ovat yleisiä käytäntöjä niin Australiassa kuin muissakin maissa, joissa lampaita kasvatetaan verrattain laajamittaisesti.
Monet maailman lampaat saavat vielä elää laitumilla, mutta tilanne on muuttumassa. Isossa-Britanniassa ja Australiassa lampaankasvatus on alkanut muistuttaa muiden tuotantoeläinten kasvatuksen kaltaista tehomaataloutta. Jotta lampaiden hyödyntäminen olisi mahdollisimman tehokasta, karitsojen annetaan imeä emonsa maitoa vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen ne eristetään emostaan, pidetään sisätiloissa ja niille juotetaan maidonkorvikkeita.
Luontaisesti lampaat kasvattaisivat villaa sen verran kuin olisi tarpeellista sääolosuhteiden vuoksi. Lampaiden jalostusta sisältävässä maataloudessa ei kuitenkaan menetellä näin. Villaa on jopa puolet lampaan ruumiinpainosta. Useat lampaat kuolevat lämpöhalvaukseen, ja suuria määriä lampaita kuolee vuosittain myös kylmyyteen, jolle ne altistuvat keritsemisen jälkeen. Keritsemistahti on kiivas, ja lampaat saattavat vahingoittua sen aikana. Esimerkiksi Australiassa on kerrottu tapauksista, joissa keritsijä on vahingossa leikannut puolet lampaan kasvoista irti tai nylkenyt sukupuolielimet pois eikä vammoja ole hoidettu.
Ison-Britannian villasta osa on niin sanottua nahkavillaa, joka on irrotettu teurastettujen lampaiden ja karitsojen nahasta. Lampaiden taloudellinen hyödyllisyys villantuotannossa loppuu yleensä noin neljän vuoden jälkeen, ja sen jälkeen ne teurastetaan. Lampaista tuotetaan niin villaa, lampaanlihaa kuin lampaannahkoja. Monille australialaisille ja uusiseelantilaisille lampaille matka teurastamoon tarkoittaa viikkojen mittaisia teuraskuljetuksia laivalla17. Matkojen aikana osa lampaista kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen, kuumuuteen tai salmonellaan. Osa lampaista tukehtuu hengiltä.
Tekstiiliteollisuus käyttää lampaanvillan lisäksi myös muiden eläinten villaa. Villantuotannossa hyödynnetään esimerkiksi angorakaneja, angoravuohia, kashmirvuohia, kameleja ja laamoja. Esimerkiksi angorakaneja kasvatetaan pienissä häkeissä ja kashmirvuohet joutuvat elämään sidottuina kahden tolpan väliin, jotta niistä voidaan säännöllisesti ja helposti kiskoa karvaa irti.
Arviolta 50-80% maailman untuvasta on peräisin elävältä kynityistä hanhista ja ankoista18. Linnut kynitään kahdeksan viikon välein, yhteensä kolmesta viiteen kertaan ennen teurastamista. Kynimisen ajaksi linnut nostetaan riippumaan päästään ja niiden jalat sidotaan yhteen. Linnut ovat tajuissaan koko kynimisen ajan, huutavat tuskissaan ja yrittävät rimpuilla tilanteesta pois. Myös kova työtahti vahingoittaa lintuja. Elävältä kynimistä tehdään erityisesti Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa19. Kiina on maailman ylivoimaisesti suurin untuvan tuottaja.
Yhteen untuvapeittoon tarvitaan 75 hanhen untuvat. Osa linnuista laitetaan muutamaksi viimeiseksi viikoksi pakkoruokintaan, jotta niiden maksa laajenisi sairaalloisesti ja niistä saataisiin hanhenmaksaa.
Pehmeää ja kuohkeaa untuvaa saadaan vain vesilinnuista, joten esimerkiksi helposti litistyviä kanojen untuvia ei käytetä vaate- ja tyynyteollisuudessa. Suomessa ei kerätä talteen teurastettujen kanojen untuvia ja höyheniä. Koristehöyhenet ovat yleensä peräisin Aasiassa teurastetuista kanoista, joita on kasvatettu hyvin tehdasmaisissa ja luonnottomissa oloissa.
Luonnonvaraisista linnuista, kuten haahkoista saadaan myös untuvia. Haahkanuntuva kerätään yleensä lintujen pesistä pesinnän jälkeen, eikä sen keruu vahingoita lintuja. Mikäli untuvia kerätään aiemmin, munat saattavat vahingoittua. Ampumalla saadaan luonnonvaraisista linnuista myös höyheniä ja sulkia.
Hunajantuotanto
Hunajantuotannossa kuolee mehiläisiä. Loppukesällä mehiläishoitaja kerää hunajan, eli mehiläisten itselleen keräämän talviravinnon, pois, minkä mehiläiset yrittävät estää. Hunajan tilalle annetaan vesi-ruokosokeriliuosta tai sokeriliuosta. Ruokosokeria tuodaan muun muassa Etelä-Amerikasta.
Tarhamehiläinen on tuotu Suomeen tarhausta varten. Mehiläistarhojen lähellä on tiukemmat rajoitukset muun muassa torjunta-aineiden käytölle, joten lähialueen lajit voivat hyötyä mehiläistarhauksesta. Mehiläisten suorittaman pölytystyön arvo on mittava. Näin ollen mehiläistarhauksesta on ihmisen lisäksi hyötyä myös muille eläimille sekä ympäristölle; ainoiksi mahdollisiksi kärsijöiksi jäävät itse tarhatut mehiläiset.
Ulkomailla hunajantuottajat leikkaavat usein kuningattarelta siivet, jotta se ei pääse karkaamaan pesästä. Suomessa mehiläiskuningattarilta ei yleensä katkaista siipiä. Syy, miksi kuningatar haluaisi lähteä, on se, että luonnossa vanha emo lähtee nuorten mehiläisten kanssa perustamaan uutta pesää. Mehiläistarhaajat jakavat yleensä tällaisen pesän kahtia.
Hunajan lisäksi muita mehiläistuotteita ovat mehiläisvaha, propolis eli kittivaha, siitepöly, kuningatarhyytelö ja mehiläismyrkky.
Silkintuotanto
Silkintuotannossa tapetaan suuria määriä eläimiä. Silkkiperhosen toukka kehrää itselleen kotelon, jonka sisällä se käy läpi muodonmuutoksen aikuiseksi perhoseksi. Ihminen käyttää raaka-aineena tätä silkkilankaa. Kotelon silkkilangat katkeilevat, kun perhonen tulee ulos kotelosta. Estääkseen tämän ihminen tappaa toukat niiden vielä ollessa kotelossa. Näin saadaan pidempiä silkkilankoja. Yleisimmät tappokeinot ovat kuumentaminen auringossa tai uunissa, tukehduttaminen vesihöyryllä ja keittäminen.
Silkkiperhosen toukkia on tapettava noin 6600, jotta saadaan kilo silkkiä20.
Tehdyistä tutkimuksista ks. esim. Telkänranta Helena, Millaista on olla eläin, SKS 2015
Tsumita, D.; Ashish, Y.; Premendra D.D. and Mukul D. 2015. Toxic hazards of leather industry and technologies to combat threat: a review.Journal of Cleaner Production, vol. 87, January 2015, 39-49
