Tutkimukset osoittavat monien vallitsevien eläinkäsitysten olevan ristiriitaisia ja perusteettomia. Sen lisäksi, että eri lajeilla on ainutlaatuisia kykyjä, niiden ja ihmisten samankaltaisuus on suurempaa kuin usein ajatellaan.
Se, miten kohtelemme muita eläimiä, perustuu käsityksiimme niiden kyvyistä ja ominaisuuksista. Tiede on tähän mennessä tuottanut suuren määrän näyttöä siitä, että muut eläimet ovat moraalisesti ratkaisevilta osin samankaltaisia kuin ihmiset.
Muutkin selkärankaiset eläimet kokevat tunteita ja ovat ainakin perustunteiltaan samankaltaisia kuin ihmiset. Vahingoittumisen tai kuoleman välttäminen on evolutiivisesti ratkaisevan tärkeää, ja siksi tunteet ovat kehittyneet kauan aikaa sitten ohjaamaan eläinten toimintaa. Tämä tarkoittaa samalla, että tunteet ovat hyvin yleisiä koko eläinkunnassa, läsnä varsin samankaltaisina aina liskoista ihmiseen tai norsuun. Sen lisäksi, että selkärankaiset ovat näiltä osin niin samankaltaisia ihmisten kanssa, myös useilla selkärangattomilla on analogisia rakenteita, jotka voivat toimia tunneaivojen tapaan.
Kivun ja stressin kokeminen on yhteistä kaikille selkärankaisille sekä keskushermostollisille selkärangattomille. Kaikkien selkärankaisten eläinten tiedetään kykenevän kokemaan kärsimystä, eli voimakkaita tunteita sisältävää kivun, vahingoittumisen ja pelon tuntemusta. Esimerkiksi kaloilta on löydetty samanlaista kipukäyttäytymistä kuin nisäkkäiltä. Selkärangattomia on tutkittu tältä osin vähemmän, ja siksi niiden edustajista toistaiseksi äyriäisten oletetaan kärsivän negatiivisista kokemuksista. Kärsimys ei rajoitu pelkkään nosiseptioon, eli kudosvaurion havaitsemiseen ja vahingoittumisen reaktionomaiseen välttämiseen, vaan se sisältää vahvan tunnepohjaisen elementin. Lisäksi on esitetty, että silloinkin, kun eläimen kivun aistiminen poikkeaa voimakkaasti nisäkkäiden vastaavasta, eläin voi kokea niin voimakasta pelkoa, että olotila tulisi laskea kärsimykseksi. Pelkosysteemi aivoissa on erittäin vanha, eikä pelon aiheuttamaa kärsimystä tulisi aliarvioida esimerkiksi kalojen kohtelussa.
Älykkyys ja tunteet ovat kiistatta läsnä muissakin eläimissä kuin ihmisissä, lajille ominaisten tarpeiden mukaisiksi kehittyneinä.
Tunteiden kokeminen vaatii vain perustavanlaatuisen tietoisuuden eikä erityistä kognitiivista kykyä. Älykkyys ei myöskään tarkoita, että eläin kokisi tunteensa voimakkaammin. Kauan on oletettu perusteettomasti, että niin sanottu ei-älykäs eläin kärsii negatiivisista kokemuksista tai kivusta vähemmän kuin niin kutsutut kehittyneet lajit. Kuitenkin on mahdollista, että kognitiivisesti heikompi kokee voimakkaammin ja kärsii herkemmin.
Eläinten käyttäytymistieteessä ei enää puhuta vaistoista ilman tunne-elämään pohjaavaa selitystä, mystisinä muiden eläinlajien toimintaa ohjelmoivina tekijöinä. Tunteet ovat vanha eläinten toimintaa ohjaava tekijä. Aivan kuten ihmiset, muutkin eläimet assosioivat sekä yhdistävät ja toimivat älykkyyteensä turvaten, maksimoidakseen positiiviset tunteet ja tuntemukset. Esimerkiksi äidinvaisto ei ole muilla eläimillä sen enempää mystinen vaisto kuin ihmisellä; kyseessä ovat yksilön tunteet jälkeläistään kohtaan. Kanaäiti kokee negatiivisia tunteita, jos näkee jälkeläisensä vahingoittuvan, aivan kuten ihmisäitikin.
Muutkin eläimet kaloista ja liskoista lähtien ovat tietoisia maailmasta. Tietoisuuden tasot vaihtelevat todennäköisesti lajeittain, ja jo pelkästään aistimaailman erilaisuuden vuoksi eläimellinen kokemusmaailma lienee hyvin erilainen eri lajeilla. Monimutkainen tai kehittynyt tietoisuus ei kuitenkaan ole edellytys tunteiden ja kärsimyksen kokemiseen; siihen riittää hyvinkin alkeellinen tietoisuus.
Tutkimuksin todetaan koko ajan suuremman osan muista eläimistä olevan tietoisia maailman lisäksi itsestään yksilönä ja omasta olemassaolostaan, ihmisen tapaan. Tällaisia ovat esimerkiksi useat varislinnut, merinisäkkäät, norsut ja siat. Kyseisiä tutkimuksia on tehty vasta harvoilla eläinlajeilla.
Ihmiset ja muut eläinlajit ovat yllättävän samanlaisia tarpeidensa suhteen. Muutkin eläinlajit tarvitsevat läheisyyttä, lajille ominaisia haasteita ja sosiaalista toimintaa. Ne eivät sopeudu elämään vankeudessa eivätkä menetä evolutiivisia tarpeitaan esimerkiksi ystävyyssuhteisiin tai jälkeläishoivaan. Vankeudessa olevat eläimet kokevat stressiä, pelkoa, kipua, ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Niillä olisi edellytykset tuntea ilon ja empatian kaltaisia positiivisia tunteita. Nämä ovat tieteellisesti todettuja asioita.
Muutkin eläimet ahdistuvat virikkeettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. Tutkitusti eniten eläimelle kärsimystä aiheuttava tilanne on sellainen, jossa se ei itse voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Valitsemistesteissä eläinten on todettu jopa nälkäkauden jälkeen valitsevan ennemmin ruoka-annoksen, jonka eteen on tehtävä raskasta työtä, kuin saman annoksen suoraan kuonon eteen annettuna. Niin tärkeää tarkoituksellisuuden ja tavoitteellisuuden kokemus on muillekin eläinlajeille. On totta, että luonnonvaraisetkin eläimet kohtaavat saalistusta, aggressiota, sairauksia ja muita ikäviä tilanteita. Ne voivat kuitenkin vaikuttaa itse tilanteeseensa: pyrkiä poispäin negatiivisista asioista, käpertyä jonnekin, taistella, itselääkitä. Kun eläimeltä viedään mahdollisuus vaikuttaa itse omaan tilaansa, seurauksena voi olla opittua apatiaa, käytöshäiriöitä tai lamaantuneisuutta.
Älykkyys ja oppimiskyky ovat eläinlajien perusominaisuuksia. Niinkin ”alkeellisina” pidetyt eläimet kuin liskot kykenevät oppimaan uutta ja soveltamaan oppimaansa niille täysin uudenlaisiin tilanteisiin. Myös kalat oppivat ja keksivät ja osaavat käyttää työkaluja soveltavasti. Useilla lajeilla kädellisistä kaloihin eloonjäämistaidot opitaan vanhemmilta tai lajikumppaneilta. Tutkimustiedon lisäännyttyä monet lajit ovat yllättäneet ihmisiä. Mustekalat huijaavat tutkijoitaan. Siat ovat älykkäämpiä kuin koirat. Merinisäkkäillä ja todennäköisesti monilla muillakin eläinlajeilla on omat kulttuurinsa. Kädellisiltä ja linnuilta on löytynyt merkkejä mielen teoriasta, ja niin edelleen.
Älykkyydellä ei kuitenkaan ole juuri tekemistä niiden asioiden kanssa, joiden voidaan perustellusti ajatella olevan olennaisimpia suhteessamme muihin eläimiin. Kivun ja pelon kaltaiset tunteet ovat keskeisimpiä tekijöitä eläinten kohtelua pohdittaessa, ja nämä vanhat, niin sanotut alkeelliset ominaisuudet liittyvät suhteellisen vähän eläimen älykkyyden määrään. Samoin kuin inhimillinen älykkyys on ominaista vain ihmiselle, muiden eläinten älykkyys on ominaista ja uniikkia vain niille. Ihmisen tietoisuus on omanlainen, mutta samoin on muiden lajien kohdalla. Älykkyys ja tunteet ovat kiistatta läsnä muissakin eläimissä kuin ihmisissä, lajille ominaisten tarpeiden mukaisiksi kehittyneinä.
Kaikki sellaiset tekijät, joiden perusteella voidaan ajatella toisen ihmisen vapauden viemisen olevan väärin, ovat läsnä myös muiden eläinten kohdalla. Muidenkin eläinten oikeuksien ajatteleminen on luonnontieteen tukema ajatusmalli. Eläinten oikeuksia puolustettaessa eläimille halutaan taata oikeus elää niille luontaisilla tavoilla. Ihmislajille on ominaista sisäinen vaihtelu älykkyystasoissa, mutta silti moraalisessa ajattelussa yleisesti ei kannateta yksilöiden oikeuksien rajoittamista näillä perusteilla. Se, miten ihmiset nykyään tyypillisesti kohtelevat toisten eläinlajien edustajia, on ristiriidassa niin yleisten moraalisten periaatteiden kuin loogisen ajattelun kanssa.
Eläintuotannon lopettaminen tarkoittaisi todennäköisesti joidenkin alalajien sukupuuttoa. Toisaalta eläintuotannon jatkaminen nykytasolla tarkoittaa useiden luonnonvaraisten eläinlajien sukupuuttoa, niin ekologisesti kestämätön tuotantomuoto on kyseessä. Kaikki niin sanotut tuotantoeläimet lisääntyvät ja elävät koneeksi alistetun, kivuliaan elämänsä vain siksi, että ihmiset ylläpitävät niiden lisääntymistä yhtenä turhana hyväksikäytön muotona. Eläintuotannon lopettaminen ei siten olisi eläinten sentimentaalista luontoon vapauttamista, vaan kyseessä olisi hyväksikäytön ja lisääntymään pakottamisen päättäminen, joka ei tarkoittaisi eläinten tappamista, vaan tappamisen lopettamista.
Noora Kaunisto
Kirjoittaja on ekologian ja evoluutiobiologian maisteri.