luomu

Paikallisruoka on tie reiluuteen
Sesonki ja muut ympäristövalinnat
Ravitsemus
Käytännön toteutus
Paikalliset ruoka-aineryhmät
Lisätiedon lähteitä

Paikallisruoka on tie reiluuteen

Syötiinpä lähes mitä vegaaniruokaa tahansa, kasvissyönti vähentää merkittävästi ruokailun ympäristökuormitusta¹. Kasvisruokakulttuuria on kuitenkin hyvä kehittää edelleen ekologisemmaksi ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemmaksi. Ruoan tuotantopaikkaan, tuotantotapaan ja sesonkeihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Yhä kasvava osa syömästämme ruoasta on tuotettu etäällä meistä, emmekä oikein tunne sen alkuperää. Tämä pätee myös kasviksiin. Meillä on varsin hatarat tiedot siitä, mitä ympäristövaikutuksia ja minkälaiset työolot vaikkapa aasialaisella hedelmäplantaasilla on. Saatamme tietämättämme rahoittaa epäreiluja ja ympäristölle tuhoisia käytäntöjä. Lähiruokaa suosimalla oman kulutuksen vaikutuksista on helpompi kantaa vastuuta.

Vientituotteiden viljely voi olla ristiriidassa paikallisen väestön tarpeiden kanssa. Monissa valtioissa suuret maa-alat on varattu esimerkiksi ananaksen ja rehusoijan vientituotantoon, vaikka iso osa maan asukkaista kärsii samaan aikaan nälästä. Epätasa-arvoinen tulonjako, demokratiavaje ja osattomuus ruoan tuottamiseen tarvittavista resursseista, kuten maasta, aiheuttavat aliravitsemusta. Ulkomaankaupasta hyötyy useissa niin sanotuissa kehitysmaissa lähinnä pieni eliitti.²

Myös veden käyttöön liittyy ongelmia. Monin paikoin maailmaa, kuten Kaliforniassa ja laajalti Lähi-idässä, vientiin suuntautunut maanviljely kuluttaa huomattavan osan alueen vähäisistä vesivarannoista. Pohjavettä käytetään nopeammin kuin se uusiutuu, ja kasteluveden oton vuoksi useat joet kuivuvat joka vuosi kesken matkaa, ennen kuin ne ehtivät saavuttaa meren.³ Eläinkunnan tuotteiden vesijalanjälki on suuri, mutta yhtä lailla esimerkiksi yhden mantelin tuottamiseen tarvitaan noin 5 ja appelsiinin 50 litraa vettä⁴. Ilmastonmuutoksen edetessä on selvää, että me emme voi nojata tällaisten alueiden ruoantuotantoon.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa todetaan, että oikeus ruokaan kuuluu kaikille. Kansainvälinen pienviljelijöiden, maattomien ja maatyöntekijöiden liike La Via Campesina korostaa, että ruoantuotannon tulee kaikkialla maailmassa suuntautua ensisijassa paikallisen ja alueellisen ravinnontarpeen täyttämiseen. Vientiviljely esimerkiksi EU-maiden ruokapöytiin tulee tärkeysjärjestyksessä vasta sen jälkeen.²

Lähiruoka on vastaliike maatalouden globalisaatiolle ja elintarvikemarkkinoiden keskittymiselle. Nykyisin muutamat suuryritykset hallitsevat ruoan tuotantoa, käsittelyä, jakelua ja myyntiä. Hajautettu ja paikallinen ruoantuotanto siirtää päätösvallan ruoantuotannosta kasvottomilta markkinavoimilta takaisin ruoan kasvattajille ja sen syöjille.

Lähiruokakulttuurin rakentamisessa on tärkeää, että muutosta haluavat ruoantuottajat ja -kuluttajat tekevät yhteistyötä. Reilun kaupan periaatteita tulisi noudattaa paitsi kahvin hankinnassa, myös kotimaisten luomuporkkanoiden kohdalla. Viljelijöille ja maatyöntekijöille kuuluu kunnon palkka työstään.⁵

Sesonki ja muut ympäristövalinnat

Lähiruoan kohdalla on kyse myös makunautinnoista. Tätä painotetaan Etelä-Euroopassa suositussa Slow Food -liikkeessä. Paikalliset, vain tovi sitten kypsinä poimitut tuoreet tomaatit ja omenat ovat aromiltaan eri planeetalta kuin pitkän matkan takaa tulevat vastineet, jotka on korjattava raakoina. Lähimarkkinoille suuntautuvassa ruoantuotannossa myös viljelykasvien lajikevalinnat voidaan tehdä painottaen makua, eikä sadon kuljetuskestävyyttä.⁶

Kuljetusmatka nousee usein esiin, kun pohditaan ruoan ympäristöystävällisyyttä. Todellisuudessa kuljetuksen osuus elintarvikkeen koko ympäristökuormituksesta jää usein suhteessa melko pieneksi. On tapauskohtaista, onko lähiruoka tässä suhteessa parempi vaihtoehto kuin etäällä tuotettu. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö tuotantopaikkaan kannattaisi kiinnittää huomiota ympäristösyistäkin: kotimainen omena on liikenteen ilmastopäästöjen kannalta parempi valinta kuin keskieurooppalainen tai valtamerten takaa tuotu.⁷ Ei ole ekologisesti järkevää kuljettaa vesipitoisia juomia toiselta puolelta Eurooppaa tai pakastevihanneksia toisista maanosista.

Ympäristön kannalta on olennaista ottaa tavoitteeksi syödä vuodenaikojen mukaan. Sesonkiajattelu tarkoittaa sitä, että tammikuussa syödään harvemmin paprikaa ja lehtisalaattia kuin elokuussa. Kasvihuoneiden keinovalaistus sekä lämmitys kuluttavat keskitalvella paljon energiaa, enemmän kuin näiden vihannesten viljely ja kuljetus Espanjasta. Kotimaisten talvitomaattien energiankulutus on samaa luokkaa kuin juustolla ja naudanlihalla. Energiaa kuluu valtavasti myös hollantilaisissa kasvihuoneissa. Vähiten energiaa vie kesällä harjoitettu avomaan vihannestuotanto.⁸

Ympäristöasioita pohtivan ruokailijan on lisäksi hyvä huomioida luomutuotteet ja omat kokkaustavat. Luomuviljely pitää maaperän kunnossa, sitoo hiiltä maaperään (eli pelto toimii hiilinieluna), säästää energiaa ja tarjoaa enemmän elinmahdollisuuksia niin perhosille, mehiläisille ja muille hyönteisille kuin linnuillekin.⁹ Ruoan laittaminen sähköliedellä taas puolittaa energiankulutuksen sähköuunin käyttämiseen verrattuna. Arjen tasolla edellä mainittu tarkoittaa vaikkapa sitä, että on parempi valmistaa perunasosetta liedellä paikallisista luomuperunoista kuin kypsentää pakastealtaan ranskanperunoita sähköuunissa. Ruokahävikkiä on tärkeä yrittää välttää.¹⁰

Ravitsemus

Kotimaisista kasvikunnan tuotteista on mahdollista koostaa ravitsemuksellisesti täysipainoinen ruokavalio. Keskeistä ravitsemuksessa on monipuolisuus. Runsaasti proteiinia on etenkin palkokasveissa ja siemenissä. Viljoja ja papuja syömällä saa helposti kaikki tarpeelliset aminohapot, mistä nyhtökaura on loistava esimerkki.

Hyviä raudanlähteitä ovat muiden muassa täysjyväviljatuotteet, herneet ja muut palkokasvit sekä vihreät lehtivihannekset. Kalsiumia on paljon palkokasveissa, vihreissä lehtivihanneksissa (esimerkiksi nokkonen ja lehtikaali), siemenissä, kaaleissa ja kalsiumilla rikastetuissa elintarvikkeissa, kuten kauramaidossa.

Tasapainoisen ja turvallisen vegaaniruokavalion noudattaminen vaatii tietoa. B12-vitamiinin saanti on aina tärkeää turvata ravintolisillä. Suomessa D-vitamiinin saanti on lokakuun alusta maaliskuun loppuun syytä varmentaa esimerkiksi ravintolisillä. Jodia kannattaa ottaa ravintolisänä ja kalsiumin saantiin kiinnittää huomiota, samoin seleenin (etenkin jos käyttää luomuviljatuotteita).

Tarkemmin täysipainoisen lähiruokavalion koostamisesta kerrotaan Härkäpapua sarvista -keittokirjan ravitsemusosiossa.

Käytännön toteutus

Paikallisruoka on uhrauksen sijaan kulinaristinen mahdollisuus. Valinnanvaraa eri raaka-aineissa on yllättävän paljon, sillä Suomessakin viljellään yli sataa eri kasvia, minkä lisäksi luonnosta voi vapaasti kerätä villivihanneksia, marjoja ja sieniä. Lähialue ei noudata valtioiden rajoja vaan voi esimerkiksi uusimaalaiselle tarkoittaa pikemmin Viroa kuin Pohjois-Suomea.

Kotimaisten vegaanisten tuotteiden saatavuus on viime aikoina monipuolistunut. Saatavilla on esimerkiksi härkäpapupyöryköitä, erilaisia kauravalmisteita, hampputuotteita ja lupiinitempeä. On kuitenkin hyödyllistä opetella joitakin ruoanhankinnan ja säilönnän taitoja, sillä itse tehden ruokailu tulee edullisemmaksi, valikoima lisääntyy ja ruokailu on mahdollista toteuttaa hyvin energiaa säästävästi. Tekeminen tuottaa myös iloa ja esimerkiksi sienestys voi olla jopa meditatiivista.

Paikallisesti tuotettua ruokaa löytää esimerkiksi kauppahalleista ja toreilta. Monet torimyyjät tosin myyvät tukkutuotteita, joten tori ei aina voita markettia lähiruoan tarjonnassa. Luomuruokapiirien ja Facebookin REKO-lähiruokarenkaiden¹¹ kautta lähiruokaa voi hankkia suoraan paikallisilta viljelijöiltä.


Enemmän sitoutumista vaativa lähiruoan muoto on kumppanuusviljely (CSA, community-supported agriculture). Se on uusi yhteisöllinen ruoan tuottamisen tapa, jossa viljelyn riskit jaetaan ruokaosuuskunnan jäsenille. Kumppanuusviljelyn periaatteilla toimivia ruokaosuuskuntia on esimerkiksi Jyväskylässä, Lahdessa, Turussa ja pääkaupunkiseudulla.

Useimpien ihmisten tavoitteena ei ole sataprosenttisen lähiruokavalion noudattaminen vaan paikallisruoan suosiminen. Linssejä, saksanpähkinöitä ja muita kaukana viljeltäviä kuivatuotteita voi syödä ihan hyvällä omallatunnolla. Monet välttävät kuitenkin käyttämästä riisiä, koska sen tuotannosta aiheutuu isoja metaanipäästöjä.¹² Kaukotuotteiden valinnassa kannattaa suosia luomu- ja reilun kaupan tuotteita, joiden kohdalla oikeudenmukaisuutta on ajateltu tavanomaista liiketoimintaa pidemmälle.

Paikallisruoan käyttöä voi lisätä esimerkiksi omien lähiruokapäivien tai -viikkojen avulla, tai pyrkimällä vaikkapa 75-prosenttiseen lähiruokailuun. Lisäksi kannattaa toimia sen puolesta, että vegaanista lähiruokaa tarjotaan joukkoruokaloissa.

Yksilötasolla tehtävät ratkaisut ovat välttämätön alku, mutta eettisen paikallisruokakulttuurin juurruttaminen vaatii paljon muutakin. Jotta kasviperäisestä lähiruoasta tulee valtavirtaa kaikkien ruokapöydissä, tarvitaan laajoja politiikan ja talouden rakenteisiin käyviä muutoksia. Esimerkiksi maataloustukien kohdistamista täytyy korjata ja paikallisia ruokajärjestelmiä näivettävä ruokadumppaus¹³ on laitettava kuriin. Näiden tavoitteiden toteutuminen edellyttää aktiivista yhteiskunnallista toimintaa. Tätä työtä jaksaa parhaiten, kun vatsa on täynnä herkullista lähikasvisruokaa.

Paikalliset ruoka-aineryhmät

Palkokasvit ja siemenet

Palkokasveista Suomen leveysasteilla menestyvät etenkin härkäpavut, herneet, makealupiinit ja tarhapapujen monivärinen joukko (pensas- ja salkopavut). Soijan kaupallista viljelyä aloitellaan. Härkäpavuista ja herneistä voi valmistaa perinteisten keittojen lisäksi esimerkiksi levitteitä, kasvispihvejä ja patoja. Kotimaisia papurouheita voi käyttää soijarouheen tapaan muun muassa kastikkeissa ja laatikoissa. Papujauhoilla voi monipuolistaa proteiininsaantia leivonnaisissa ja esimerkiksi letuissa.

Kotimaisista ruokaöljyistä tutuimpia ovat rypsi- ja camelinaöljy. Muita öljysiemenkasveja ovat hamppu ja pellava, joita voi käyttää ruoanlaitossa laajemminkin kuin öljynä. Hampunsiemenistä voi valmistaa esimerkiksi hamppumaitoa ja hamppuvoita, siemeniä voi lisätä leipiin ja makeisiin leivonnaisiin sekä ripotella kevyesti paahdettuina salaatteihin. Hamppumaidosta saa tehtyä hefua eli hampputofua. Rouhittuja pellavansiemeniä voi hyödyntää pellavamajoneesiin. Pellavan maku sopii myös esimerkiksi leipiin ja voileipäkekseihin. Auringonkukasta on mahdollista saada siemensatoa myös Suomessa, mutta sen tuotanto on vielä hyvin vähäistä.

Kasvikset ja sienet

Kesästä pitkälle syksyyn on tarjolla runsas valikoima lähialueilla tuotettuja värikkäitä vihanneksia. Talvikaudella kannattaa käyttää ennakkoluulottomasti erilaisia juureksia, sipuleita ja kaaleja. Ne soveltuvat totuttua monipuolisemmin esimerkiksi salaatteihin, paistoksiin, kasvispihveihin ja keittoihin.

Talviajan keittiötä on hyvä laajentaa talvikurpitsan (mm. myskikurpitsa), kiinankaalin, lehtikaalin ja maa-artisokan käytöllä. Ne kasvatetaan kasvihuoneiden sijaan avomaalla. Ruokavalion tuorelisänä kannattaa kokeilla myös ituja sekä auringonkukan, tattarin ja herneen versoja. Niitä saa kaupoista tai ne voi helposti kasvattaa itse. Myös kuivatut villivihannekset, kuten ravintorikas nokkonen, ja hapankaali ovat erinomaista talviruokaa.

Sienet sopivat rakenteensa ja ravintoarvonsa puolesta lihan tilalle esimerkiksi laatikoihin, piirakoihin ja pyöryköihin. Perusmetsäsienet, kuten rouskut, haperot ja tietyt tatit, oppii tunnistamaan melko nopeasti esimerkiksi lyhyen sienikurssin käymällä. Sieniä voi säilöä kuivaamalla, suolaamalla, hapattamalla ja pakastamalla. Kuivattuja ja suolattuja metsäsieniä löytyy myös kaupoista. Tuorehyllyä täydentävät viljellyt sienet, kuten siitake.

Marjat ja hedelmät

Kotimaisia marjoja ja hedelmiä on saatavilla pakasteina, kuivattuina, mehuina ja hilloina. Tarjolla on esimerkiksi mustaherukkaa, mustikkaa ja tyrniä. Suomalaisia talviomenoita saa alkukeväälle saakka. Viime vuosina saataville on tullut päärynöitäkin.

Marjoista ja hedelmistä voi valmistaa esimerkiksi smoothieita, täydentää niillä mysliä ja lisätä leivonnaisiin. Makeat ja happamat marjat sopivat ulkomaisten hedelmien tapaan raasteiden ja salaattien joukkoon. Kokeile esimerkiksi mustikoita punajuuri-porkkanaraasteen seurana ja mustaherukka-kaurakermakastiketta härkäpapu-juuressalaatin kanssa. Talvella puolukkaketsuppi sopii kasvispihvien seuraksi ja marjajauhe maustaa jukurtin tai puuron.

Jos säilöö itse, niin lakkoja, puolukoita ja pihlajanmarjoja voi säilyttää ekotehokkaasti kellarissa tai jääkaapissa tuoresurvoksena omassa mehussaan. Mehustus tai hilloaminen eivät ole kovin vaikeita taitoja. Myös pakastamiselle on keksitty energiapihi vaihtoehto: makeatkin marjat säilyvät viileässä pelkällä ryöppäämisellä, kunhan purkkeja käännellään tasaisin väliajoin¹⁴.

Viljatuotteet ja peruna

Viljat tunnetaan leipien ja leivonnaisten, puurojen sekä myslien raaka-aineena. Lisäksi niistä voi valmistaa esimerkiksi kasvimaitoa, jukurtin kaltaisia hapatteita ja pihvejä. Vehnästä valmistetusta gluteenijauhosta saadaan seitania, jonka koostumus on lihan kaltainen.

Riisin sijaan lisäkkeenä voi käyttää vaikkapa speltti-, ohra-, kaura- tai tattarisuurimoita. Suomessa tuotetaan myös kvinoaa. Paikallisten pienleipomoiden leipää kannattaa suosia. Leipomoteollisuuskin on viime vuosina voimakkaasti keskittynyt, minkä seurauksena monia leipomotuotteita kuljetetaan esimerkiksi etelärannikon tehtailta Lappiin asti. Monet paistopisteiden vaaleat leivät tuodaan pakasteina Ranskasta saakka.

Myös peruna taipuu moneen. Oletko jo kokeillut öljyttyä, maustettua perunaraastetta juuston tilalla piirakoiden päällä? Raaka perunaraaste sopii kasvispihvien kiinteyttämiseen.

Lisätiedon lähteitä

Reseptejä ja julkaisuja

Vegaaniset lähialuekeittokirjat Härkäpapua sarvista (2006–2018)  sekä Herne rokkaa (Multikustannus 2008). Voit ladata teoksen Luettavaa-sivulta PDF-muodossa.

Vegaaniliiton reseptiarkistossa on runsaasti lähiruokaohjeita.

Satokausikalenterista ja sen verkkosivuilta voi tarkistaa, mitkä kasvikset, marjat ja hedelmät ovat sesongissa. Kalenterin kasvivalikoimaa ei ole rajattu pelkästään lähiruokaan.

Reilua lähiruokaa

Etsi lähin REKO-lähiruokarengas tältä kartalta. Osallistumiseen tarvitaan liittyminen kyseisen REKOn Facebook-ryhmään. REKO tulee sanoista Rejäl konsumtion – Reilua kuluttamista.

Lista Suomessa toimivista kumppanuusmaatiloista.

Maailmanlaajuinen La Via Campesina -liike puolustaa kestävää pienviljelyä keinona varmistaa sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristönsuojelu. Liike vastustaa yhtiövetoista maanviljelyä ja ylikansallisia yhtiöitä. Euroopan Via Campesinaan kuuluu myös Etelä- Suomen Luonnonmukaisten tuottajien yhdistys Esvy.

Sienet, marjat, villivihannekset ja muut luonnonkasvit

Oletko kiinnostunut villiruoasta? Arktisten Aromien sivuilta löydät uusimmat poimintaohjeet, ravitsemustietoa, reseptejä ja tutkimustuloksia.

Yrttitarha-hankkeen tietopankkiin on koottu kattavat tiedot kotimaisten villi- ja viljeltyjen yrttien käytöstä (yrttihaku). Sivustolla on myös viljelyohjeita ja reseptejä luonnonkosmetiikkaan sekä rohtoihin.

Säilöntä ja idätys

Marttojen säilöntäkouluun on koottu tarkat ohjeet mehujen, hillojen, etikkasäilykkeiden, hapatettujen tuotteiden, kuivattujen kasvisten, pakasteiden ja umpioitujen tuotteiden valmistamiseen.

Myös Kotimaisten kasviksien sivuilla on kymmeniä reseptejä erilaisten salsojen, chutney-lisukkeiden, etikkasäilykkeiden jne. valmistamiseen. Tarjolla on myös muita vegetaarisia reseptejä, joista osa on vegaanisia.

Mitä kaikkea voi idättää ja miten siemeniä pitää käsitellä? Tarkista tiedot Elävän ravinnon yhdistyksen julkaisemasta idätystaulukosta.

Puutarhanhoito

Brittiläinen Vegan Organic Trust edistää vegaanista luomuviljelyä. Viljelyssä ei käytetä eläinperäisiä raaka-aineita, kuten lantaa, vaan esim. viherlannoitusmenetelmiä.

Pohjoinen permakulttuuri -blogisivustolla käsitellään permakulttuuria Suomen olosuhteissa. Permakulttuurilla tarkoitetaan maataloustuotantoa, jossa pyritään matkimaan luonnon ekosysteemien toimintaa ja tekemään tuotannosta sillä tavoin mahdollisimman ekologista. Olosuhteista ja filosofian soveltajasta riippuen permakulttuurin menetelmät voivat olla vegaanisia tai eivät.

Mikä on metsäpuutarha, miten kukkapenkki perustetaan? Ekologisia puutarhaneuvoja on koottu Wikikko-tietopankkiin.

Yrttien viljelystä katso Yrttitarha-hanke.

Nykyisin tuotannossa käytettäviä elämiä kasvatetaan teollisissa oloissa. Tilakoot ovat entistä suurempia, minkä seurauksena yksilöllinen hoito on vähäistä tai jopa olematonta. Jalostuksen ja liikkumattomuuden vuoksi useat sairaudet ovat yleistyneet. Ympäristö sisältää virikkeitä niukasti, eivätkä eläimet pysty elämään lajityypillisillä tavoilla.

Vallitsevien näkemysten mukaan eläinten tarkoitus on tuottaa ihmisille hyötyä esimerkiksi rahan ja ravinnon muodossa. Tällöin eläimet nähdään ensisijaisesti tuotantovälineinä eikä itseisarvoisina olentoina. Mahdolliseen elinikään nähden lyhyt elämä päättyy yleensä teurastamolla teuraskuljetuksen jälkeen. Vuosittain maailmassa teurastetaan miljardeja eli tuhansia miljoonia eläimiä, Suomessa yli 80 miljoonaa¹.

Ihmisten tavoin myös muilla eläimillä on kyky aistia kipua ja tuntea mielihyvää. Moni ihminen on alkanut kyseenalaistaa eläinten käyttöä ja tappamista vain makumieltymysten ja tottumusten takia.

Sikojen kasvatus

Luonnossa sika käyttäytyisi paljolti sukulaisensa villisian tavoin. Nykyisen kaltaisessa eläintuotannossa sikojen lajityypillinen käyttäytyminen on kuitenkin mahdotonta.

Lihan takia kasvatettavia sikoja pidetään ryhmäkarsinoissa, joissa yhtä satakiloista sikaa kohden tilaa on alle neliömetri². Lähes tai täysin virikkeettömät ja ahtaat olot aiheuttavat sioille stressiä ja saavat nämä muun muassa puremaan toistensa häntiä. Joissakin maissa sioilta katkotaan hännät puremisen vuoksi, mutta Suomessa näin ei saa tehdä. Stressiä aiheuttavat myös melu sekä virtsan ja ulosteiden haju. Ammoniakkihöyry voi vahingoittaa sikojen keuhkoja.

Useimmissa sikaloissa emakot pidetään porsimisen ja siemennyksen ajan karsinoissa, joissa siat eivät mahdu kääntymään edes ympäri. Muuna aikana siat on pidettävä lain mukaan ryhmäkarsinassa. Koska emakot porsivat keskimäärin 2,3 kertaa vuodessa, eläimet eivät pysty kääntymään noin puolta vuotta vuodesta. Porsaat viedään teurastamolle 4,5–6 kuukauden ikäisinä. Karjuporsaat kastroidaan, jotta lihaan ei kehittyisi uroshormonien aiheuttamaa sivumakua. Toimenpide tehdään ilman puudutusta tai nukutusta ja on täten porsaille äärimmäisen kivulias. Useissa Euroopan maissa porsaat pidetään vieroitusvaiheessa ahtaissa, päällekkäin pinotuissa häkeissä. Suomeen tuotavan tuontilihan kohdalla on vaikea jäljittää, millaisissa olosuhteissa eläimiä on pidetty.

Suomessa teurastetaan vuosittain noin kaksi miljoonaa sikaa³.

Broilerintuotanto

Broilerit ovat lihantuotantoa varten kasvatettavia kanoja. Broilerintuotannossa käytetään nopeasti raskasrakenteiseksi kasvavaa, jalostuksella aikaansaatua kanahybridiä. Linnut kasvatetaan kymmenientuhansien yksilöiden ryhminä suurissa ikkunattomissa halleissa⁴ ja teurastetaan noin viiden viikon ikäisinä. Keskimäärin yhdellä tilalla on noin 40 000 lintua⁵. Neliömetriä kohden yksilöitä on noin 20 kappaletta riippuen lintujen iästä ja koosta. Valot pidetään päällä 18–23 tuntia vuorokaudessa, jotta broilerit söisivät mahdollisimman paljon. Niiden lihasmassa on jalostettu kasvamaan niin nopeasti, että jalat eivät kestä vartalon painoa. Siksi monet broilerit kärsivät kroonisesta jalkakivusta ja osa luunmurtumista. Broilereita kuolee myös nälkäkuolemiin ja sydänkohtauksiin.

Suomessa teurastetaan vuosittain noin 77 miljoonaa broileria⁶ ja määrä on kasvussa lisääntyneen kysynnän vuoksi.

Munijakanat

Suomessa on munantuotannossa noin neljä miljoonaa kanaa. Suurin osa kananmunista tuotetaan varustelluissa eli niin kutsutuissa virikehäkkikanaloissa⁷. Virikkeellisen häkin tulee sisältää orsi, munintapesä sekä pehkualue kuopimista ja nokkimista varten. Munintapesä on yleensä muovisella läpällä erotettu alue häkistä, eikä siinä ole pesäntekomateriaalia. Pehkualueena voidaan käyttää esimerkiksi pientä kynnysmaton näköistä palaa. Tilaa yhtä eläintä kohden on noin A4-paperiarkin verran. Liikunnan puutteen seurauksena kanojen luusto jää hauraaksi, minkä vuoksi kanat saavat helposti murtumia sekä häkissä että käsittelyn ja kuljetuksen aikana.

Lattiakanaloissa tuotetaan niin sanottuja vapaiden kanojen munia. Kanat pidetään sisätiloissa ympäri vuoden. Tilaa on yhdeksää kanaa kohti neliömetrin verran⁸. Ahtaus johtaa siihen, että osa kanoista alkaa nokkia lajitovereita. Suuret eläinmäärät estävät kanojen luontaisten parvien muodostamisen, jossa on selvä hierarkia ja yksilöt tunnistavat toisensa.

Munijakanat teurastetaan noin puolentoista vuoden ikäisinä. Tuotannosta poistettaville kanoille ei ole jatkokäyttöä elintarviketeollisuudessa, vaan useimmiten ne kaasutetaan kanalan pihaan ajetussa hiilidioksidikontissa ja ruhot päätyvät turkisten vuoksi kasvatettavien eläinten rehuksi. Munantuotannossa syntyneet kukonpojat tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen kaasulla tai silppurilla, koska niistä ei saada taloudellista hyötyä.

Maitoteollisuus

Maidontuotanto on erottamattomasti sidoksissa lihantuotantoon, sillä suurin osa naudanlihasta on peräisin lypsykarjatiloilta. Lehmät teurastetaan noin 5-vuotiaina, vaikka luontainen elinikä olisi noin 20 vuotta.

Lehmät tuottavat maitoa jälkeläisilleen samoin kuin ihmisetkin. Jotta maidontuotanto olisi jatkuvaa, lehmän pitää poikia joka vuosi. Lehmät saatetaan tiineiksi useimmiten keinosiemennyksellä. Luontaisesti lehmä imettäisi vasikkaansa vajaan vuoden ajan, mutta maitoteollisuus estää sen, koska maito halutaan ihmisten juotavaksi. Vasikka erotetaan emostaan yleensä miltei heti syntymän jälkeen.

Maidontuotantoa varten kasvatettavat lehmävasikat jätetään eloon. Ne kasvatetaan maidonkorvikkeilla ja joutuvat lypsylehmiksi jatkuvaan raskauskierteeseen 18–24 kuukauden ikäisinä. Jalostuksen seurauksena lehmillä on muun muassa niin painavat utareet, etteivät ne välttämättä pärjää ilman utareliivejä. Myös esimerkiksi vedinpolkemat, jalka- ja nivelongelmat sekä sorkkasairaudet ovat yleisiä.⁹ Sonnivasikat teurastetaan noin 1–2-vuoden ikäisinä ”mulleina”. Osa sonnivasikoista jätetään siitossonneiksi.

Navetoista noin puolet on parsinavettoja, joissa naudat elävät kauloistaan kiinni kytkettyinä ja pystyvät ottamaan vain yhden askeleen eteen ja yhden taakse. Parsinavetoissa olevien nautojen täytyy kuitenkin päästä kesäisin ulos 60 päivänä. Loput navetoista ovat pihattonavettoja, joissa naudoilla on mahdollisuus runsaampaan liikkumiseen, mutta näissä navetoissa naudat eivät välttämättä pääse lainkaan ulkoilemaan. Osa sekä lypsykarjasta että niin sanotuista lihanaudoista pidetään sisätiloissa ympäri vuoden.

Suomessa on noin 860 000 nautaa¹⁰. Pelkästään lihantuotantoa varten kasvatettavia nautoja teurastetaan Suomessa vuosittain noin 180 000¹¹. Lihakarjan kasvatuksessa käytetään lypsyrotujen sonnivasikoita ja lihakarjarotuja.

Eläinkuljetukset

Suomessa eläinten teurastaminen on keskitetty yhä harvempiin teurastamoihin. Tämän takia eläinten matka teurastamolle saattaa kestää useita tunteja.

Kuljetusmatkat ovat eläimille stressaavia, ja osa voi matkan aikana kuolla vedenpuutteeseen, kuumuuteen tai jäädessään muiden jalkoihin. Kuljetuksissa esimerkiksi laitetaan toisilleen vieraita sikoja samaan kuljetusautoon tai teurastamon tilaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Lastaus- ja purkuvaiheessa saatetaan käyttää hakkaamista, potkimista ja sähköpiiskaa.

Tuotantoeläinten teurastus

Teurastamot ovat yleensä suuria. Kiire, ahtaus ja kovakourainen käsittely kuuluvat niin odottelu- kuin teurastusvaiheeseen. Myös koneiden melu, veren ja sisälmysten haju sekä eläinten huudot ja keskinäiset tappelut aiheuttavat stressiä.

Euroopan maissa eläimet on tainnutettava ennen tappamista, eli kaulavaltimo leikataan ja veret lasketaan pois. Yksi yleinen menetelmä on sähkövirta, joka nykytietämyksen mukaan aiheuttaa kipua ennen eläimen tajunnan menettämistä. Myös hiilidioksiditainnutusta käytetään. Sioille annetaan sähköisku ohimoille asetettavien elektrodien kautta. Naudat tainnutetaan ampumalla tainnutuspistoolilla. Aina ampuminen oikeaan paikkaan ei kuitenkaan onnistu, ja muitakin virheitä voi tapahtua teurastusvaiheessa.

Erityisesti siipikarjan teurastaminen on hyvin tehdasmaista Suomessa. Suuressa osassa teurastamoita linnut kaasutetaan ensin hiilidioksidilla kuljetuslaatikoissa ja laitetaan sitten roikkumaan jaloista metallikoukkuihin. Koukkujen avulla linnut kuljetetaan liukuhihnaa pitkin, ja linnuilta aukaistaan kurkku. Lopuksi kuumavesikalttauskone kynii, kuorii ja pesee linnut. Toinen käytössä oleva menetelmä on tainnuttaa linnut vasta koukkuihin laittamisen jälkeen käyttäen vesiallasta, johon on johdettu sähköä.

Useimmissa länsimaissa eläimet on lain mukaan tainnutettava ennen teurastusta, mutta monissa maissa tästä saa poiketa uskonnollisista syistä. Juutalaisten uskonnon mukaan lihan tulee olla kosher-lihaa, ja islaminuskoisilla halal-lihaa. Kummassakin tapauksessa tämä tarkoittaa tappamista valuttamalla veret eläimen ollessa tajuissaan. Suomen kosher- ja halal-teurastuksessa tainnuttaminen ja veren valutuksen aloittaminen tehdään samaan aikaan. Suomeen saa kuitenkin tuoda perinteisillä kosher- ja halal-menetelmillä teurastettua lihaa.

Lehmänmaidon ja kananmunien luomutuotanto

Luomusertifioidussa eläintuotannossa eläinten lajityypillinen käyttäytyminen on otettu paremmin huomioon kuin niin sanotussa tavanomaisessa tuotannossa. Luomun piiriin kuuluvassa navetassa lehmien ei tarvitse poikia parressa, vaan poikiville eläimille on varattu oma karsina. Eläinten on päästävä ulos kesäisin, toisin kuin tavanomaisten tilojen pihatoissa olevien lehmien.

Lähtökohtaisen eläinten käyttöön liittyvän ongelman lisäksi myös luomutuotannossa on eläinten hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia tekijöitä. Pääsääntöisesti lehmiä pidetään pihatoissa, mutta pienet tilat saavat poikkeusluvalla pitää eläimiä parressa kytkettyinä. Sonnivasikoille käy yleensä samoin kuin tavanomaisen tuotannon sonneille, eli ne tapetaan alle parivuotiaina, eivätkä lehmätkään kuole vanhuuteen.

Luomutiloilla vasikka vieroitetaan emostaan yleensä hieman myöhemmin ei-luomuun verrattuna. Tämä on kuitenkin jopa tuskallisempaa vasikalle ja emolle, jotka ehtivät kiintyä toisiinsa enemmän kuin jos ne erotettaisiin heti. Luontaisissa olosuhteissa emo vieroittaisi vasikkansa sen ollessa noin 11 kuukauden ikäinen.

Luomutuotannon kanoja pidetään tiloissa, joissa on kuusi kanaa neliömetriä kohden. Tavanomaisissa lattiakanaloissa kanoja on yhdeksän neliömetrillä.¹² Kanoilla on pesä, mutta ei yleensä pesäntekomateriaalia, joka olisi tärkeä kanoille. Kanojen on kuitenkin päästävä kesäisin ulos, toisin kuin tavanomaisessa tuotannossa.

Kaupoista ostetut luomutuotannon munat tulevat yleensä isoilta tiloilta, joissa voi olla tuhansia kanoja. Suurissa kanaloissa kanat eivät pysty tunnistamaan lajikumppaneitaan, mikä aiheuttaa tappeluita. Munijakanat teurastetaan, kun niiden munantuotanto laskee, eli noin 1,5-vuotiaina, ja kukkotipujen kohtalo on sama kuin ei-luomussa: kukot tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen.

Luomutuotannossa eläimet kuljetetaan ja teurastetaan samalla tavalla ja samoissa teurastamoissa kuin muut tuotantoeläimet.

Luomusäädöksistä on lisätietoa Ruokaviraston verkkosivuilla.

Myös luomutuotannossa kyse on muiden eläinten pitämisestä omaisuutena sekä taloudellisen ja muun hyödyn tavoittelemisesta: eläimiä pidetään, jotta niistä saadaan jotakin hyötyä, ja tapetaan, kun sitä ei enää saada. Loppujen lopuksi luomutuotanto ei ole eläinten kannalta parempi kuin tavanomainen. Esimerkiksi kaupoissa, ravintoloissa ja ruokaloissa käytettävät kananmunat ja maito eivät yleensä ole luomusertifioituja. Luomuvaihtoehtoihin päätyvän on siten useissa käytännön tilanteissa helpompaa etsiä vegaaninen vaihtoehto eläinperäisen luomun sijaan.

Kalastus

Suomessa tapetaan vuosittain miljardeja kaloja. Tutkimusten mukaan kalat kokevat kivun nisäkkäiden tavoin. Kalat voivat kokea jopa pahempaa kipua kuin ihmiset.¹³ Kalojen iho on hyvin herkkä. Kalastustavasta riippuen kalat kuolevat eri tavoin, kuten tukehtumalla. Tonnikalat voidaan laittaa jääkylmään vesisäiliöön, jossa ne paleltuvat kuoliaiksi – elleivät ole jo murskautuneet tai tukehtuneet kuoliaaksi verkkopyynnin yhteydessä. Pienimuotoisesti kalastetaan myös esimerkiksi virvelöimällä – tällöin koukku aiheuttaa kipua, mutta itse tappaminen tapahtuu melko nopeasti.

Maailman meret ovat monin paikoin ylikalastettuja, ja useat lajit ovat sukupuuton partaalla. Vaarassa ovat myös monet kalaravinnosta riippuvaiset lajit, kuten valaat ja hylkeet. Ajoverkkoihin kuolee myös delfiinejä, merilintuja, kilpikonnia ja kaupallisesti merkityksettömiä lajeja. Ajoverkot myös vaurioittavat merenpohjaa jopa niin pahasti, että kasvillisuus ja eläimistö ei koskaan toivu entisen kaltaiseksi. Eläimiä kuolee myös ajelehtimaan jääneisiin verkkoihin ja koukkuihin.

Kalasaaliista osa tuotetaan kasvattamalla kaloja altaissa. Kalankasvatus on merkittävä vesistöjen rehevöittäjä. Kasvatuksessa käytetään myös esim. antibiootteja, joiden vaikutusta luontoon ei vielä tunneta. Maailman kalasaaliista suuri osa menee eläinten rehuksi.

Turkisten ja nahan tuotanto

Nahan ja turkiksen välillä ei ole olennaista eroa. Turkiseläinten kasvatukseen liittyvistä ongelmista löytyy tietoa muun muassa Eläinsuojeluliitto Animalian ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen sivuilta. Turkiseläimiä kasvatetaan yleensä vain turkiksen takia. Nahan epäeettisyys voi olla vaikeammin hahmotettavissa, koska nahalla on niin kutsutusti lihateollisuuden sivutuotteen leima.

Eläinten osien yhteenlaskettu arvo ratkaisee, kuinka kannattavaa eläinten kasvatus on. Suurin osa teuraseläimestä saatavasta tuotosta tulee lihasta, mutta nahka on lihan jälkeen toiseksi arvokkain ruhon osa. Esimerkiksi naudanruhon rahallisesta arvosta nahan osuus on noin 10 %.

Suurin osa nahkatuotteista on peräisin teuraseläimistä, jotka ovat eläneet tehdasmaisissa tehomaatalouden oloissa. Liha-, maito- ja nahkateollisuus ovat siis samaa teollisuutta. Maailman suurimmista lihantuottajista monet jatkojalostavat nahat omissa nahkatehtaissaan. Nahkateollisuus linkittyy maidontuotantoon muun muassa siten, että nuorten vasikoiden pehmeä nahka on haluttua raaka-ainetta. Lehmän on synnytettävä vuosittain, jotta maidontuotanto pysyy käynnissä. Vasikat teurastetaan usein jo parin kuukauden ikäisinä. Osa vasikannahoista on puolestaan peräisin syntymättömistä vasikoista. Ne joko on abortoitu nahan takia tai ne tapetaan emänsä teurastuksen yhteydessä.

Nahkateollisuus käyttää niin tehotuotannossa olevia eläimiä kuin luonnonvaraisiakin eläimiä. Nahka voi nautojen lisäksi olla peräisin muun muassa sioista, hevosista, lampaista, vuohista, poroista, biisoneista, mufloneista, kenguruista, koirista, käärmeistä, kameleista, strutseista ja alligaattoreista. Myös ankeriaan-, sammakon-, seepran-, villisian-, saksanhirven-, norsun-, tiikerin-, hain-, delfiinin-, hylkeen- ja mursunnahkaa käytetään. Esimerkiksi kengurunnahkaa käytetään muun muassa urheilujalkineissa.

Nahantuotanto saastuttaa myös ympäristöä. Eläinten kasvatus aiheuttaa ympäristöongelmia, kuten myös nahkatavaroiden valmistus. Nahkaa muun muassa liotetaan, muokataan ja värjätään sekä käsitellään useilla kemikaaleilla. Valtaosa maailman nahkatavaroista käsitellään kromilla. Tällöin ympäristöön pääsee useita myrkyllisiä aineita, kuten lyijyä, sinkkiä, formaldehydiä, väriaineita ja muita syanidipohjaisia yhdisteitä¹⁴. Energian suurkuluttajana nahkateollisuus on samaa luokkaa alumiini-, paperi-, teräs-, sementti- ja öljyteollisuuden kanssa.

Nahkatuotteet ovat periaatteessa biologisesti hajoavia, mutta parkitsemisaineen päätehtävänä on kollageenisäikeiden stabiloiminen niiden biologisen hajoamisen ehkäisemiseksi. Keinonahkatuotteet eivät aina ole ympäristöystävällisempi vaihtoehto, mutta tulevaisuudessa tilanne on toivottavasti aina niin. Esimerkiksi USA:ssa on myynnissä kenkiä, joiden raaka- aineena on käytetty kierrätettyjä muovipulloja ja autonrenkaita. Kenkiä voi valmistaa myös kasvikuidusta.

Lampaiden kasvatus ja villantuotanto

Lampaita kasvatetaan ensisijaisesti villan takia, mutta lihantuotanto ja teurastus ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.

Monissa maissa, kuten Suomessa, lammastilat ovat suhteellisen pieniä. Suomessa myytävistä villavaatteista vain muutama prosentti on valmistettu kotimaisesta villasta¹⁵. Maailman suurin villantuottajamaa on Australia. Australialaisella lammasfarmilla on yleensä tuhansia lampaita. Lampaiden kuolleisuus on melko korkea: joka vuosi Australiassa arviolta 15 miljoonaa karitsaa kuolee alle kahden päivän ikäisinä¹⁶, mikä johtuu lähinnä ylisuurista lammasmääristä ja epäpätevistä hoitajista.

Valtaosa Australiassa kasvatettavista lampaista on merinolampaita. Merinolampaan iho on jalostettu tavanomaista poimuisemmaksi, jotta lampaista saataisiin mahdollisimman paljon villaa. Ihopoimujen suojassa viihtyy loisia, minkä vuoksi lampaat kylvetetään hyönteismyrkkyaltaissa. Toinen yleinen toimenpide on ilman puudutusta tehtävä mulesing, jossa osa peräaukkoa ympäröivästä ihosta leikataan pois. Jäljelle jää kivulias, verinen haava, jonka paraneminen kestää viikkoja ja jonka myötä muodostuva kipu vaikeuttaa liikkumista.

Lampaille tehdään myös muita toimenpiteitä ilman kivunlievitystä. Esimerkiksi karitsojen kastrointi, häntien katkaisu ja hampaiden hiominen ovat yleisiä käytäntöjä niin Australiassa kuin muissakin maissa, joissa lampaita kasvatetaan verrattain laajamittaisesti.

Monet maailman lampaat saavat vielä elää laitumilla, mutta tilanne on muuttumassa. Isossa-Britanniassa ja Australiassa lampaankasvatus on alkanut muistuttaa muiden tuotantoeläinten kasvatuksen kaltaista tehomaataloutta. Jotta lampaiden hyödyntäminen olisi mahdollisimman tehokasta, karitsojen annetaan imeä emonsa maitoa vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen ne eristetään emostaan, pidetään sisätiloissa ja niille juotetaan maidonkorvikkeita.

Luontaisesti lampaat kasvattaisivat villaa sen verran kuin olisi tarpeellista sääolosuhteiden vuoksi. Lampaiden jalostusta sisältävässä maataloudessa ei kuitenkaan menetellä näin. Villaa on jopa puolet lampaan ruumiinpainosta. Useat lampaat kuolevat lämpöhalvaukseen, ja suuria määriä lampaita kuolee vuosittain myös kylmyyteen, jolle ne altistuvat keritsemisen jälkeen. Keritsemistahti on kiivas, ja lampaat saattavat vahingoittua sen aikana. Esimerkiksi Australiassa on kerrottu tapauksista, joissa keritsijä on vahingossa leikannut puolet lampaan kasvoista irti tai nylkenyt sukupuolielimet pois eikä vammoja ole hoidettu.

Ison-Britannian villasta osa on niin sanottua nahkavillaa, joka on irrotettu teurastettujen lampaiden ja karitsojen nahasta. Lampaiden taloudellinen hyödyllisyys villantuotannossa loppuu yleensä noin neljän vuoden jälkeen, ja sen jälkeen ne teurastetaan. Lampaista tuotetaan niin villaa, lampaanlihaa kuin lampaannahkoja. Monille australialaisille ja uusiseelantilaisille lampaille matka teurastamoon tarkoittaa viikkojen mittaisia teuraskuljetuksia laivalla¹⁷. Matkojen aikana osa lampaista kuolee nälkään, janoon, kylmyyteen, kuumuuteen tai salmonellaan. Osa lampaista tukehtuu hengiltä.

Tekstiiliteollisuus käyttää lampaanvillan lisäksi myös muiden eläinten villaa. Villantuotannossa hyödynnetään esimerkiksi angorakaneja, angoravuohia, kashmirvuohia, kameleja ja laamoja. Esimerkiksi angorakaneja kasvatetaan pienissä häkeissä ja kashmirvuohet joutuvat elämään sidottuina kahden tolpan väliin, jotta niistä voidaan säännöllisesti ja helposti kiskoa karvaa irti.

Lisätietoa lampaiden kasvatuksesta ja villasta voit lukea Vegaaniliiton Painettu villaisella: tiesitkö tämän lampaista? -esitteestä.

Untuvan tuotanto

Arviolta 50-80% maailman untuvasta on peräisin elävältä kynityistä hanhista ja ankoista¹⁸. Linnut kynitään kahdeksan viikon välein, yhteensä kolmesta viiteen kertaan ennen teurastamista. Kynimisen ajaksi linnut nostetaan riippumaan päästään ja niiden jalat sidotaan yhteen. Linnut ovat tajuissaan koko kynimisen ajan, huutavat tuskissaan ja yrittävät rimpuilla tilanteesta pois. Myös kova työtahti vahingoittaa lintuja. Elävältä kynimistä tehdään erityisesti Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa¹⁹. Kiina on maailman ylivoimaisesti suurin untuvan tuottaja.

Yhteen untuvapeittoon tarvitaan 75 hanhen untuvat. Osa linnuista laitetaan muutamaksi viimeiseksi viikoksi pakkoruokintaan, jotta niiden maksa laajenisi sairaalloisesti ja niistä saataisiin hanhenmaksaa.

Pehmeää ja kuohkeaa untuvaa saadaan vain vesilinnuista, joten esimerkiksi helposti litistyviä kanojen untuvia ei käytetä vaate- ja tyynyteollisuudessa. Suomessa ei kerätä talteen teurastettujen kanojen untuvia ja höyheniä. Koristehöyhenet ovat yleensä peräisin Aasiassa teurastetuista kanoista, joita on kasvatettu hyvin tehdasmaisissa ja luonnottomissa oloissa.

Luonnonvaraisista linnuista, kuten haahkoista saadaan myös untuvia. Haahkanuntuva kerätään yleensä lintujen pesistä pesinnän jälkeen, eikä sen keruu vahingoita lintuja. Mikäli untuvia kerätään aiemmin, munat saattavat vahingoittua. Ampumalla saadaan luonnonvaraisista linnuista myös höyheniä ja sulkia.

Hunajantuotanto

Hunajantuotannossa kuolee mehiläisiä. Loppukesällä mehiläishoitaja kerää hunajan, eli mehiläisten itselleen keräämän talviravinnon, pois, minkä mehiläiset yrittävät estää. Hunajan tilalle annetaan vesi-ruokosokeriliuosta tai sokeriliuosta. Ruokosokeria tuodaan muun muassa Etelä-Amerikasta.

Tarhamehiläinen on tuotu Suomeen tarhausta varten. Mehiläistarhojen lähellä on tiukemmat rajoitukset muun muassa torjunta-aineiden käytölle, joten lähialueen lajit voivat hyötyä mehiläistarhauksesta. Mehiläisten suorittaman pölytystyön arvo on mittava. Näin ollen mehiläistarhauksesta on ihmisen lisäksi hyötyä myös muille eläimille sekä ympäristölle; ainoiksi mahdollisiksi kärsijöiksi jäävät itse tarhatut mehiläiset.

Ulkomailla hunajantuottajat leikkaavat usein kuningattarelta siivet, jotta se ei pääse karkaamaan pesästä. Suomessa mehiläiskuningattarilta ei yleensä katkaista siipiä. Syy, miksi kuningatar haluaisi lähteä, on se, että luonnossa vanha emo lähtee nuorten mehiläisten kanssa perustamaan uutta pesää. Mehiläistarhaajat jakavat yleensä tällaisen pesän kahtia.

Hunajan lisäksi muita mehiläistuotteita ovat mehiläisvaha, propolis eli kittivaha, siitepöly, kuningatarhyytelö ja mehiläismyrkky.

Silkintuotanto

Silkintuotannossa tapetaan suuria määriä eläimiä. Silkkiperhosen toukka kehrää itselleen kotelon, jonka sisällä se käy läpi muodonmuutoksen aikuiseksi perhoseksi. Ihminen käyttää raaka-aineena tätä silkkilankaa. Kotelon silkkilangat katkeilevat, kun perhonen tulee ulos kotelosta. Estääkseen tämän ihminen tappaa toukat niiden vielä ollessa kotelossa. Näin saadaan pidempiä silkkilankoja. Yleisimmät tappokeinot ovat kuumentaminen auringossa tai uunissa, tukehduttaminen vesihöyryllä ja keittäminen.

Silkkiperhosen toukkia on tapettava noin 6600, jotta saadaan kilo silkkiä²⁰.